Lähdekoodi sivulle Gallipolin taistelu

{{Hyvä}}
{{Taistelu
 | nimi          = Gallipolin taistelu
 | osa_sotaa     = [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäistä maailmansotaa]]
 | kuva          = G.C. 18 March 1915 Gallipoli Campaign Article.jpg
 | kuvateksti    = Gallipolin taistelun aikana otettuja valokuvia. Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: [[Mustafa Kemal]] (ensimmäinen vasemmalta) ja muita osmaniupseereja; ympärysvaltojen sotalaivoja; brittijoukkojen sillanpääasema Gallipolin niemimaan eteläkärjessä; osmanisotilaita juoksuhaudassa; ympärysvaltojen asemia.
 | päivämäärä    = [[19. helmikuuta]] [[1915]] – [[9. tammikuuta]] [[1916]] (10 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää)
 | paikka        = [[Gallipoli|Gallipolin niemimaa]], [[Traakia]], [[Osmanien valtakunta]] (nykyinen [[Turkki]])
 | lopputulos    = Keskusvaltojen voitto
 | taistelija1   = '''[[Ympärysvallat]]'''<br />{{Brittiläinen imperiumi}}<br />{{Ranska}}<br />{{Venäjän keisarikunta}}
 | taistelija2   = '''[[Keskusvallat]]'''<br />{{Osmanien valtakunta}}<br />{{Saksan keisarikunta}}<br />{{Itävalta-Unkari}}
 | komentaja1    = {{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} [[Ian Hamilton]]<br />{{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} [[Herbert Kitchener]]<br />{{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} [[John de Robeck]]<br />{{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} [[William Birdwood]]<br />{{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} [[Winston Churchill]]<br />{{Ranskan lippu}} [[Henri Gouraud]]<br />{{Ranskan lippu}} [[Maurice Bailloud]]
 | komentaja2    = {{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Enver pašša]]<br />{{Saksan keisarikunnan lippu}} [[Otto Liman von Sanders|Otto von Sanders]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Çolak Faik pašša|Faik pašša]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Wehib pašša]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Mehmet Esat Bülkat|Mehmed Esad pašša]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Fevzi Çakmak|Fevzi pašša]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Kemal Atatürk|Mustafa Kemal bey]]<br />{{Osmanien valtakunnan lippu}} [[Cafer Tayyar Eğilmez|Cafer Tayyar bey]]
 | vahvuus1      = {{Yhdistyneen kuningaskunnan lippu}} 410 000<ref name="Clodfelter">Clodfelter 2017, s. 416–418.</ref><br />{{Ranskan lippu}} 79 000<ref name="E94-95">Erickson 2000, s. 94–95.</ref><br />'''Yhteensä:''' 489 000<ref name="E94-95"/>
 | vahvuus2      = {{Osmanien valtakunnan lippu}} 315 500{{efn|Lokakuussa 1915.<ref name="E94">Erickson 2000, s. 94.</ref>}}<br />{{Saksan keisarikunnan lippu}} 700<ref name="Rance">Rance 2017, johdantoluku.</ref>
 | tappiot1      = {{Brittiläinen imperiumi}}<br />31 389 kaatunutta<br />9 708 kadonnutta<br />78 749 haavoittunutta<br />78 494 sairastapausta<br /><br />{{Ranska}}<br />9 000 kaatunutta<br />18 000 haavoittunutta<br />20 000 sairastapausta<br /><br />'''Yhteensä:''' 252 000<ref name="Clodfelter"/>
 | tappiot2      = {{Osmanien valtakunta}}<br />56 643 kaatunutta<br />97 007 haavoittunutta<br />11 178 kadonnutta<br />21 000 kuoli sairaalassa<br />64 000 sairastapausta<ref name="E94"/><br />'''Yhteensä:''' 250 000
 | huomautus      = {{Huomiolista}}
}}

'''Gallipolin taistelu''' käytiin [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäisessä maailmansodassa]] [[Yhdistynyt kuningaskunta|Yhdistyneen kuningaskunnan]] ja [[Ranskan kolmas tasavalta|Ranskan]] sekä [[Osmanien valtakunta|Osmanien valtakunnan]] välillä [[19. helmikuuta]] [[1915]] – [[9. tammikuuta]] [[1916]]. Taistelu jakautui kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa [[Ympärysvallat|ympärysvaltojen]] laivasto yritti tunkeutua [[Dardanellit|Dardanellien salmen]] läpi Osmanien valtakunnan pääkaupunkiin [[Konstantinopoli]]in. Toisessa vaiheessa brittiläis-ranskalainen [[siirtoarmeija]] nousi maihin [[Gallipolin niemimaa|Gallipolin niemimaalla]] tavoitteenaan miehittää Dardanellien rannikko ja taata laivaston turvallinen pääsy [[Marmaranmeri|Marmaranmerelle]]. Kumpikin operaatio epäonnistui, ja lähes 11 kuukautta kestäneiden taistelujen jälkeen ympärysvallat joutuivat vetäytymään Gallipolista.

Taistelun taustalla oli ympärysvaltojen halu tukea niiden liittolaista [[Venäjän keisarikunta|Venäjää]], pakottaa Osmanien valtakunta pois sodasta ja avata huoltoreitti [[Välimeri|Välimereltä]] [[Mustameri|Mustallemerelle]]. Alusta lähtien operaatio kärsi huonosta suunnittelusta, hitaasta etenemisestä ja kyvyttömyydestä hyödyntää meri- ja maataistelujen aikana yllättäen tarjoutuneita tilaisuuksia. Ympärysvallat aliarvioivat osmanien [[Taistelutahto|taistelutahdon]] ja -taidot pahoin. Osmanit hyötyivät myös liittolaisensa [[Saksan keisarikunta|Saksan]] tuesta sekä Gallipolin rosoisesta maastosta, joka tekee maihinnousu- ja hyökkäysoperaatioista vaikeita. Ympärysvaltojen suurimpia vahvuuksia olivat tehokkaampi huolto, parempi kalusto sekä vahva laivasto, joka kykeni tykkitulellaan tuhoamaan osmanien asemia. Ympärysvallat eivät kuitenkaan kyenneet nopeaan läpimurtoon, ja taistelu jumiutui [[Kulutussota|kuluttavaksi]] [[Asemasota|asemasodaksi]].

Gallipolin taisteluun osallistui lähes miljoona ympärys- ja [[Keskusvallat|keskusvaltojen]] sotilasta. Kumpikin osapuoli menetti noin neljännesmiljoona miestä kuolleina, haavoittuneina, kadonneina ja sairastuneina. Ympärysvallat menettivät myös suuren määrän [[Taistelulaiva|taistelulaivoja]] ja pienempiä sota-aluksia, jotka enimmäkseen tosin olivat vanhentunutta kalustoa. Osmaneille Gallipolin taistelu oli odottamaton voitto, joka nosti valtakunnan arvovaltaa ja antoi sen asevoimille kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Osmanien menestys vaikutti myös [[Bulgarian kuningaskunta|Bulgaria]]n päätökseen liittyä sotaan keskusvaltojen puolella. Gallipolissa palvelleesta everstiluutnatti [[Kemal Atatürk|Mustafa Kemalista]] tuli sodan jälkeen itsenäisen [[Turkki|Turkin tasavallan]] ensimmäinen presidentti.

Ympärysvalloille tappio taantuvaa [[Lähi-itä|Lähi-idän]] valtiota vastaan oli nöyryytys, joka sai ne vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa tappio johti hallituskriisiin ja laivastoministeri [[Winston Churchill]]in eroon. Dardanellien salmi pysyi ympärysvaltojen laivaliikenteeltä suljettuna [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäisen maailmansodan]] loppuun asti, mikä osaltaan vaikutti Venäjän sotakoneiston romahdukseen vuoden 1916 lopulla.

== Tausta ==

=== Dardanellit ja Gallipoli ===

[[Kuva:Gallipolimap2.png|pienoiskuva|vasen|Gallipolin kartta. Katkoviivoin on merkitty ympärysvaltojen sillanpääasemat laajimmillaan.]]

[[Dardanellit|Dardanellien salmella]] on antiikin ajoista saakka ollut suuri taloudellinen ja sotilaallinen merkitys, sillä se tarjoaa meritien [[Välimeri|Välimereltä]] [[Marmaranmeri|Marmaranmerelle]] ja [[Istanbul]]iin.<ref name="Dardanelles">{{Verkkoviite|Osoite=https://www.britannica.com/place/Dardanelles|Nimeke=Dardanelles|Julkaisu=Encyclopædia Britannica|Ajankohta=10.10.2022|Viitattu=7.12.2022|Kieli={{en}}}}</ref> Salmi on 61 kilometriä pitkä<ref name="Dardanelles" /> ja kapeimmillaan vain noin 1&nbsp;500 metriä leveä. Kapeikon länsirannalla on [[Gallipoli|Gallipolin niemimaa]], jonka ylängöltä on mahdollista hallita koko taistelukenttää. Itärannalla levittäytyy [[Anatolia]]n mäkinen maasto.<ref name="E76" />

Pitkä rantaviiva tekee Gallipolin puolustamisesta vaikeaa, sillä vihollisen laivasto voi helposti hyökätä niemimaan puolustajien sivustaan tai häiritä huolto- ja viestintäyhteyksiä.<ref name="E76">Erickson 2000, s. 76.</ref> Maasto on vaikeaa myös hyökkääjälle. Niemimaalla on joitakin maihinnousukelpoisia rantoja, mutta suuri osa rannikosta on kallionjyrkännettä.<ref name="K241">Keegan 2000, s. 241.</ref> Epätasaisen maaston rotkot ja kukkulat pilkkovat maihinnousukelpoiset rannat pieniksi, toisistaan eristetyiksi kaistaleiksi.<ref name="F156" />

=== Osmanien valtakunta sodassa ===
{{Pääartikkeli|[[Lähi-idän taistelut (ensimmäinen maailmansota)]]}}

[[Osmanien valtakunta|Osmanien valtakunnan]] sotilaallinen mahti oli 1900-luvun alussa vain varjo entisestä. [[Italian–Turkin sota|Libyan]] (1911) ja [[Ensimmäinen Balkanin sota|Balkanin]] (1913) sodissa koettujen tappioiden jälkeen asevoimia yritettiin [[Saksan keisarikunta|saksalaisten]] neuvonantajien tuella modernisoida.<ref name="IEotFWW" /> Marraskuussa 1914 valtakunta liittyi [[Ensimmäinen maailmansota|ensimmäiseen maailmansotaan]] [[Keskusvallat|keskusvaltojen]] puolella.<ref name="Britannica">{{Verkkoviite|Osoite=https://www.britannica.com/event/Gallipoli-Campaign|Nimeke=Gallipoli Campaign|Julkaisu=Encyclopædia Britannica|Ajankohta=25.10.2022|Viitattu=7.12.2022|Kieli={{en}}}}</ref> Sodan ensimmäisinä kuukausina osmanit tekivät hyökkäyksiä [[Kaukasia]]ssa ja [[Siinai]]lla.<ref name="E51-52">Erickson 2000, s. 51–52.</ref> Niiden epäonnistuttua aloite siirtyi [[Ympärysvallat|ympärysvalloille]],<ref name="E51-52,75">Erickson 2000, s. 51–52, 75.</ref> jotka alkoivat suunnitella Dardanelleille suuntautuvaa sotilasoperaatiota.<ref name="Britannica" /> Operaation tarkoituksena oli vähentää [[Venäjän keisarikunta|Venäjään]] [[Kaukasian taistelut (ensimmäinen maailmansota)|Kaukasuksen rintamalla]] kohdistuvaa painetta,<ref name="Britannica" /> avata huoltoreitti Länsi-Euroopasta [[Mustameri|Mustallemerelle]]<ref name="Sommerville">{{Verkkoviite|Osoite=https://www.britannica.com/event/Naval-Operations-in-the-Dardanelles-Campaign-1915|Nimeke=Naval Operations in the Dardanelles Campaign|Tekijä=Sommerville, Donald|Julkaisu=Encyclopædia Britannica|Ajankohta=12.2.2022|Viitattu=7.12.2022|Kieli={{en}}}}</ref> ja valloittaa Osmanien valtakunnan pääkaupunki [[Konstantinopoli]].<ref name="N62">Newark 2002, s. 62.</ref>

Venäjän pitkäaikainen tavoite oli Konstantinopolin valloittaminen ja [[Ortodoksinen kirkko|ortodoksisen kirkon]] [[Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti|keskuksen]] palauttaminen kristityn hallitsijan alaisuuteen. [[Ranskan kolmas tasavalta|Ranska]] ja [[Yhdistynyt kuningaskunta]] olivat perinteisesti vastustaneet Venäjän vallan laajentumista Välimerelle ja [[Lähi-itä|Länsi-Aasiaan]],<ref name="K234">Keegan 2000, s. 234.</ref> mutta vuosien 1914–1915 kriisit pakottivat ne tarkistamaan kantojaan. Ranskan sisäministeri [[Aristide Briand]] ehdotti marraskuussa 1914, että [[Kreikan kuningaskunta|Kreikkaan]] lähetettäisiin 400&nbsp;000 miehen vahvuinen brittiläis-ranskalainen siirtoarmeija, joka tukisi [[Serbian kuningaskunta|Serbiaa]] sen [[Serbian taistelut (ensimmäinen maailmansota)|taistelussa]] keskusvaltoja vastaan. Tuossa vaiheessa Ranskan sodanjohto halusi kuitenkin keskittää kaikki liikenevät voimat [[Länsirintama (ensimmäinen maailmansota)|länsirintamalle]].<ref name="K236">Keegan 2000, s. 236.</ref>

[[Egeanmeri|Aigeianmerellä]] toiminut brittiläinen laivue pommitti Dardanellien linnoituksia 3. marraskuuta 1914. Tykkituli räjäytti osmanien ammusvaraston, jolloin useimmat Euroopan-puoleisen rannan raskaat tykit tuhoutuivat. Hyökkäys oli vastine Osmanien valtakunnan aloittamille sotatoimille, ja laivue vetäytyi pian. Hyökkäyksen määrännyt laivastoministeri [[Winston Churchill]] vakuuttui kuitenkin siitä, ettei Dardanelleille suuntautuvalla laivastohyökkäyksellä olisi pelkkää taktista merkitystä vaan se voisi olla strategisesti ratkaiseva.<ref name="K236"/> Osmaneille hyökkäys osoitti, kuinka vaarallista oli laiminlyödä Dardanellien puolustus, jota alettiin kiireesti vahvistaa.<ref name="E77"/>

== Osapuolet ==

=== Ympärysvallat ===

[[Tiedosto:ANZAC Mudros harbourl 1915 SLNSW FL685794.jpg|pienois|[[Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta|Australialaisia ja uusiseelantilaisia joukkoja]] [[Moúdros|Moúdroksen]] satamassa keväällä 1915.]]

[[Yhdistynyt kuningaskunta|Britannian]] poliittinen johto oli harkinnut salmen valloittamista jo vuosina 1904–1911, mutta maavoimien ja laivaston asiantuntijat olivat vastustaneet sitä. Tammikuun 2. päivänä 1915 hallitus päätti kuitenkin ryhtyä yritykseen. Päätös ei ollut yksin brittien, vaan siihen vaikuttivat [[Nikolai Nikolajevitš Romanov|suuriruhtinas Nikolain]] pyynnöt länsivaltojen avusta osmanien vastaisessa sodassa.<ref name="Sommerville" /> Hyökkäyspäätökseen vaikutti myös halu löytää ulospääsy [[Asemasota|asemasodaksi]] jähmettyneestä sodasta.<ref name="F158"/> Läpimurto [[Länsirintama (ensimmäinen maailmansota)|Länsi-Euroopassa]] ei vuonna 1915 ollut mahdollinen, mikä houkutteli uuden rintaman avaamiseen. Osmanien valtakunta vaikutti helpolta kohteelta, sillä se oli [[Saksan keisarikunta|Saksan]] liittolaisista heikoin. Mikäli osmanit vetäytyisivät sodasta, venäläiset voisivat siirtää suuria joukkoja Kaukasiasta [[Itärintama (ensimmäinen maailmansota)|itärintamalle]]. Lisäksi puolueettomat Balkanin valtiot Kreikka, [[Bulgarian kuningaskunta|Bulgaria]] ja [[Romanian kuningaskunta|Romania]] saattaisivat liittyä ympärysvaltojen puolelle nähtyään keskusvaltojen joutuneen alakynteen.<ref name="N62"/>

[[Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimat|Kuninkaallisen laivaston]] päällikkö [[merilordi]] [[John Fisher (amiraali)|John Fisher]] ehdotti 3. tammikuuta 1915, että Dardanelleille hyökättäisiin heti ja hyökkäykseen käytettäisiin sekä maa- että merivoimia. Merivoimien tuli käyttää ainoastaan vanhoja taistelulaivoja. Osmanien puolustus oli tuossa vaiheessa vielä heikko, eikä marraskuussa 1914 aiheutuneita tuhoja ollut saatu korjatuksi.<ref name="K237">Keegan 2000, s. 237.</ref> Myös laivastoministeri Churchill kannatti innokkaasti maa- ja merivoimien yhteishyökkäystä.<ref name="Britannica" /> Britannian sodanjohto jäi kuitenkin harkitsemaan strategiaansa ja lykkäsi hyökkäystä.<ref name="K237"/> Sotaministeri [[Herbert Kitchener|lordi Kitchener]] kirjoitti Churchillille, ettei maihinnousuun tarvittavia maavoimia ollut. Dardanellit olivat Kitchenerin mukaan ainoa paikka, jossa pelkällä laivaston voimannäytöllä voitaisiin saavuttaa jotakin.<ref name="K236"/>

28. tammikuuta päätettiin, että hyökkäykseen käytettäisiin pelkästään laivastoa, joka yrittäisi murtautua salmen läpi. Suunnitelmaa täydennettiin 16. helmikuuta, jolloin todettiin, että myös Dardanellien rannikko miehitettäisiin mikäli laivasto onnistuisi läpimurrossa.<ref name="Britannica" /> Ennen sotaa maihinnousu oli arvioitu niin vaaralliseksi uhkayritykseksi, ettei sitä kannattanut edes yrittää. Lordi Kitchener sai helmikuussa 1915 selonteon sotaa edeltäneistä tutkimuksista, mutta hän uskoi osmanien jättäneen Dardanellien länsirannikon vaille kunnollista puolustusta ja asettui kannattamaan hyökkäystä. Kitchener oletti, että ”selkä seinää vasten” joutuessaan osmanit antautuisivat.<ref name="F157">Fromkin 1989, s. 157.</ref> Fisher myöntyi vastentahtoisesti. Hän suhtautui operaatioon kokeiluna ja olisi mieluummin ryhtynyt samantapaiseen hankkeeseen [[Itämeri|Itämerellä]]. Churchill sen sijaan viehättyi seikkailullisista laivasto-operaatioista, ja hänen tuellaan oli esimerkiksi perustettu [[Brittiläinen 63. kuninkaallisen laivaston divisioona|kuninkaallisen merijalkaväen 63. divisioona]].<ref name="K237"/>

Hyökkäyslaivastoon kuului 12 brittiläistä ja 4 ranskalaista [[taistelulaiva]]a<ref name="Clodfelter"/> sekä lukuisia pienempiä aluksia.<ref name="Sommerville" /> Laivat olivat enimmäkseen vanhentunutta kalustoa, joka ei enää soveltunut varsinaisiin meritaisteluihin.<ref name="Britannica" /> Tulivoimaisin oli [[Dreadnought (alustyyppi)|superdreadnought]] [[HMS Queen Elizabeth (1913)|HMS ''Queen Elizabeth'']], joka oli aseistettu kahdeksalla 15-tuumaisella tykillä. Yhteensä sotalaivoja oli 90 ja tykkejä 814.<ref name="Clodfelter"/> Laivasto oli suurin Dardanelleilla koskaan nähty.<ref name="K238"/> Sitä komensi brittiläinen amiraali [[Sackville Carden]], jonka sairastuttua tilalle tuli [[John de Robeck]].<ref name="Clodfelter"/>

Brittiläisen [[Välimeren siirtoarmeija]]n ({{k-en|Mediterranean Expeditionary Force}}) komentajaksi asetettiin kenraali [[Ian Hamilton]].<ref name="IEotFWW">{{Verkkoviite | Osoite = https://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/gallipoli_campaign_and_battle_of | Nimeke = Gallipoli, Campaign and Battle of | Tekijä = Skinner, Harold Allen (jr.) | Julkaisu = International Encyclopedia of the Fist World War | Ajankohta = 6.3.2023 | Viitattu = 18.3.2024 | Kieli = {{en}} }}</ref> Hamilton oli kokenut upseeri, joka oli [[Buurisodat|Etelä-Afrikassa]] ja [[Venäjän–Japanin sota|Mantšuriassa]] saanut kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Hän ymmärsi maihinnousuun liittyvät riskit hyvin.<ref name="N63"/> Siirtoarmeijalle korvamerkittyjen divisioonien määrä kohosi pian yhdestä viiteen.<ref name="IEotFWW"/> Niihin kuuluivat 63. merijalkaväen divisioona, vakinaisen jalkaväen [[Brittiläinen 29. divisioona|29. divisioona]] sekä [[Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta]] ({{k-en|Australian and New Zealand Army Corps}}, ANZAC).<ref name="K237"/> Ranskalainen [[Idän siirtoarmeijakunta]] ({{k-fr|Corps expéditionnaire d’Orient)}} vastasi vahvuudeltaan divisioonaa.<ref name="K240"/>

Hyökkäysjoukot ryhmitettiin [[Límnos|Límnoksen]] saarelle, ja esimerkiksi ANZAC-armeijakunta oli jo valmiiksi itäisen Välimeren alueella, sillä se odotti [[Egyptin sulttaanikunta|Egyptissä]] siirtoa Ranskaan.<ref name="K237"/> Maasodan alkuvaiheessa Brittiläisen imperiumin joukkoja oli noin 75&nbsp;000, joista 30&nbsp;000 oli australialaisia ja uusiseelantilaisia.<ref name="Clodfelter"/> Sotaretken pitkittyessä vahvuus nousi lopulta 14 brittiläiseen ja 2 ranskalaiseen divisioonaan.<ref name="Clodfelter"/> Brittiläisen imperiumin joukot olivat kotoisin [[Britteinsaaret|Britteinsaarilta]], [[Newfoundland]]istä, [[Australia]]sta, [[Uusi-Seelanti|Uudesta-Seelannista]] ja [[Brittiläinen Intia|Intiasta]].<ref name="F6"/> Kymmenen kuukautta kestäneen sotaretken aikana Gallipolissa palveli kaikkiaan noin 410&nbsp;000 brittiläistä ja 79&nbsp;000 ranskalaista sotilasta.<ref name="Clodfelter"/>

Sotaretken aikana ympärysvaltojen hyökkäysvalmisteluista paljastui vakavia puutteita.<ref name="N65"/> Kalusto oli olosuhteisiin sopimatonta, joukot kokemattomia, sodanjohto taitamatonta ja taktiikka virheellistä.<ref name="Britannica"/> Hyökkäyssuunnitelmiin käytetyt kartat oli lainattu Kreikan asevoimilta, eivätkä ne antaneet todenmukaista kuvaa Gallipolin rosoisesta maastosta.<ref name="F156">Fromkin 1989, s. 156.</ref> Länsirintamaan verrattuna Dardanellit olivat sivunäyttämö, eikä niiden valloittamiseen osoitettu riittäviä voimavaroja.<ref name="N65"/>

=== Keskusvallat ===

[[Tiedosto:Bundesarchiv Bild 183-R36225, Türkei, Dardanellen, Schweres Geschütz.jpg|pienois|Saksalaisilta saatu raskas [[Rannikkotykistö|laivatykki]] Dardanelleilla. Alun perin panssariristeilijä [[SMS Roon]]iin asennetun tykin miehistö koostuu osmanisotilaista.]]

[[Sarıkamışin taistelu|Kaukasiassa]], [[Siinain ja Palestiinan rintama|Siinailla]] ja [[Mesopotamian rintama|Mesopotamiassa]] kärsityistä tappioista huolimatta [[Traakia]]an oli sijoitettuna lukuisia Osmanien valtakunnan divisioonia, joiden toimintakyky vaihteli huomattavasti. Armeijan vakinaiset divisioonat olivat tehokkaita, mutta sotaa varten muodostetuilta joukko-osastoilta puuttui koulutusta ja kokemusta. Divisioonien ja armeijakuntien johto oli enimmäkseen pätevää, mutta pääesikunta oli keväällä 1915 sekasortoisessa tilassa. Sotaministeri [[Enver pašša]] ja laivastoministeri [[Djemal pašša]] halusivat hallinnollisten tehtävien lisäksi osallistua varsinaisten sotatoimien johtamiseen. Apunaan heillä oli saksalaisia neuvonantajia, jotka jättivät asemansa Konstantinopolissa ja siirtyivät Enverin ja Djemalin mukana rintamalle. Myös viestiyhteydet ja huolto olivat puutteelliset, mikä johti tehottomuuteen ja tarvikepulaan.<ref name="E51-52" />

Osmanit olivat tehneet suunnitelmia Dardanellien puolustamiseksi jo [[Balkanin sodat|Balkanin sotien]] 1912–1913 aikaan.<ref name="E82">Erickson 2000, s. 82.</ref> Vielä kesällä 1914 alueen puolustus oli kuitenkin melko heikko. Tykistö oli suurelta osin vanhentunutta, eikä ammuksia ja muita varusteita ollut riittävästi. Linnoitukset olivat huonossa kunnossa,<ref name="E76-77">Erickson 2000, s. 76–77.</ref> ja osa niistä oli [[keskiaika]]isia tai sitäkin vanhempia.<ref name="K238"/> Saksalaiset olivat tietoisia ongelmista ja lähettivät osmanien avuksi noin 500 rannikkopuolustuksen ja linnoitustöiden asiantuntijaa. Heitä johti vara-amiraali [[Guido von Usedom]].<ref name="E76-77"/> Osmanivaltakunnan liityttyä sotaan alueelle lähetettiin suuria miesvahvistuksia ja nykyaikaista tykistöä. Tieverkostoa ja puolustusasemia parannettiin, ja sotilaat alkoivat harjoitella maihinnousulta puolustautumista.<ref name="E77">Erickson 2000, s. 77.</ref> Gallipolin niemimaan ja Anatolian välinen kapeikko [[Merimiina|miinoitettiin]] raskaasti.<ref>Erickson 2000, s. 78–79.</ref>

Dardanellien puolustus oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen. Uloin vyöhyke koostui kahdesta linnoituksesta kapeikon molemmilla rannoilla, ja sen 20 raskasta ja keskiraskasta tykkiä olivat enimmäkseen vanhentuneita. Keskimmäisellä vyöhykkeellä oli 20 enimmäkseen kevyttä ja korkean tulinopeuden tykkiä, joiden tarkoitus oli estää vihollisen miinanraivaajien toiminta salmessa. Sisimmällä vyöhykkeellä oli 76 tykkiä, joista 70 raskaita. Kalusto oli vanhaa ja ammuksia vähän.<ref name="E78">Erickson 2000, s. 78.</ref> [[Patteri (sotilasyksikkö)|Patterien]] liikkuvuus oli kuitenkin hyvä, mikä vaikeutti niiden tuhoamista laivaston tykkitulella.<ref name="K238">Keegan 2000, s. 238.</ref> Aluksi Dardanellien puolustuksesta vastasivat [[Osmanien 1. armeija|1.]] (Euroopan-puoleinen osa) ja [[Osmanien 2. armeija|2. armeijat]] (Aasian-puoleinen osa), mikä johti sekavaan ja epäyhtenäiseen komentoketjuun. Maaliskuun lopulla perustettiin [[Osmanien 5. armeija|5. armeija]], joka puolusti kapeikon kumpaakin rantaa.<ref name="E80-81">Erickson 2000, s. 80–81.</ref>

On epäselvää, paljonko Gallipolin taisteluun osallistui Osmanien valtakunnan joukkoja. Englanninkielisissä lähteissä mainitaan usein suurusluokkana 500&nbsp;000 miestä, mutta [[Edward J. Erickson]] pitää lukua turkkilaisten arkistolähteiden perusteella liian suurena ja arvioi, että ympärysvalloilla oli miesylivoima lähes koko taistelun ajan. Suurimmillaan osmanijoukot olivat lokakuussa 1915, jolloin 5. armeijan vahvuus oli 5&nbsp;500 upseeria ja 310&nbsp;000 miestä.<ref name="E94-95" /> Taisteluun osallistui yhteensä 14 Osmanien valtakunnan divisioonaa.<ref name="Clodfelter"/> Maavoimien lisäksi Dardanelleilla toimi kevyitä tykkiveneitä, joilla torjuttiin vihollisen miinanraivaajia.<ref name="IEotFWW"/> Saksalaisia asiantuntijoita oli noin 700.<ref name="Rance"/>

== Dardanellien laivasto-operaatio ==

=== Helmikuun hyökkäys ===

Gallipolin taistelu alkoi laivaston ampumalla tykistötulella 19. helmikuuta 1915. Huonon sään vuoksi pommitus jouduttiin keskeyttämään, ja se alkoi uudelleen vasta 25. helmikuuta.<ref name="Britannica"/> Tykkituli ammuttiin aluksi kaukaa, ja se onnistui vaimentamaan uloimmista puolustusasemista ammutun vastatulen.<ref name="Clodfelter"/> Maihin nousi 63. divisioonan<ref name="K238"/> [[Pioneeritoiminta|pioneerijoukkoja]],<ref name="Britannica"/> jotka valloittivat Kum Kalen ja Seddelbahgirin vanhat linnoitukset. Osmanit olivat hylänneet ne raskaan tykkitulen vuoksi, ja pioneerit vetäytyivät tuhottuaan linnoitusten tykit.<ref name="E79">Erickson 2000, s. 79.</ref> Osmanien vastarinta oli heikkoa, mutta heidän tykistölleen ei aiheutunut merkittävää vahinkoa.<ref name="K238"/> Huonon sään vuoksi ympärysvallat joutuivat jälleen keskeyttämään sotatoimet Dardanelleilla,<ref name="Britannica"/> ja sairastellut amiraali Caden korvattiin de Robeckilla.<ref name="IEotFWW"/> Lyhyen maihinnousun merkittävin seuraus olikin se, että osmanit kiihdyttivät puolustusvalmistelujaan ja alueelle tuotiin lisää tykkejä eri puolilta Osmanien valtakuntaa. Maaliskuun puolivälissä rannikkotykistön vahvuus oli noussut yli 300 putkeen, jotka oli sijoitettu linnoituksiin ja rannikolle.<ref name="E79"/>

Sotilaallisesti hyökkäys oli merkityksetön, mutta sen poliittinen vaikutus oli suuri. Kreikka tarjoutui lähettämään joukkoja sotaretken tueksi, [[Italian kuningaskunta (1861–1946)|Italia]] osoitti haluja liittyä ympärysvaltoihin, Bulgaria keskeytti väliaikaisesti neuvottelunsa Saksan kanssa ja Venäjä alkoi suunnitella [[Bosporinsalmi|Bosporinsalmen]] kautta tapahtuvaa hyökkäystä Konstantinopoliin. Kaikki tämä näytti vahvistavan oikeaksi käsityksen, että Dardanellien sotaretki voisi voittaa koko Etelä-Euroopan ympärysvalloille.<ref name="K238"/>

Helmikuun lopulla 63. divisioonan merijalkaväki nousi jälleen maihin Kum Kalessa. Tällä kertaa osmanit tekivät kiivasta vastarintaa ja aiheuttivat hyökkääjille suuria tappioita. Ympärysvaltojen sodanjohto alkoi ymmärtää, että hyökkäys salmen läpi vaatisi huolellista suunnittelua ja järjestelmällistä etenemistä.<ref name="K238" />

=== Maaliskuun hyökkäys ===

[[Tiedosto:Dardanelles fleet-2.jpg|pienois|pysty=1.5|vasen|Ympärysvaltojen laivasto Dardanelleilla.]]

Hyökkäysvalmistelut etenivät hitaasti. Vasta 18. maaliskuuta amiraali de Robeck määräsi laivastonsa eteenpäin, purkamaan miinakentät ja tuhoamaan kapeikkoa vartioivan tykistön.<ref name="Sommerville"/> Taistelulaivat etenivät kolmessa rinnakkaisessa linjassa. Niitä saattoivat [[Hävittäjä (laiva)|hävittäjät]] ja [[Risteilijä|risteilijät]], ja perässä seurasivat siviilien miehittämät miinanraivaajat.<ref name="K238-239">Keegan 2000, s. 238–239.</ref> Kello 11.30:n ja 14.00:n välillä laivasto eteni noin puolitoista kilometriä ja tuhosi jokaisen kohtaamansa [[Rannikkotykistö|rannikkotykkipatterin]].<ref name="K239">Keegan 2000, s. 239.</ref> Osmanien vastatuli oli tehokasta,<ref name="Sommerville"/> ja ranskalainen taistelulaiva [[FS Gaulois (1896)|FS ''Gaulois'']] sekä nykyaikainen brittiläinen taisteluristeilijä [[HMS Inflexible (1907)|HMS ''Inflexible'']] vahingoittuivat. Osmanit jäivät tästä huolimatta pahasti alakynteen. Kaikki puhelinlinjat olivat tuhoutuneet tykkitulessa, osa tykeistä oli saanut osuman tai hautautunut,<ref name="K239"/> ja ammukset kävivät vähiin.<ref name="Sommerville"/>

Kello kahdelta iltapäivällä taistelu kääntyi yllättäen osmanien eduksi.<ref name="K239"/> Ranskalainen taistelulaiva [[FS Bouvet (1896)|FS ''Bouvet'']] ajoi miinaan ja upposi muutamassa minuutissa. Suurin osa ''Bouvet’n'' miehistöstä hukkui.<ref name="Sommerville"/> De Robeck ei tajunnut räjähdyksen aiheutuneen miinasta vaan uskoi osmanien laukaisseen [[torpedo]]n rannalle sijoitetusta putkesta. Miinanraivaajat alkoivat vetäytyä, jolloin taistelulaivat joutuivat muuttamaan muodostelmaansa. [[HMS Irresistible (1898)|HMS ''Irresistible'']] vaurioitui miinan räjähdyksessä ja irtautui muodostelmasta.<ref name="K239"/> Laivasto joutui paniikkiin ja kärsi uusia tappioita.<ref name="Sommerville"/> Taistelulaiva [[HMS Ocean (1898)|HMS ''Ocean'']] osui miinaan, jolloin sen ammukset räjähtivät, ja ranskalainen [[Linjalaiva (sodankäynti)|linjalaiva]] [[FS Suffren (1899)|FS ''Suffren'']] vaurioitui rannikkotykin osumasta. Sekä ''Ocean'' että ''Irresistible'' upposivat muutamassa tunnissa. Lisäksi lukuisat muut alukset kärsivät pienempiä vaurioita.<ref name="K239"/> Merimiehiä kuoli yli 700.<ref name="Sommerville"/> Kolmannes taistelulaivastosta oli tuhoutunut tai toimintakyvytön, ja pimeän laskeutuessa de Robeck määräsi laivastonsa vetäytymään. Yhtäkään miinakenttää ei ollut raivattu, ja suurin osa osmanien tykkipattereista oli säilynyt toimintakykyisinä. Laivasto kykeni tuhoamaan raskaat tykit, mutta kevyempiä oli helppo siirrellä ja ne uhkasivat ympärysvaltojen miinanraivaajia, jolloin taistelulaivasto oli suojaton miinakenttien uhalta.<ref name="K239"/> 

Alkuun de Robeck suunnitteli jatkavansa hyökkäystä muutamaa päivää myöhemmin.<ref name="F151">Fromkin 1989, s. 151.</ref> Saatuaan tarkempaa tietoa tuhon laajuudesta hän vajosi kuitenkin epätoivoon ja pelkäsi uransa olevan lopussa.<ref name="F152">Fromkin 1989, s. 152.</ref> Samana päivänä Hamilton saapui [[Marseille]]sta nopean risteilijän kyydissä ja suostutteli de Robeckin luopumaan laivastohyökkäyksen jatkamisesta.<ref name="F156"/>

Hamilton ja de Robeck eivät tienneet, että osmanien rannikkopuolustus oli jo romahtamispisteessä.<ref name="F154"/> Merimiinoja oli niin vähän, että osmanit joutuivat pyydystämään venäläisiä miinoja länsivaltojen laivastoa vastaan käytettäväksi. Konstantinopolissa syntyi levottomuuksia ja paniikkia. Valtionarkisto ja kultavaranto toimitettiin pois kaupungista, ja [[Osmanien valtakunnan sulttaani|keisariperheen]] ja tärkeimpien virkamiesten pakoa alettiin valmistella. [[Nuorturkkilaiset]] aikoivat taistella katkeraan loppuun suunnitellen kaupungin polttamista sekä [[Hagia Sofia]]n ja muiden monumenttien räjäyttämistä dynamiitilla.<ref name="F152"/>

19. maaliskuuta brittien tiedustelu kaappasi saksalaisten lähettämän sähkeen, joka paljasti osmanien ahdingon. Sen nähtyään Churchill vaati hyökkäämään salmen läpi tappioista välittämättä.<ref name="F151">Fromkin 1989, s. 151.</ref> Miinanraivaajalaivaston kommodori [[Roger Keyes]] oli samaa mieltä, sillä hän aavisti osmanien horjuvan taistelutahdon ja ammuspulan.<ref name="K240"/> Mikäli hyökkäykseen olisi ryhdytty, miinanraivaajat olisivat todennäköisesti kyenneet muutamassa tunnissa avaamaan väylän Konstantinopoliin.<ref name="F154">Fromkin 1989, s. 154.</ref> Churchill ei kuitenkaan halunnut paljastaa tiedustelulähteitään, joten sähkeestä ei kerrottu [[Sota-ajan hallitus|sotakabinetille]] eikä de Robeckille.<ref name="F151"/> Hamiltonia oli ohjeistettu nousemaan Gallipolissa maihin, mikäli laivasto ei yksin kykenisi murtautumaan Dardanellien salmen läpi. De Robeck helpottui kuullessaan, ettei hänen tarvitsisi vaarantaa laivastoaan toistamiseen, ja Hamilton päätti odottaa luvattujen maajoukkojen saapumista.<ref name="F153">Fromkin 1989, s. 153.</ref>

Laivastohyökkäyksen epäonnistumiselle oli monia syitä. Ympärysvaltojen sotasuunnitelmat ja johtoporras olivat epäpäteviä, ja hitaan edistymisen vuoksi osmaneilla oli ollut runsaasti aikaa valmistautua.<ref name="Sommerville"/> Osmanit olivat sijoittaneet merimiinansa vallitsevien sotaoppien vastaisesti: yksi miinakentistä kulki rannan suuntaisesti eikä salmen poikki.<ref name="E79"/> Ympärysvaltojen ilmatiedustelu ei ollut huomannut rannan suuntaista miinakenttää, ja selittämättömät tappiot huolestuttivat de Robeckia.<ref name="F151"/> Miinanraivaajien siviilimiehistöt olivat haluttomia vaarantamaan henkeään.<ref name="Sommerville"/> Osmaneille vaikeuksia aiheuttivat tykkityyppien ja -kaliiperien suuri määrä, mikä aiheutti ammuspulaa ja vaikeutti vaurioituneiden tykkien korjaamista, sekä korkeimman upseerikunnan yleinen epäpätevyys. Maaliskuun laivastohyökkäys sai Enverin kuitenkin perustamaan varta vasten Dardanellien puolustamiseen tarkoitetun 5. armeijan, jonka johtoon hän nimitti saksalaisen kenraali [[Otto Liman von Sanders]]in.<ref name="E80-82">Erickson 2000, s. 80–82.</ref>

=== Venäläisten tukitoimet ===

Venäjän [[Mustanmeren laivasto]] hyökkäsi 28. maaliskuuta [[Marmaranmeri|Marmaranmeren]] itäiseen päätyyn ja tulitti [[Bosporinsalmi|Bosporinsalmen]] linnakkeita. Hyökkäyslaivastoon kuului 5 taistelulaivaa ja 2 risteilijää suojanaan 10 hävittäjää. Konstantinopolia puolusti saksalainen taisteluristeilijä [[SMS Goeben|SMS ''Goeben'']], joka upotti kaksi venäläistä hävittäjää ja pakotti loput vetäytymään.<ref name="Clodfelter"/>

== Gallipolin maasota ==

=== Valmistelut ===

[[Tiedosto:Landing French-Gallipoli.jpg|pienois|Ranskan [[Idän siirtoarmeijakunta|Idän siirtoarmeijakunnan]] joukkoja [[Límnos|Límnoksella]], missä ne ryhmittyivät Gallipolin maihinnousua varten.]]

Maihinnousun ensisijainen tavoite oli liikkuvan rannikkotykistön tuhoaminen.<ref name="K240">Keegan 2000, s. 240.</ref> Hamilton noudatti tunnollisesti sotaministeri Kitchenerin ohjeita eikä hyökännyt ennen kuin kaikki hänen alaisuuteensa asetetut joukot olivat valmiina.<ref name="F155"/> Välimeren siirtoarmeijan tiedustelu oletti virheellisesti, että osmaneilla olisi Dardanelleilla 170&nbsp;000 miestä valmiudessa, kun oikea luku oli alle puolet tästä. Osmanien puolustusasemien sijainnista ei ollut tarkkaa tietoa,<ref name="K240"/> eikä alueesta ollut edes kunnollisia karttoja.<ref name="K243"/> Hamilton matkusti Turkista Egyptiin, missä hän käytti seuraavat kolme viikkoa siirtoarmeijan organisointiin.<ref name="F155"/> Taistelusuunnitelmat ja huolto jouduttiin kiireessä improvisoimaan. Päähyökkäys päätettiin kohdistaa Euroopan-puoleisella rannikolle, sillä Kitchener ei uskonut voimien riittävän Anatolian laajojen maa-alueiden miehittämiseen.<ref name="K240"/> Miinakenttien vuoksi maihinnousu oli pakko tehdä Gallipolin niemimaan kärjessä.<ref name="K241" /> 

Samaan aikaan osmanit tekivät kiireisiä valmisteluja von Sandersin johdolla. Tämä keräsi Gallipoliin kaikki liikenevät joukot ja kaluston ja nimitti johtotehtäviin uudistusmielisiä turkkilaisia upseereja, joista monet olivat aiemmin olleet poliittisista syistä epäsuosioissa.<ref name="F155">Fromkin 1989, s. 155.</ref> Maihinnousukelpoiset rannat suojattiin [[Piikkilanka|piikkilangalla]] ja ne ympäröitiin [[Juoksuhauta|juoksuhaudoilla]].<ref name="K241"/>

=== Maihinnousu ===

[[Tiedosto:Landing of Australian troops at ANZAC Cove, 25 April 1915 slnsw.jpg|pienois|vasen|Australialaisten joukkojen maihinnousu Anzac-poukamaan.]]

Maihinnousu alkoi 25. huhtikuuta.<ref name="E83"/> Viideltä aamulla laivasto aloitti tulivalmistelun, ja jalkaväki nousi maihin aamun sarastaessa.<ref name="K243">Keegan 2000, s. 243.</ref> Maihinnousuja tehtiin eri puolilla Gallipolin ja Aasian rannikkoa,<ref name="E83">Erickson 2000, s. 83.</ref> millä pyrittiin ylikuormittamaan osmanien puolustus.<ref name="IEotFWW"/> Ensimmäisenä päivänä maihin nousi noin 30&nbsp;000 Brittiläisen imperiumin sotilasta.<ref name="Clodfelter"/> Hyökkäystä johdettiin ''Queen Elizabethilta'', joka toimi [[lippulaiva]]na ja siirtoarmeijan päämajana. Miehistön kuljetuksiin käytettiin sotalaivoja sekä yli 200 kooltaan ja laadultaan vaihtelevaa kauppa-alusta. Rivisotilailla oli hyökkäyksen alkaessa vahva usko operaation menestykseen.<ref name="K242">Keegan 2000, s. 242.</ref>

Yhdistyneen kuningaskunnan 29. divisioona nousi maihin Gallipolin eteläkärjessä [[Cape Helles]]issä.<ref name="K241"/> [[Sillanpääasema|Sillanpääasemia]] oli viisi, koodinimiltään S, V, W, X ja Y.<ref name="F157"/> Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta nousi maihin niemimaan länsirannalla noin 25 kilometriä Gallipolin lounaiskärjestä pohjoiseen.<ref name="Britannica"/> ANZAC-armeijakunta ei onnistunut rantautumaan suunnitelulle rannalle, ja niiden maihinnousupaikka tuli tunnetuksi Anzacin poukamana.<ref>Newark 2002, s. 63–64.</ref> Ranskan siirtoarmeija nousi maihin vastapäisellä Anatolian rannikolla ja kuninkaallisen merijalkaväen 63. divisioona pohjoisessa [[Bulair]]issa, mutta nämä hyökkäykset oli alusta pitäen tarkoitettu väliaikaisiksi ja niihin osallistuneiden joukkojen oli lopulta tarkoitus liittyä 29. divisioonan tueksi Cape Hellesissä. Harhautuksella vedettiin osmanien reservejä pois Gallipolin eteläosasta.<ref name="K241"/> Ympärysvalloilla oli taistelun ensimmäisenä päivänä huomattava ylivoima, sillä suurin osa osmanien 5. armeijan joukoista oli liian kaukana sillanpääasemista osallistuakseen taisteluun.<ref>Fromkin 1989, s. 157–158.</ref> Osmanit tiesivät maihinnousun ajankohdan etukäteen,<ref name="F157" /> mutta von Sandersin esikunnassa ei heti ollut selvyyttä hyökkäyksen pääsuunnasta. Monin paikoin divisioonien komentajat joutuivat lähettämään taisteluun kaikki reservinsä.<ref name="E83"/>

Maihinnousujoukot saavuttivat vaihtelevaa menestystä. Varsinkin Cape Hellesin lounaiskärkeen suuntautuneet maihinnousut olivat huonosti järjestettyjä.<ref name="Clodfelter"/> W-rannalla [[Lancashire Fusiliers|Lancashiren fusilieerit]] joutuivat heti rantauduttuaan raskaaseen vihollistuleen ja menettivät yli puolet 950 miehen vahvuudestaan. Ne onnistuivat lopulta ajamaan vihollisen pakosalle ja turvaamaan sillanpääaseman.<ref name="K244-245">Keegan 2000, s. 244–245.</ref> Rykmentille myönnettiin päivän taisteluista kuusi [[Viktorian risti]]ä.<ref name="N63">Newark 2002, s. 63.</ref> V-rannalla [[Dublin Fusiliers|Dublinin fusilieerit]] eivät veneissään vielä kohdanneet vihollistulta, mutta rantautumisen hetkellä osmanit aloittivat voimakkaan tulituksen aiheuttaen fusilieereille suuria tappioita.<ref name="K245">Keegan 2000, s. 245.</ref> Y-rannalla britit pääsivät maihin vastarintaa kohtaamatta ja nousivat läheisen jyrkänteen laelle. Tavoitteena oli tunkeutua Alçıtepen ({{k-en|Achi Baba}}) ylängölle, josta käsin olisi ollut mahdollista hallita koko Gallipolia.<ref name="F157"/> Korkeimmat upseerit olivat kuitenkin merellä, ja selkeiden toimintaohjeiden puutteessa 29. divisioonan etujoukot pysähtyivät lepäämään.<ref name="N63"/> Sisämaa oli kuviteltu tasaiseksi ylängöksi, vaikka maasto todellisuudessa on rikkonaista.<ref name="K243"/> Myöskään X-rannalla maihinnousseet joukot eivät aluksi kohdanneet merkittävää vastarintaa. Ne kiipesivät jyrkännettä ylös ja lopettivat sitten etenemisen. S-rannallakaan osmanien vastarinta ei ollut merkittävää, mutta brittijoukot leiriytyivät rannalle edes yrittämättä hyökätä sisämaahan.<ref name="F157"/>

ANZAC-armeijakunnan harhautunut maihinnousu osoittautui onnekkaaksi, sillä joukot välttivät Gaba Tepen voimakkaan rannikkopuolustuksen ja pääsivät rantaan kohtaamatta merkittävää vastarintaa.<ref name="N64">Newark 2002, s. 64.</ref> Anzacit ymmärsivät aloilleen jäämisen vaarat<ref name="K243"/> ja onnistuivat miltei valloittamaan Conk Bayırın ({{k-en|Chunuk Bair}}) ylängön, josta käsin niillä olisi ollut mahdollisuus hallita koko niemimaata.<ref>Erickson 2000, s. 83; Clodfelter 2017, s. 416.</ref> Vastaansa ne saivat everstiluutnatti [[Mustafa Kemal]]in johtaman [[Osmanien 19. divisioona|19. divisioonan]],<ref name="E83"/> joka sattumalta oli juuri aloittamassa maihinnousun torjuntaan keskittyvää harjoitusta.<ref name="N64"/> Osmanit hyötyivät myös maastosta, johon osa anzaceista eksyi.<ref name="K244">Keegan 2000, s. 244.</ref> Kemal johti henkilökohtaisesti vastahyökkäystä ja julisti joukoilleen, ettei ”määrännyt näitä hyökkäämään vaan kuolemaan”.<ref name="E83"/> Australialaiset näkivät Kemalin ja ampuivat tätä kohti, mutta eivät osuneet.<ref name="K246">Keegan 2000, s. 246.</ref> Vastahyökkäyksen kärjessä ollut 57. jalkaväkirykmentti tuhoutui lähes täysin,<ref name="E83"/> mutta osmanit onnistuivat valloittamaan ylängön takaisin ja anzacit vetäytyivät rannalle.<ref name="N64"/>

Maihinnousupäivän iltaan mennessä ympärysvallat eivät olleet saavuttaneet ainuttakaan tavoitteistaan.<ref name="E84"/> Ympärysvaltojen tappiot olivat noin 4&nbsp;000 miestä, joista puolet Anzac-poukamassa ja puolet etelässä.<ref name="K245"/> Seuraavana päivänä alueelle alkoi saapua osmanien vahvistuksia ja nopean yllätysvoiton mahdollisuus oli menetetty.<ref name="F158">Fromkin 1989, s. 158.</ref> Osmanit tekivät vastahyökkäyksiä<ref name="N63"/> ja työnsivät brittijoukot pieniin sillanpääasemiin.<ref name="E84">Erickson 2000, s. 84.</ref> ANZAC-armeijakunnan komentaja kenraali [[William Birdwood]] olisi halunnut vetäytyä Gallipolista saman tien,<ref name="F158"/> mutta Hamilton käski sotilaitaan ”kaivamaan ja kaivamaan”, kunnes nämä olisivat suojassa.<ref name="N64"/>

Anatoliassa ranskalaiset saavuttivat aluksi menestystä ja aiheuttivat osmaneille suuria tappioita kärsien itse vain vähäisiä menetyksiä.<ref name="Clodfelter"/> Maihinnousua seuraavina päivinä osmanit tekivät sarjan vastahyökkäyksiä, ja 29. huhtikuuta ranskalaiset vetäytyivät Anatoliasta. Sivustansa varmistaneet osmanit siirsivät useita rykmenttejä Gallipoliin.<ref name="E84"/>

=== Asemasota ===

[[Tiedosto:Lone Pine (AWM A02025).jpg|pienois|Kapteeni [[Leslie Morshead]] katselee juoksuhaudan reunalla lojuvia osmani- ja australialaissotilaiden ruumiita.]]

Sillanpääasemiin tuotiin suuria vahvistusjoukkoja.<ref name="Britannica"/> Raskaat taistelut jatkuivat, ja varsinkin ANZAC-armeijakunta kärsi merkittäviä tappioita.<ref name="Clodfelter"/> Osmanien puolella tilanne oli kaoottinen, ja monien yksiköiden muodollinen komentorakenne murtui.<ref name="E85"/> Osmaneilla oli pulaa raskaasta aseistuksesta,<ref name="E88">Erickson 2000, s. 88.</ref> kun taas hyökkääjät saivat laivastolta tehokasta tulitukea.<ref name="E85">Erickson 2000, s. 85.</ref> Gallipolissa puhkesi myös [[punatauti]]epidemia.<ref name="N64"/>

Ympärysvaltojen ensimmäinen vakava läpimurtoyritys tapahtui Cape Hellesin sillanpääasemassa 28. huhtikuuta. Se suuntautui [[Alçıtepe|Krithían]] kylään ja tähtäsi Alçıtepen ylängön valloittamiseen.<ref name="Kirithia"/> Hyökkäystä vahvistettiin vastikään Egyptistä saapuneella intialaisella prikaatilla ja 63. divisioonan merijalkaväellä.<ref name="K247"/> Kolme päivää kestänyt yritys kilpistyi osmanien kiivaaseen vastarintaan ja johti noin 3&nbsp;000 miehen tappioihin.<ref name="Kirithia">Erickson 2000, s. 85; Clodfelter 2017, s. 417.</ref> Toukokuun alussa osmanit saivat täydennyksiä ja aloittivat kahden divisioonan voimalla vastahyökkäyksen. Ammuspulan vuoksi tulivalmistelu oli lyhyt ja aiheutti lähinnä sen, että britit tiesivät odottaa hyökkäystä.<ref name="E85"/> Raskaista tappioista huolimatta osmanit jatkoivat tuloksetonta hyökkäilyä koko toukokuun ensimmäisen viikon. 6. toukokuuta ympärysvallat hyökkäsivät taas Krithíaan.<ref name="E87">Erickson 2000, s. 87.</ref> Epäonnistunut operaatio johti 6&nbsp;500 miehen tappioihin.<ref name="Clodfelter"/>

Toukokuun puolivälissä osmanit saivat suuria täydennyksiä, ja 18. ja 19. päivien välisenä yönä he aloittivat suurhyökkäyksen anzaceja vastaan. Selvästä miesylivoimasta huolimatta hyökkäys epäonnistui, sillä ympärysvaltojen ilmatiedustelu oli havainnut sen valmistelut. Osmanit kärsivät muutamassa tunnissa 13&nbsp;000 miehen tappiot, joista 3&nbsp;000 oli kuollut. Britit ehdottivat [[Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liike|Punaisen Ristin]] valvomaa aselepoa, jonka aikana kumpikin osapuoli voisi haudata kuolleensa. Aselepo järjestettiin 23. toukokuuta.<ref name="E87"/> Aselevon ja sitä edeltäneiden neuvottelujen aikana sotilailla oli lyhyesti mahdollisuus tutustua toisiinsa, ja Gallipolissa aiemmin vallinneet vihamielisyys ja epäluulo vaihtuivat molemminpuoliseen kunnioitukseen. Kellojen epäonnistuneen synkronoinnin vuoksi aselepo päättyi muutamaa minuuttia etuajassa, kun osmanit alkoivat jälleen ampua.<ref>Moorehead 1997, s. 154–158.</ref>

4. kesäkuuta britit ja ranskalaiset hyökkäsivät jälleen Krithíaan laivastotulen suojaamina. Enimmillään hyökkäykset tunkeutuivat 200–450 metrin syvyyteen vihollisen asemiin.<ref>Erickson 2000, s. 87–88.</ref> Brittiläisen imperiumin tappiot olivat noin 4&nbsp;500 miestä. Osmanit hyökkäsivät kaksi päivää myöhemmin kärsien 9&nbsp;000 miehen tappiot.<ref name="Clodfelter"/> Ranskalaiset hyökkäsivät [[Seddelbahair]]iin suurella voimalla 21.–22. kesäkuuta, jälleen tuloksetta. Anzacit yrittivät tuloksetta läpimurtoa 28.–29. kesäkuuta. Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa osmanit tekivät useita epäonnistuneita vastahyökkäyksiä, jotka jälleen johtivat raskaisiin miestappioihin.<ref name="E89"/> Ympärysvallat vahvistivat edelleen siirtoarmeijaa. Heinäkuun alussa Gallipolin niemimaalla toimi 11 brittiläistä ja 2 ranskalaista divisioona,<ref name="Clodfelter"/> joiden miesvahvuus oli yhteensä noin 150&nbsp;000 miestä. Osmanien vahvuus oli keskikesällä noin 120&nbsp;000 miestä.<ref name="E89">Erickson 2000, s. 89.</ref>

Laivastosota Dardanelleilla jatkui. Brittiläinen sukellusvene upotti kuljetusalus [[Guj Djemal|''Guj Djemalin'']] 1. toukokuuta, jolloin 2&nbsp;000 sotilasta hukkui. 12. toukokuuta osmanien hävittäjä torpedoi taistelulaiva [[HMS Goliath (1898)|HMS ''Goliathin'']] surmaten 570 merimiestä. Toukokuun lopulla saksalainen sukellusvene ''[[U-21]]'' upotti brittiläiset taistelulaivat [[HMS Triumph (1903)|HMS ''Triumphin'']] ja [[HMS Majestic (1895)|HMS ''Majesticin'']].<ref name="Clodfelter"/> [[Venäjän laivasto]] pommitti Turkin pohjoisrannikon satamia huhti–kesäkuussa säännöllisesti. Pelko venäläisten maihinnoususta esti uusien osmanidivisioonien lähettämisen Gallipoliin, vaikka von Sanders niitä pyysi.<ref name="E88"/> Myös brittiläisessä sodanjohdossa suuret tappiot ja hyökkäysten tuloksettomuus aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä.<ref name="E90"/> Kesän kuumuudessa Gallipoliin sijoitettujen sotilaiden olot olivat lähes sietämättömät.<ref name="K247">Keegan 2000, s. 247.</ref>

Sotakirjeenvaihtaja [[Alan Moorehead]] kertoo, kuinka asemasotaan joutuneet sotilaat välttivät tarpeettoman kärsimyksen tuottamista viholliselle. Osmanit eivät yleensä ampuneet uppoavista aluksista pelastautuvia merimiehiä, ja etulinjan sotilaat kohtelivat [[Sotavanki|sotavankeja]] hyvin. Anzacit eivät käyttäneet heille jaettuja [[Kaasunaamari|kaasunaamareja]], sillä he uskoivat ”turkkilaisten tappelevan reilusti”, ja kieltäytyivät ampumasta iäkästä osmaniarmeijan [[sotilaspalvelija]]a, jolla oli tapana ripustaa joukkueensa pyykit [[ei-kenenkään-maa]]lle. Osapuolten välillä oli myös epävirallista kaupankäyntiä: osmanit heittelivät ympärysvaltojen juoksuhautoihin hedelmiä ja makeisia, ympärysvaltojen sotilaat taas osmanien puolelle säilykkeitä ja savukkeita.<ref>Moorehead 1997, s. 158–159.</ref>

=== Uusi maihinnousu ===

[[Tiedosto:Bundesarchiv Bild 183-S29571, Türkei, Dardanellen, MG-Stellung.jpg|pienois|Osmanien valtakunnan konekiväärijoukkoja Dardanelleilla.]]

Gallipolin umpikuja aiheutti kasvavaa kitkaa merilordi Fisherin ja laivastoministeri Churchillin välille. Fisher vaati vetäytymistä muttei saanut tukea poliittiselta johdolta ja erosi vastalauseena Churchillin toiminnalle.<ref name="Fisher">{{Verkkoviite | Osoite = https://www.britannica.com/biography/John-Arbuthnot-Fisher-1st-Baron-Fisher | Nimeke = John Arbuthnot Fisher, 1st Baron Fisher | Julkaisu = Encyclopædia Britannica | Ajankohta = 6.7.2022 | Viitattu = 7.12.2022 | Kieli = {{en}} }}</ref> Useimmat brittihallituksen jäsenet olivat jo menettäneet uskonsa hankkeeseen, mutta Churchill oli haluton myöntämään tappiota ja Kitchener piti vaarallisena ajatusta, että Lähi-idän valtion annettaisiin voittaa eurooppalainen armeija.<ref name="F158"/>

Brittien sodanjohto päätteli epäonnistumisten johtuvan Cape Hellesin ja Anzac-poukaman sillanpääasemien pienuudesta, joka vaikeutti ympärysvaltojen miesylivoiman hyödyntämistä.<ref name="E90"/> Hamilton arvioi eteläisen Gallipolin linnoitteet niin vahvoiksi, ettei niitä kyettäisi valtaamaan, vaikka alueelle toimitettaisiin kaikki liikenevät täydennysmiehet.<ref name="N64"/> Pattitilanne päätettiin ratkaista uudella, Osmanien 5. armeijan sivustaan suuntautuvalla maihinnousulla,<ref name="E90">Erickson 2000, s. 90.</ref> joka kohdistuisi [[Suvlanlahti|Suvlanlahdelle]] muutama kilometri ANZAC-armeijakunnasta anzaceista luoteeseen.<ref name="Britannica"/><ref name="E90"/> Suvlanlahti sijaitsi osmanien pääpuolustuslinojen ulkopuolella, ja nopean hyökkäyksen toivottiin katkaisevan Gallipolin niemimaan itä–länsi-suunnassa kahtia. Osmaneilla oli pohjoisessa vain vähäisiä joukkoja.<ref name="E90"/> Kenraali Hamilton sai hyökkäyksensä tueksi kolme uutta divisioonaa.<ref name="Clodfelter"/> Myös ranskalaiset vahvistivat Idän siirtoarmeijakuntaa, vaikkakin vastentahtoisesti.<ref name="K247"/>

Uusi maihinnousu alkoi elokuun 6.–7. päivien välisenä yönä. Joukoilla ei ollut kokemusta Gallipolin olosuhteista,<ref name="N65">Newark 2002, s. 65.</ref> mutta ne pääsivät maihin suurella joukolla ja nopeasti<ref name="E90"/> kohtaamatta merkittävää vastarintaa.<ref name="N65"/> Hyökkääjät eivät kuitenkaan hyödyntäneet alkumenestystään ja valloittaneet heti koko [[Sari Bair]]in ylänköä.<ref name="E90"/> Suvlaan nousseiden divisioonien kokemattomuuden vuoksi päävastuu Sari Bairin hyökkäyksestä oli annettu ANZAC-armeijakunnalle, mutta pimeässä anzacit eksyivät vaikeaan maastoon ja joutuivat lähitaisteluun osmanien kanssa.<ref name="N65"/>

Maihinnousua tuettiin Cape Hellesistä pohjoiseen suuntautuneella hyökkäyksellä, jonka tavoitteena oli sitoa osmanien jouokkoja. Kaikkiaan ympärysvallat hyökkäsivät 40&nbsp;000 miehen voimalla,<ref name="Clodfelter" /> ja osmanit onnistuivat lähettämään Suvlanlahdelle merkittäviä vahvistuksia vasta 9. elokuuta. Ne aloittivat vastahyökkäyksen ja työnsivät brittejä taaksepäin vain noin kilometrin etäisyydelle maihinnousupaikasta.<ref name="E91" /> Ympärysvaltojen Cape Hellesistä ja Anzac-poukamasta tekemät hyökkäykset epäonnistuivat,<ref name="Clodfelter" /> mutta Suvlanlahdelta toimineet joukot saavuttivat maayhteyden anzaceihin ja sillanpääasemat yhdistyivät.<ref name="E91">Erickson 2000, s. 91.</ref> Kummankin osapuolen tappiot olivat raskaat. Suvlan maihinnoususta elokuun loppuun ympärysvallat menettivät noin 29&nbsp;000 miestä ja osmanit 10&nbsp;000.<ref name="Clodfelter" />

Ympärysvallat lähettivät Suvlan alueelle täydennysjoukkoja, joiden vahvuus kasvoi lopulta viiteen divisioonaan.<ref name="E90"/> Saksalainen sukellusvene upotti 17. syyskuuta Aigeianmerellä seilanneen brittiläisen kuljetusaluksen surmaten satoja intialaisia sotilaita.<ref name="Clodfelter"/> Ympärysvaltojen kaikki liikenevät joukot olivat nyt käytössä, joten osmanitkin pystyivät lähettämään reservejään Suvlan lahdelle.<ref name="E91"/> Taistelu jähmettyi asemasodaksi myös pohjoisessa.<ref name="Britannica"/> Talven lähestyessä sää huononi, ja 27. marraskuuta myrsky hukutti sata ympärysvaltojen sotilasta juoksuhautoihin.<ref name="Clodfelter"/> Kumpikin osapuoli oli pahoin uupunut ja kykenemätön suuriin sotatoimiin. Osmanien etuna oli maasto, kun taas ympärysvallat hyötyivät paremmasta kalustosta ja huollosta.<ref name="E91"/>

=== Vetäytyminen ===

[[Tiedosto:W Beach Helles Gallipoli.jpg|pienois|vasen|Cape Hellesin sillanpääasema 7. tammikuuta 1916, kaksi päivää ennen lopullista vetäytymistä.]]

Osmanien menestyksen rohkaisemana<ref name="IEotFWW"/> Bulgaria liittyi sotaan keskusvaltojen puolella syyskuussa 1915. Balkanin läpi alkoi virrata saksalaista ja [[Itävalta-Unkari|itävaltalaista]] sotilasapua.<ref name="E91"/> Osmanien 5. armeijan uupuneita joukkoja alettiin korvata levänneillä 2. armeijan joukoilla.<ref name="E93">Erickson 2000, s. 93.</ref> Ympärysvallat joutuivat samaan aikaan siirtämään joukkoja Bulgarian uhkaaman Serbian tueksi.<ref name="IEotFWW"/> Osmanit alkoivat suunnitella ratkaisevaa vastahyökkäystä, jolla vihollinen ajettaisiin Gallipolista.<ref name="E93"/> Ympärysvallat joutuivat tunnustamaan, ettei taistelu ollut voitettavissa ilman suuria lisäpanostuksia.<ref name="Britannica"/>

Loppusyksyyn mennessä Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus kannatti vetäytymistä lähes yksimielisesti.<ref name="F164">Fromkin 1989, s. 164.</ref> Lordi Kitchener vastusti itsepintaisesti, mutta hänellä ei ollut tarjota suunnitelmaa, jolla Gallipolin tilanne olisi käännetty voitoksi.<ref name="F165">Fromkin 1989, s. 165.</ref> Hamilton ei ollut halukas vetäytymään,<ref name="IEotFWW"/> ja 15. lokakuuta hänet korvattiin kenraaliluutnantti [[Charles Monro]]lla.<ref name="Clodfelter"/> Monro järkyttyi nähdessään joukkojensa uhanalaisen aseman ja kehotti lopettamaan sotaretken välittömästi.<ref name="IEotFWW"/> Marraskuussa lordi Kitchener vieraili Gallipolissa henkilökohtaisesti ja asettui Monron kannalle.<ref name="Britannica"/> Kitchenerin päätökseen vaikutti Serbian puolustuksen nopea romahdus syksyllä 1915.<ref name="IEotFWW"/>

Vetäytyminen alkoi 10. joulukuuta ja toteutettiin vaiheittain. Viimeiset ympärysvaltojen joukot poistuivat Gallipolista yöllä 8.–9. tammikuuta.<ref name="Clodfelter"/> Vetäytyminen oli valmisteltu taitavasti, ja juoksuhautoihin esimerkiksi asetettiin sotilailta näyttäviä nukkeja. Osmanit huomasivat tapahtuneen vasta jälkikäteen, kun tiedustelijat havaitsivat vihollisasemat tyhjiksi. Ympärysvallat evakuoivat onnistuneesti kaikki miehensä ja suurimman osan tykistöstään, mutta osmanit saivat sotasaaliina suuren määrän muonaa, ammuksia, hevosia, telttoja ja muuta tarpeistoa.<ref name="E93"/> Maasota Gallipolissa oli kestänyt 259 päivää.<ref name="F166">Fromkin 1989, s. 166.</ref> Osmanien 5. armeijan vahvuus laskettiin taistelua edeltäneelle tasolle, ja 11 divisioonaa siirtyi Pohjois-Traakiaan lepäämään.<ref name="E94-95"/>

== Lopputulos ==

=== Tappiot ===

{{Sitaatti|Vain harvoin ovat niin monet maailman valtiot, rodut ja kansakunnat lähettäneet edustajiaan niin pienelle maapalaselle ylevänä tavoitteenaan toistensa tappaminen.|Gallipolin taisteluun osallistunut saksalainen upseeri.<ref name="F6">Fewster ym. 2003, s. 6.</ref>}}

[[Tiedosto:Greek boys bones Anzac Cove 1919.jpg|pienois|Kreikkalaiset lapset seisovat Anzac-poukamasta keräämiensä luiden vierellä. Kuva vuodelta 1919.]]

Gallipolissa palveli vuosina 1915–1916 lähes miljoona ympärys- ja keskusvaltojen sotilasta.<ref name="F6"/> Kumpikin osapuoli menetti noin neljännesmiljoona sotilasta kuolleina, haavoittuneina, kadonneina ja sairastuneina.<ref>Fromkin 1989, s. 166; Clodfelter 2017, s. 417–418.</ref>

Ympärysvaltojen kokonaistappiot olivat 252&nbsp;000 miestä, joista 46&nbsp;000 kaatui taistelussa.<ref name="Clodfelter"/> Joissakin lähteissä on esitetty tätäkin suurempia lukuja. Sama sotilas saattoi esimerkiksi haavoittua toistuvasti ja palata sairaalasta rintamalle kaksi tai kolmekin kertaa.<ref name="K248">Keegan 2000, s. 248.</ref> Osmanien menetykset olivat suuremmat kuin missään muussa ensimmäisen maailmansodan taistelussa.<ref name="F6"/> Tarkoista luvuista on esitetty ristiriitaisia arvioita. Brittiläisissä lähteissä mainitut 251&nbsp;000 – 350&nbsp;000 miehen tappiot<ref name="E94"/> (joista jopa 86&nbsp;000 kuolleita<ref name="F6"/>) ovat todennäköisesti liian suuret.<ref>John Keegan (2000, s. 248) väittää osmanien menettäneen 300 00 miestä, eivätkä turkkilaiset hänen mukaansa vaivautuneet hautaamaan tai laskemaan kuolleitaan. Tosiasiassa Osmanien valtakunnan asevoimien kirjanpito oli varsin tarkkaa (Erickson 2000, s. 94).</ref> Liman von Sanders arvioi osmanien menettäneen taistelussa 218&nbsp;000 miestä, joista 66&nbsp;000 kuoli, ja valtakunnan oma kirjanpito viittaa samaan suuruusluokkaan.<ref name="E94"/> Fahri Belen on turkkilaisiin arkistolähteisiin perustuen esittänyt osmanien menettäneen lähes 250&nbsp;000 miestä, joista 57&nbsp;000 kuoli taistelussa ja 21&nbsp;000 sairaalassa.<ref name="Fahri Belen" /> Saksalaisten tappiot jäivät muutamaan mieheen.<ref name="F6"/>

Taistelussa kärsittyjen tappioiden lisäksi kulkutaudit verottivat kummankin osapuolen miesvahvuutta. Eräs taistelun uhreista oli englantilainen runoilija [[Rupert Brooke]], joka kuoli [[Verenmyrkytys|verenmyrkytykseen]] odottaessaan maihinnousuperaation alkua. Ympärysvaltojen puolella sairastapauksia oli lähes 100&nbsp;000 ja Osmanien valtakunnan asevoimissa noin 86&nbsp;000, joista jopa noin neljännes johti kuolemaan.<ref name="Clodfelter"/>

{| class="wikitable" border="1"
|-
|+ Gallipolissa kärsityt tappiot<ref>Clodfelter 2017, s. 417–418 (paitsi jos toinen lähde on mainittu erikseen).</ref>
|-
! Valtio
! Kaatuneita
! Haavoittuneita
! Kadonneita{{efn|Mukaan luettuna sotavangit.}}
! Sairastapaukset
! Yhteensä
|-
| '''Osmanien valtakunta'''<ref name="Fahri Belen">Fahri Belenin mukaan. (Erickson 2000, s. 94 ja liite F.)</ref>
| '''56 643'''
| '''97 007'''
| '''11 178'''
| '''85 000'''{{efn|Joista 21 000 kuoli sairaalassa.}}
| '''250 000'''{{efn|Joista 164 828 taistelussa.}}
|-
| Brittiläinen imperiumi
| 31 389
| 78 749
| 9 708
| 78 749
| 198 340
|-
| ''Australia''
| ''7 594''
| {{N/A}}
| {{N/A}}
| {{N/A}}
| ''26 094''
|-
| ''Uusi-Seelanti''
| ''2 431''
| {{N/A}}
| {{N/A}}
| {{N/A}}
| ''7 571''
|-
| Ranska
| 9 000{{Efn|Luku sisältää sekä kaatuneet että kadonneet.}}
| 18 000
| {{N/A}}
| 20 000
| 47 000
|-
| '''Ympärysvallat yhteensä'''
| '''40 000'''
| '''97 000'''
| '''10 000'''
| '''99 000'''
| '''252 000'''{{Efn|Joista noin 153 000 taistelussa.}}
|-
| colspan="6" | <small>{{Huomiolista}}</small>
|-
|}

=== Seuraukset ===

Gallipolin taistelu päättyi Osmanien valtakunnan voittoon.<ref name="F3">Fewster ym. 2003, s. 3.</ref> Niemimaa valloitettiin takaisin, joskin suurin kustannuksin.<ref name="E75"/> Brittiläisen imperiumin virallinen sotahistoria nimeää osmanien menestykselle kaksi pääsyytä: 5. armeijan pätevän johdon ja rivisotilaiden sitkeän vastarinnan.<ref name="E94"/> Osmanien [[taistelutahto]] yllätti ympärysvallat, ja sotakirjeenvaihtaja [[Compton Mackenzie]] väitti länsirintamalta Gallipoliin siirrettyjen ranskalaisten pitäneen turkkilaista sotilasta kahden saksalaisen veroisena.<ref name="F157"/> [[Tim Newark]]in mukaan brittien ratkaiseva virhe oli vihollisen taistelutaitojen karkea aliarviointi.<ref name="N62"/> Saksalaiset neuvonantajat ja osmaniupseerit havaitsivat taistelun aikana avautuneet taktiset tilaisuudet vihollisiaan nopeammin ja käyttivät niitä taitavasti edukseen.<ref name="IEotFWW"/> [[John Keegan]]in mukaan niemimaan olosuhteet olivat sellaiset, ettei taitavinkaan komentaja olisi voinut menestyä maihinnousuyrityksessä. Yllätyksen edellytyksiä ei ollut, joten Hamilton olisi Keeganin mukaan voittanut vain siinä tapauksessa, että puolustaja olisi tehnyt vakavia taktisia virheitä.<ref name="K241"/>

Gallipolissa saavutettu voitto valoi osmaneihin uutta luottamusta siihen, että sotaa kannatti jatkaa ja keskusvallat voittaisivat sen lopulta.<ref name="E95"/> 1910-luvun alkupuoliskon nöyryytysten jälkeen maan asevoimat saivat takaisin menetettyä arvovaltaansa.<ref name="IEotFWW"/> Sodanjohto sai kokemusta armeijoiden ja armeijakuntien kaltaisten suurten ryhmittymien johtamisesta ja sotilaallisiin kriiseihin reagoimisesta. Saksalaisten upseerien tukemina osmanit kykenivät taistelemaan ympärysvaltoja vastaan tasaväkisesti ja ajoittain jopa voittamaan ne.<ref name="E75"/> Monet Gallipolin veteraanit kohosivat sodan loppupuolella korkeisiin asemiin asevoimissa.<ref>Erickson 2000, s. 75, 95.</ref> Taistelun sankarista Mustafa Kemal Atatürkistä tuli myöhemmin [[Turkki|Turkin tasavallan]] ensimmäinen presidentti.<ref>Fewster ym. 2003, s. 2, 8.</ref> Gallipolissa palvelleet divisioonat saivat taistelussa arvokasta kokemusta, ja myöhemmin ne sotivat tehokkaasti muilla rintamilla.<ref name="E94-95"/> Traakiassa ja muilla sotanäyttämöillä vuonna 1915 kärsittyjä raskaita miestappioita ei kuitenkaan kyetty korvaamaan, ja monet divisioonat olivat pahoin vajaavahvuisia.<ref name="E75">Erickson 2000, s. 75.</ref> Gallipolin voitto lykkäsi Osmanien valtakunnan hajoamista muutamalla vuodella muttei kyennyt estämään sitä.<ref name="F154"/> Lokakuussa 1918 solmitun [[Mudroksen aselepo|Mudroksen aselevon]] myötä ympärysvallat jakoivat Osmanien valtakunnan alueet keskenään ja miehittivät sekä Konstantinopolin että Gallipolin.<ref name="IEotFWW"/>

Hyökkääjän näkökulmasta Dardanellien operaatio oli lähes täydellinen epäonnistuminen, joka sai ympärysvallat vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä.<ref name="Britannica"/> Ympärysvalloilla oli useita tilaisuuksia hyökätä heikosti puolustetuille ylänköalueille, mutta toistuva viivyttely antoi osmaneille aikaa toipua tappioista ja valmistella edulliset puolustusasemat.<ref>Fromkin 1989, s. 151–154, 158; Newark 2002, s. 62–65; Clodfelter 2017, s. 417.</ref> Hidasteluun vaikutti Hamiltonin kyvyttömyys asettaa selkeitä [[Sodankäynnin toiminnalliset tasot|operatiivisen tason]] tavoitteita ja valvoa niiden noudattamista.<ref name="IEotFWW"/> Hamilton ei ymmärtänyt, ettei asemiin kaivautuminen ratkaissut pattitilanteita vaan synnytti niitä, vaikka Ranskasta ja [[Flanderi]]sta oli saatu runsaasti varoittavia esimerkkejä.<ref name="F158"/> Ympärysvallat jäivät ansaan pieniin sillanpääasemiin osmanien hallitessa ylänköjä,<ref name="E84"/> ja nopeaan ratkaisuun tähdännyt taistelu jumiutui veriseksi [[Kulutussota|kulutussodaksi]], vaikka Dardanellien sotaretkellä oli nimen omaan haluttu välttää Euroopan länsirintamaa muistuttava tilanne.<ref name="N63"/> Joukko-osastojen välinen koordinaatio oli kehnoa.<ref name="IEotFWW"/> Vain taitavasti toteutettu vetäytyminen pelasti hyökkäysjoukot täydelliseltä tuholta.<ref name="F9">Fewster ym. 2003, s. 9.</ref> Sotaretken ainoa saavutus oli osmanien Venäjään kohdistaman paineen väliaikainen heikkeneminen.<ref name="Britannica"/> Dardanellit pysyivät ympärysvaltojen laivaliikenteeltä suljettuina sodan loppuun saakka, mikä vaikutti ratkaisevasti siihen, että Venäjän sodankäyntikyky luhistui vuoden 1916 lopulla.<ref name="IEotFWW"/>

Britanniassa tappio johti [[Herbert Henry Asquith|H. H. Asquithin]] liberaalihallituksen kaatumiseen ja [[David Lloyd George]]n johtaman koalitiohallituksen muodostamiseen.<ref name="Britannica"/> Churchillista ja Hamiltonista tehtiin syntipukkeja, joita syytettiin voimavarojen tuhlaamisesta.<ref name="N65"/> Ankarimmin arvosteltiin Churchillia, jonka siviilinä katsottiin tuhoisasti sekaantuneen ammattisotilaiden toimintaan.<ref name="F159">Fromkin 1989, s. 159.</ref> Hän joutui eroamaan hallituksesta ja siirtyi Ranskaan jalkaväkipataljoonan komentajaksi.<ref name="Britannica" /> Epäonnistuminen ei kuitenkaan johtunut strategisista vaan taktisista virheistä,<ref name="N62" /> ja Churchill oli todennäköisesti ollut oikeassa vaatiessaan nopeaa läpimurtoa Dardanellien läpi tappioista välittämättä.<ref name="F154" /> Lordi Kitchenerin arvovalta oli niin suuri, ettei häntä julkisesti arvosteltu, vaikka todellisuudessa juuri hän oli sotaretken pääsuunnittelija.<ref>Fromkin 1989, s. 159–161.</ref> Hallituksen sisällä Kitchener menetti arvovaltaansa.<ref>Fromkin 1989, s. 166–167.</ref> Sotatarvikkeiden tuotantoa varten perustettiin oma ministeriönsä,<ref name="F163">Fromkin 1989, s. 163.</ref> ja yleisesikunnan merkitystä lisättiin sotaministeriön kustannuksella. Lähi-idän-politiikassa Kitchener säilytti tärkeän aseman ja asettui kannattamaan [[Mark Sykes]]in [[Sykes–Picot-sopimus|suunnitelmaa]], jossa Brittiläinen imperiumi liittoutuisi Lähi-idän paikallishallitsijoiden kanssa ja yllyttäisi näitä [[Arabikapina|kapinaan Osmanien valtakuntaa vastaan]].<ref name="F167">Fromkin 1989, s. 167.</ref>

Gallipolin kokemukset vaikuttivat [[sotaoppi]]in eri puolilla maailmaa. Useimmissa valtioissa johtopäätös oli, että maihinnousut nykyaikaista armeijaa vastaan oli tuomittu epäonnistumaan. Merkittävin poikkeus tähän oli [[Yhdysvaltain merijalkaväki]], jolle maihinnousujen mahdollisuus oli [[aselaji]]n säilymisen kannalta välttämätön. Käsitys hälveni lopullisesti vasta [[Normandian maihinnousu]]n (1944) myötä, vaikka [[liittoutuneet]] olivat jo edellisenä vuonna nousseet onnistuneesti maihin [[Italian taistelut|Italiassa]] ja [[Tarawan taistelu|Gilbertsaarilla]].<ref name="Weigley">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.history.army.mil/books/OpArt/us3.htm | Nimeke = Normandy to Falaise. A Critique of Allied Operational Planning in 1944 | Tekijä = Weigley, Russell F. | Julkaisu = Historical Perspectives of the Operational Art | Ajankohta = 2005 | Julkaisupaikka = Washington, D.C. | Julkaisija = Center of Military History, United States Army | Arkisto = https://web.archive.org/web/20140220033559/http://www.history.army.mil/books/OpArt/us3.htm | Arkistoitu = 20.2.2014 | Viitattu = 24.2.2024 | Kieli = {{en}} }}</ref> Gallipoli joka tapauksessa vei pitkäksi aikaa halut suuriin maihinnousuihin.<ref>Newark 2002, s. 62, 65.</ref> Ympärysvaltojen sodanjohdossa reuna-alueisiin keskittyneiden operaatioiden kannattajat joutuivat epäsuosioon ja voimavarat keskitettiin länsirintamalle, jota alettiin pitää sodan kannalta ratkaisevana.<ref name="E95">Erickson 2000, s. 95.</ref>

Taistelun pitkittyminen merkitsi myös sitä, että sota Lähi-idässä jatkui useita vuosia. Maaliskuun 1915 laivastohyökkäyksen onnistuminen olisi saattanut muuttaa koko ensimmäisen maailmansodan kulun.<ref name="F154"/> Sotilaallisesti epäpätevä Enver pašša tuskin olisi kauaakaan voinut pidätellä Konstantinopoliin kohdistunutta maihinnousua.<ref name="F152"/> Lloyd George uskoi, että Osmanien valtakunnan kukistuttua myös Saksa olisi pian hävinnyt sodan. Churchill näki Dardanellien operaatiossa menetetyn mahdollisuuden, joka olisi voinut vielä pelastaa 1800-luvun Euroopan valtiollisen järjestyksen [[Monarkia|monarkioineen]] ja [[Uusi imperialismi|imperiumeineen]]. Nopea voitto osmaneista olisi myös antanut Yhdistyneelle kuningaskunnalle, Ranskalle ja Venäjälle mahdollisuuden toteuttaa suhteellisen vaivattomasti jo pitkään valmistellut suunnitelmat Lähi-idän hallitsemisesta.<ref name="F154"/>

== Jälkimaine ==

=== Sodan muisto ===

[[Tiedosto:Çanakkale Şehitler Abidesi.jpg|pienois|Çanakkalen marttyyrien muistomerkki sijaitsee Gallipolin niemimaalla ja on omistettu taistelussa kuolleille ANZAC- ja osmanisotilaille.]]

Gallipolin taistelu muistetaan erityisesti Turkissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Kaikissa kolmessa maassa siitä on tullut keskeinen osa kansakunnan historiallista itseymmärrystä.<ref name="E76" />

Turkissa Çanakkalen kapeikon meritaistelu on ensimmäisen maailmansodan tunnetuin tapahtuma,<ref name="E76" /> ja koko Gallipolin taistelua kutsutaankin Çanakkalen taisteluksi.<ref name="F6"/> Brittiläis-ranskalaisesta laivastosta saavutettua voittoa juhlistetaan 18. maaliskuuta, joskaan se ei ole virallinen juhlapyhä.<ref name="F7"/> Maasota Gallipolin niemimaalla muistetaan Turkissa lähinnä osana Mustafa Kemal Atatürkin ympärille rakennettua sankaritarinaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Kemal oli sekä omien että vihollisten keskuudessa melko tuntematon.<ref name="F8">Fewster ym. 2003, s. 8.</ref> Hävityn sodan häpeä oli Turkissa niin suuri, ettei Gallipolin voittoa heti sodan jälkeen juurikaan juhlittu. [[Turkin itsenäisyyssota|Itsenäisyyssodan]] (1919–1923) jälkeen kunnia voitosta annettiin Atatürkille ja hänen turkkilaisille sotilailleen, kun taas Enver paššaa syytettiin sodan häviämisestä. Ne Osmanien valtakunnan sotilaat, jotka eivät olleet etnisiä [[Turkkilaiset|turkkilaisia]], häivytettiin virallisesta sotahistoriasta. Gallipoliin alettiin vuonna 1943 rakentaa taistelun monumentteja, jotka valmistuivat 1990-luvulla,<ref name="IEotFWW"/> ja paikka on nykyään suosittu turistikohde.<ref name="F8/> Çanakkalen meritaistelua juhlittiin virallisesti ensi kertaa vuonna 1981.<ref name="IEotFWW"/>

[[Tiedosto:Wagga Wagga Anzac Day 2015 march (2).jpg|pienois|[[ANZAC-päivä]]n marssi Australian [[Wagga Wagga]]ssa vuonna 2015.]]

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa vietetään sodissa kuolleiden muistojuhlaa 25. huhtikuuta, joka on ANZAC-armeijakunnan ensimmäisen Gallipolin-maihinnousun [[ANZAC-päivä|vuosipäivä]].<ref>Erickson 2000, s. 76; Fewster ym. 2003, s. 7.</ref> Australiassa ja Uudessa-Seelannissa muistetaankin parhaiten niemimaalla käyty maasota.<ref name="F7"/> Siitä puhutaan suurella ylpeydellä, ja se on tapana kuvata peräänantamattomien anzacien voittona, jonka epäpätevät brittiupseerit heittivät hukkaan.<ref name="F8-9">Fewster ym. 2003, s. 8–9.</ref> Monet australialaiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja Gallipoliin tutustuakseen maansa sotahistoriaan ja taisteluun osallistuneiden sukulaistensa vaiheisiin.<ref name="K249">Keegan 2000, s. 249.</ref>

Britanniassa ja Ranskassa sotaretkeä nimitetään vaihtelevasti joko Gallipolin tai Dardanellien mukaan. Taistelun monet nimet heijastavat tapahtumia, jotka kussakin maassa koetaan erityisen tärkeiksi ja kunniakkaiksi.<ref name="F7">Fewster ym. 2003, s. 7.</ref> Ranskassa taistelu on suurelta osin jäänyt länsirintaman muiston varjoon.<ref name="IEotFWW" />

Turkkilaisten ja australialaisten välillä oli miltei koko 1900-luvun ajan Gallipolin taisteluun palautuvaa katkeruutta, mutta 1980-luvulta alkaen se on vaihtunut molemminpuoliseen kunnioitukseen ja taistelun muistosta on tullut pikemminkin yhdistävä tekijä.<ref>Fewster ym. 2003, s. 2, 9–12.</ref> Kansainvälisten suhteiden professori Mete Tunçoku kertoo, kuinka entiset osmani- ja anzac-sotilaat kohtasivat Gallipolissa taistelun 75-vuotisjuhlassa vuonna 1990. Silminnähden liikuttuneiden vanhusten välillä ei ollut vihamielisyyttä, ja australialaisen veteraanin itkiessä turkkilainen veteraani alkoi lohduttaa häntä.<ref name="F13-15">Fewster ym. 2003, s. 13–15.</ref> Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk piti jo 1930-luvulla puheen, joka oli omistettu ”vertaan vuodattaneille ja henkensä menettäneille sankareille”:<ref name="F2">Fewster ym. 2003, s. 2.</ref>

{{Sitaatti|Elätte nyt ystävällismielisen maan mullassa, joten levätkää rauhassa. Me emme erottele Johnnieita ja Mehmetejä, jotka rinta rinnan makaavat tässä meidän maassamme. Te äidit, jotka lähetitte poikanne kaukaisista maista, voitte pyyhkiä kyynelenne, sillä poikanne lepäävät nyt povellamme ja ovat rauhassa. Menetettyään henkensä tässä maassa heistä tuli myös meidän poikiamme.}}

Viimeinen Gallipolin veteraani, tasmanialainen [[Alec Campbell]], kuoli 16. toukokuuta 2002. ”Gallipolin viimeisen Anzacin” kuolema sai Australiassa suurta mediahuomioita, ja pääministeri [[John Howard]] keskeytti Kiinaan suuntautuneen valtiovierailunsa osallistuakseen Campbellin valtiollisiin hautajaisiin. Campbell itse oli [[Pasifismi|pasifisti]], eikä hän mielellään puhunut sotakokemuksistaan tai nauttinut tarjolla olleesta sankarin roolista.<ref name="F1-2">Fewster ym. 2003, s. 1–2.</ref>

=== Hautausmaat ===

[[Tiedosto:Lone Pine Cemetery 2013.07.26.jpg|pienois|Lone Pinen hautausmaa Gallipolissa. Suurin osa Lone Pineen haudatuista sotilaista oli australialaisia tai tuntematonta kansallisuutta.]]

Gallipolin eteläosassa on lukuisia osmanien ja ympärysvaltojen [[Sotilashautausmaa|sotilashautausmaita]].<ref name="K249"/> Suurten muistomerkkien rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1943, jolloin virallinen Turkin tasavalta alkoi kiinnittää taistelussa kaatuneisiin sotilaisiin aiempaa enemmän huomiota. Ympärysvaltojen sotilashautausmaat olivat Länsi-Euroopassa huolellisesti hoidettuja jo varhain, mutta Gallipolissa niitä ei kyetty ylläpitämään kuin vasta Turkin itsenäisyyssodan päätyttyä ja hautapaikkojen merkit olivat koruttomia.<ref name="IEotFWW"/>

=== Taiteessa ===

[[Peter Weir]]in menestyselokuva ''[[Gallipoli (elokuva)|Gallipoli]]'' (1981) kuvaa australialaisten sotilaiden selviytymiskamppailua vihamielisten turkkilaisten, vaikean maaston ja hidasjärkisten esimiesten armoilla.<ref name="F9"/>

Ruotsalainen power metal -yhtye [[Sabaton]] on tehnyt Gallipolin taistelusta kertovan kappaleen ”Cliffs Of Gallipoli”. Se julkaistiin vuoden 2008 albumilla ''[[The Art of War]]''.<ref>{{Verkkoviite|osoite=https://www.sabaton.net/historical-facts/start-of-the-gallipoli-campaign/|nimeke=Start of the Gallipoli Campaign|julkaisu=Sabaton Official Website|viitattu=2024-10-20|ietf-kielikoodi=en-US}}</ref>

== Lähteet ==

* {{Kirjaviite | Tekijä = Clodfelter, Micheal | Nimeke = Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007 | Vuosi = 2017 | Selite = Fourth Edition | Julkaisupaikka = Jefferson, North Carolina | Julkaisija = McFarland & Company, Inc., Publishers | Isbn = 978-0-7864-7470-7 | www = https://books.google.fi/books?id=8urEDgAAQBAJ | www-teksti = Google-kirjat | Viitattu = 7.12.2022 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Erickson, Edward J. | Nimeke = Ordered to Die: A History of the Ottoman Army in the First World War | Vuosi = 2000 | Julkaisupaikka = Westport, Connecticut • London | Julkaisija = Greenwood Press | Isbn = 0-313-31516-7 | www = https://archive.org/details/contributions-in-military-studies-edward-j.-erickson-ordered-to-die-a-history-of/ | www-teksti = Internet Archive | Viitattu = 7.12.2022 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Fewster, Kevin; Başarin, Vecihi & Başarin, Hatice Hürmüz | Nimeke = Gallipoli. The Turkish Story | Vuosi = 2003 | Julkaisupaikka = Crows Nest NSW, Australia | Julkaisija = Allen & Unwin | Isbn = 9781741150933 | www = https://books.google.fi/books?id=2cbZpXNi8bwC | www-teksti = Google-kirjat | Viitattu = 23.2.2024 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Fromkin, David | Nimeke = A Peace to End All Peace. The Fall of the Ottoman Empire and the Creation of the Middle East | Vuosi = 1989 | Julkaisupaikka = New York | Julkaisija = Henry Holt and Company | Isbn = 0-8050-6884-8 | www = https://archive.org/details/APeaceToEndAllPeaceTheFallOfTheOttomanEmpireAndTheCreationOfTheMiddleEast1989/ | www-teksti = Internet Archive | Viitattu = 23.2.2024 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Keegan, John | Nimeke = The First World War | Vuosi = 2000 | Selite = First Vintage Books Edition. Copyright 1998 by John Keegan | Julkaisupaikka = New York | Julkaisija = Vintage Books | Isbn = 978-0-307-83170-5 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Moorehead, Alan | Nimeke = Gallipoli | Vuosi = 1997 | Selite = Alkuteos 1956 | Julkaisupaikka = Ware, Hertfordshire | Julkaisija = Wordsworth Editions | Isbn = 1-85326-675-2 | www = https://archive.org/details/gallipoli0000alan/ | www-teksti = Internet Archive | Viitattu = 4.3.2024 | Kieli = {{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Newark, Tim | Nimeke = 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa | Vuosi = 2002 | Selite = Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola | Julkaisija = Gummerus | Suomentaja = Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman | Isbn = 951-20-6139-2 }}
* {{Kirjaviite | Tekijä = Rance, Philip (toim.) | Nimeke = The Struggle for the Dardanelles: The Memoirs of a German Staff Officer in Ottoman Service | Vuosi = 2017 | Selite = Erich Priggen muistelmat | Julkaisija = Pen and Sword | Julkaisupaikka = Barnley, South Yorkshire | Isbn = 978-1-78303-045-3 | www = https://books.google.fi/books?id=lrPNDwAAQBAJ | www-teksti = Google-kirjat | Viitattu = 14.12.2022 | Kieli = {{en}} }}

=== Viitteet ===

{{Viitteet|Sarakkeet}}

== Aiheesta muualla ==	
{{Commonscat-rivi}}

{{Ensimmäinen maailmansota}}

[[Luokka:Çanakkalen maakunta]]
[[Luokka:Ensimmäisen maailmansodan Lähi-idän taistelut]]
[[Luokka:Maihinnousut]]
[[Luokka:Ranskan taistelut]]
[[Luokka:Yhdistyneen kuningaskunnan taistelut]]
[[Luokka:Vuoden 1915 sotahistoria]]
[[Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit]]
[[Luokka:92 Euroopan historia]]