Miamit

Miamit
[[Tiedosto:Tiedosto:Bandera Miami Nation.PNG|250px|]]
Väkiluku	noin 8 000
Asuinalueet	Indiana 6 000 Oklahoma 2 000
Kielet	Englanti
Uskonnot	Kristinusko, perinteiset uskot
Infobox OK

Miami-intiaanien alkuperäiset kotiseudut löytyivät pohjois-Indianasta ja sen vieräkkäisiltä alueilta Ohiosta ja Illinoisista. He olivat illinois-intiaanien läheisiä kielisukulaisia. Itäiset neljä heimoa atchatctakia,kilatiga,mengakonkia ja pepikokia muodostivat miamien liittokunnan, kun sen sijaan läntisimmät heimot wea ja piankashaw olivat itsenäisiä, vaikka muodostivatkin vahvan ystävyyssuhteen edellä mainittuihin. Miamien yhteenlaskettu kokonaismäärä on ensimmäisten ranskalaisten jesuiittojen tekemien merkintöjen mukaan saattanut olla noin 15000.

Miamit olivat algonkinien kieliryhmää ja heidän alkuperäinen nimensä omaumeg tarkoitti "niemimaan ihmisiä". Yksi heidän varhaisista kylistään oli Chicago, joka tarkoitti "haisevaa paikkaa" ja josta myöhemmin kasvoi eräs Yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja. Ystävällisinä intiaaneina pidettyjä miameja oli helppo lähestyä ja yleensä eurooppalaiset tulivat hyvin toimeen heidän kanssaan. 1600-luvulla miamit sotivat irokeeseja vastaan ja joutuivat seuraavan vuosisadan aikana yhteenottoihin myös Yhdysvaltain kanssa.

Miamien kuuluisin päällikkö oli Little Turtle (Pieni kilpikonna), joka jäi historiaan yhtenä maineikkaimmista intiaanijohtajista.

Kulttuuri

Miamit olivat sivistyneempiä kuin suurin osa naapureistaan. He olivat lisäksi hyvin ennakkoluulottomia ja varhaiset ranskalaiset tutkimusmatkaajat kuvasivat heitä kaunismuotoisemmiksi kuin muita alueen heimoja. Heidän lähimmät naapurinsa kickapoot ja mascoutenit näyttivät heidän rinnallaan talonpojilta tai köyhiltä maatyöläisiltä. Miameilla oli erityinen mieltymys pukeutua koristeellisiin ja näyttäviin vaatteisiin. Molemmat sukupuolet tatuoivat itsensä. Kyläheimoissa saattoi olla naisia päällikköä vastaavassa asemassa. Parantajien salaseuralla, joka tunnetaan yhä nimellä midewiwin, oli miamien keskuudessa paljon vaikutusvaltaa. Päällikköjen arvo oli yleensä periytyvä. Heillä oli suuri auktoriteetti ja päätösvalta.

Miamien kuri oli ankara ja rangaistukset kovia. Naispuolinen avionrikkoja saatettiin tuomita kuolemaan tai häneltä leikattiin nenä merkiksi rikkomuksesta. Avioero oli kuitenkin helppo saada ja riitti, kun jompikumpi puolisoista vain muutti pois.

Erilaiset urheilukilpailut olivat miamien vapaa-ajan suuria koko kansan huvitilaisuuksia. Useimmiten kilpailut järjestettiin eri kylien kesken. Taitojen ja voimien mittaaminen eri pelien yhteydessä sai suuret yleisömäärät. Paini ja uinti olivat miesten suosimia lajeja. Naiset harrastivat keilailua, joka saattoi venyä useamman päivän mittaiseksi. Sankarillisuutta ja sotaisuutta on kuvattu vanhoissa merkinnöissä miamien ominaisuuksiksi, mutta sodat eivät tuhonneet heidän kansaansa siinä määrin kuin monet eri taudit, joita vastaan heillä ei ollut immuniteettia. Näistä pahimmat olivat isorokko, tuhkarokko ja paiserutto.

Ranskalainen lähetyssaarnaaja Isä Marquette oli eräs ensimmäisistä Suurten järvien alueen intiaanikylissä vierailleista eurooppalaisista.

Miamien alkuperäiseen uskontoon kuului myös jossain määrin harrastettu kannibalismi. . Sodissa saaduista vangeista osaa kidutettiin. Lopuksi heidät paistettiin ja syötiin. Tällaisista tapauksista on runsaasti muistiinmerkintöjä. Yleensä nämä menot olivat koko kansalle avoimet ja liittyivät uskonnollisiin seremonioihin. Jesuiittapappi Claude Allouez, joka 1600-luvun jälkipuoliskolla opetteli miamien kielen ja perusti heidän kyläänsä lähetysaseman, on kirjannut ylös tietoja miamien alkuperäisistä tavoista, joihin kuului mm. ihmisten uhraaminen pakanajumalalleen auringolle

Miamit asuivat kupolinmuotoisissa, kaislamatoin verhotuissa wigwameissa. Heidän kesäkylänsä sijaitsivat hedelmällisen maaperän omaavissa jokilaaksoissa. Miamien viljelemää ainutlaatuista muunnosta valkoisesta maissista pidettiin yleisesti suuressa arvossa. Elonkorjuun jälkeen kylät siirtyivät preerioiden liepeille biisoninmetsästyksen ajaksi. Yhteismetsästyksiä pidettiin saukien ja foxien kanssa. Lopuksi hajaannuttiin talveksi moniin eri metsästysleireihin.

Liitto irokeesien kanssa

Irokeesien hyökkäysten pelosta osa miameista, pääasiassa weat ja piankashawt vetäytyivät Wisconsiniin 1600-luvun puolivälissä. Ranskalaiset jesuiitat tekivät innolla miamien parissa lähetystyötä, koska pitivät näitä ystävällisinä ja helposti lähestyttävinä. Yympäristössä riehuvien sotien pelästyttäminä päättivät miamit liittyä irokeeseihin vuoden 168o aikana katsoen sen tulevaisuuden kannalta edulliseksi itselleen. Irokeesiliittoon kuuluneet senecat suunnittelivat tuhoiskun erääseen illinoisien suureen kylään. Miamit eivät epäröineet liittyä senecain vahvasti aseistettuun joukkoon.

Illinois-laaksoon rakennettu Fort Crevecouerin ranskalainen kauppa-asema tyhjeni nopeasti kauppiaiden saatua ennakkoon tiedon lähestyvästä intiaanien suuresta sotajoukosta. Sen sijaan illinoisit jäivät vastaanottamaan senecoja sekä miameja. Hyökkääjien määrä oli kuitenkin valtava. On kerrottu, että hyökkäyksissä sai surmansa yli tuhat illinoisia. Eloonjääneet olivat pyrkineet turvaan läntisiin metsiin Mississipin rannoille.

Senecat olivat armeliaita ja antoivat miameille illinoisien maat, jotka joskus olivat heille kuuluneet. Samoihin aikoihin kulkeutui irokeeseja paenneita shawneita miamien uudelleenasuttamille maille. Myös muita murtuneiden itäisten heimojen pakolaisia ajautui miamien asuinalueiden ympäristöön, joskus paikoilleen jääden, joskus taas jatkaen matkaansa kerääntyäkseen ranskalaisten kauppa-asemien ympärille. Miamit auttoivat shawneita tarjoten näillä maata asuttavaksi. Asian kantauduttua irokeesien tietoon nämä lähettivät senecat kurittamaan miameja näiden liiallisen vieraanvaraisuuden vuoksi.

Fort St. Louis

Senecojoen hyökkäyksen jälkeen miamit sanoutuivat irti liitostaan irokeesien kanssa. Vuonna 1682 he ottivat yhteyttä ranskalaisiin jesuiittoihin ja pyysivät näitä järjestämään rauhan itsensä ja illinoisien välille. Ilman intiaaniliittolaisia olleet Illinoisit suostuivat. Samoihin aikoihin perustettu ranskalaisten uusi kauppa-asema FortSt. Louis sai tervetullutta tukea kun sekä miamit että illinoisit keskittivät olemisensa kauppa-aseman ympärille. Myös shawneita kerääntyi alueelle liki kolmetuhatta ja kun heidän määränsä lisättiin siellä jo ennestään oleviin, niin saatiin yhteisluvuksi arviolta 20 000 intiaania.

Vuonna 1684 irokeesit lähettivät raskaasti aseistetun seneca-armeijan antamaan miameille mallia tehokkaasta sodankäynnistä. Samalla oli tarkoitus tuhota illinoisien uudet kylät, mutta senecoja odotti yllätys. Vastassa oli väkivahva miamien, illinoisien ja ranskalaisten muodostama liitto, jota shawneet vielä täydensivät. Senecat eivät kyenneet valtaamaan Fort St. Louisia, vaan joutuivat palaamaan kotimaahansa vajaalukuisina ja nöyryytettyinä. He tiesivät, että Fort St. Louis oli heidän läntinen rajansa, jota ei ylitettäisi. Vuosi 1684 näytti muodostuvan eräänlaiseksi käännekohdaksi irokeeseille ja heidän vallalleen, kin Uusi-Ranska osoittautui kaikkine algonkin-kielisine liittolaisineen horjuttamattomaksi vastustajaksi.

Rauhansopimus vuonna 1701

Irokeesien tulivoiman vahvuutta heikensi heidän aseistuksestaan vastanneen Uuden-Hollannin joutuessa antautumaan brittien ylivallan alla. Brittejä eivät irokeesit tohtineet vastustaa, vaan pyrkivät rakentamaan pysyviä suhteita englantilaisiin. Briteillä ei ollut mitään tätä vastaan, sillä heillä oli paljon käyttöä intiaaneille, jotka tunsivat alueet ja mikä tärkeintä: myös Uusi-Englanti tarvitsi liittolaisia Uutta-Ranskaa vastaan.

Ranskalaiset aloittivat sodan irokeeseja vastaan samana vuonna kun nämä olivat yrittäneet vallata Fort St. Louisin. Britit olivat irokeesien takana yllyttäen näitä tuhoamaan Uusi-Ranska liittolaisineen. Aluksi ranskalaiset kärsivätkin tappioita, mutta jo seuraavien vuosien aikana tilanne alkoi muuttua. Uuden-Ranskan vastaiskut olivat kovia. Vuonna 1686 he polttivat useita senecain kyliä. Irokeesit ja eritoten senecat vannoivat kostoa. Eräs keino kostoiskuihin oli hävittää ranskalaisliittolaisten kyliä. Senecat valitsivat miami-kylän, joka sijaitsi lähellä nykyistä Chicagoa ja josta soturi olivat poissa. Senecat hävittivät kylän ottaen vangeikseen naisia ja lapsia. Kun he sitten olivat paluumatkalla kotimailleen New Yorkiin jättivät he jälkeensä useiden surmattujen miamilasten ruumiit. Miamisoturit pääsivät senecain jäljille ja onnistuivat yllättämään nämä.

1690-luvulla ranskalaiset taitavat erämiehet ja heidän algonkinliittolaistensa suuret rykmentit tekivät useita hyökkäyksiä irokeesien paalukyliin. Senecat, oneidat, mohawkit ja onondagat joutuivat pakenemaan ympärillä oleviin metsiin, kun ranskalaisten hyvin aseistamat suurten järvien heimot pääsivät näyttämään sotataitojaan. He osasivat taistella metsämailla irokeesien tavoin onnistuen hajottamaan näiden joukot. Sota päättyi irokeesien antautumiseen vuonna 1700. Ensin lopettivat sotansa oneidat, sitten saivat tarpeekseen onondagat ja senecat seka cayugat ja lopulta myös mohawkit. Rauhansopimus kirjoitettiin vuonna 1701 irokeesien solmiessa rauhan sekä Uuden-Ranskan että heidän liittolaistensa kanssa.

1700-luvun sodat

Miamit keskittivät 1700-luvun alusta eteenpäin asumisensa Indianaan ja siellä Wabash- ja Kankakee-jokien varsille. Ranskalaisilla oli ollut täysi työ pitää illinoisit ja miamit pois toistensa kimpusta ja yhdistää kaiken voimansa vain irokeesien lyömiseen. Niinpä sodan jälkeen miamit rikkoivatkin liittonsa illinoisien kanssa,koska inhosivat näitä. Ranskalaisten kanssa ilmeni myös erimielisyyksiä. Heidän ystävyyteensä tuli särö englantilaisten turkiskauppiaitten solmiessa liikesuhteita miameihin. Tämä seikka vaaransi ranskalaiskauppaa laajoilla alueilla. Miamit liittoutuivat wyandotien kanssa ja sytyttivät tuleen erään ranskalaisten kauppa-aseman. Tästä oli seurauksena välitön uusien levottomuuksien sarja,kun ranskalaiset alkoivat sotia seudun brittejä ja miameja vastaan.

Miamit ystyvystyivät naapuriheimojen kickapoiden ja mascoutenien kanssa hyvin osallistuen näiden kanssa sotiin muita vastaan. Aikakausien levottomuuksissa olivat toisina osapuoliva eurooppalaiset uudisasukkaat. Poikkeus oli ottawa-päällikkö Pontiacin murha illinoisien kylässä, josta seurasi seudun intiaanien voimakas massaliikehtiminen tarkoituksena kostaa Pontiacin surma illinoiseille. Miamit eivät lähteneet mukaan tähän sotaan. He olivat olleet mukana Pontiacin kapinassa valtaamassa brittilinnakkeita, mutta heillä ei ollut halua lähteä sotimaan illinoiseja vastaan.

Vuodesta 1755 eteenpäin miamit osallistuivat joihinkin sotiin angloamerikkalaisia vastaan. Miamien väkiluku oli viimeisten vuosien aikana ehtinyt pudota alta 4000 hengen,koska sodat olivat vieneet yli puolet kansasta. Kuitenkin heihin sulautui 1700-luvun aikana ihmisiä eri kansakunnista. Mascouten-heimon rippeet olivat liittyneet heihin ja samoin joitakin mahicaneja.

Ohion rajaseuduilla toistuville häiriköinneille päätti laittaa pisteen Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti George Washington. Hänen valtuuttamanaan luoteisterritorion (Ohio, Indiana ym.) kuvernööri Arthur St. Clair keräsi joukko-osaston, jonka tehtävänä oli laittaa järjestykseen Ohiolaakson intiaanit. Yli tuhatta sotilasta laitettiin komentamaan prikaatinkenraali Josiap Harman.

Little Turtle nousi Miamien suureksi johtajaksi.

vuonna 1790 kenraali Harmanin johtama jalkaväkiosasto teki marssin intiaanien alueille Ohiolaaksossa. He tuskin odottivat kovin ankaraa vastarintaa tunkeutuessaan rohkeasti syvemmälle intiaanien maille. Metsän suojassa odottavat miamit johtajanaan Little Turtle ja shawneet päällikkönsä Blue Jacketin komennossa olivat käyttäneet hämäystaktiikkaa ja houkutelleet Harmanin jalkaväen yhä syvemmälle metsän uumeniin. Kun amerikkalaiset käsittivät kävelleensä ansaan,oli jo liian myöhäistä perääntyä. Suurin osa heistä pääsi kuitenkin pakoon, mutta 183 sotilasta surmattiin. Harman ei kyennyt jatkamaan operaatiota, vaan vetäytyi miehineen intiaanialueilta.

Tieto tapauksesta levisi kummankin osapuolen taholla nopeasti eteenpäin. Little Turtle ja Blue Jacket saivat riveihinsä muiden heimojen sotureita päälliköineen. Yhdysvallat suunnitteli uutta iskua. Harmanin paikan täytti kuvernööri Arthur St. Clair. Nyt suurin osa tulevasta sotajoukosta kerättiin rajaseudun vapaaehtoisista. Näin saatiin liki 2000 sotilasta käsittävä jalkaväkirykmentti. Joukossa oli jopa naisia. Liikkeelle lähdettiin tarkoituksena yllättää intiaanit, mutta amerikkalaisten liikkuminen oli hidasta mukana olleiden naisten hidastaessa marssin etenemistä. Metsät olivat vaikeakulkuisia. Miamit, shawneet, ojibwayt, ottawat ja potawatomit olivat hyvinkin tarkoin selvillä siitä missä St. Clairin jalkaväkikomppania kulloinkin kulki.

Kuvernööri Arthur St. Clair.

Ehkä jotakin olisi voitu tehdä toisinkin, mutta kuvernööri ei katsonut aiheelliseksi muuttaa edeltäjänsä kenraali Harmanin sotataktiikkaa. Tosin hän edetessään pidemmälle intiaanialueille määräsi miehensä pystyttämään pieniä huoltolinnakkeita matkan varrelle. Lopulta, kuukausien marssin jälkeen, he saapuivat Wabash-joen varrelle, josta löytyvä korkea metsäalue sopi hyvin asemapaikaksi. Osa vapaaehtoisista oli jättänyt jo leikin sikseen kyllästyttyään loputtomaan ja uuvuttavaan marssimiseen ilman kunnon muonaa ja palkkaa. Mutta suurin osa oli jaksanut perille. Miehet olivat kuitenkin väsyneitä kokemistaan rasituksista.

Seuraavana aamuna, 3 marraskuuta 1791 hieman ennen auringonnousua intiaanit tekivät yllätyshyökkäyksen. Leirin ulkolaidalla nukkuneet värvätyt sotilaat olivat likimain täysin kokemattomia ja joutuivat paniikkiin tullessaan yllätetyiksi kesken unien. He säntäsivät leirin keskiosiin, jossa olivat tykistön miehet ja muut sotilaat. Kaaos oli täydellinen. Ennen kuin kuvernööri St. Clair sai organisoitua pistimin aseistetut jalkamiehensä vastahyökkäykseen, olivat intiaanit jo kadonneet. Miesten etsiessä vihollisia metsässä, oli intiaanien helppo poimia heidät yksitellen. Kolme tuntia kestäneen taistelun aikana oli St. Clairin joukoista tuhottu lähes puolet. Osa vapaaehtoisista antautui. Kuvernööri antoi vetäytymiskäskyn joukoilleen ja he onnistuivat murtautumaan vihollislinjan lävitse paeten 29 mailin päässä olevaan Fort Jeffersoniin. Yli 600 amerikkalaista oli surmattu taistelun aikana ja haavoittuneita oli satoja. Häviö oli pahin mitä Yhdysvalloille oli intiaanisodissa siihen asti tapahtunut.

Kuvernööri St. Clairin tappio nosti intiaanien mielialaa ja toi paljon mainetta Little Turtlelle. Delawaret ja wyandotit olivat valmiit liittymään mukaan seuraaviin sotiin. Kesällä 1793 pidettiin Sanduskyssä amerikkalaisten ja intiaanien välinen neuvottelu, jonka tarkoituksena oli saada Yhdysvaltojen käyttöön Ohiolaaksossa asuvien intiaanien maat rauhanomaisin keinoin. Neuvottelut raukesivat hyödyttöminä.

Uuden amerikkalaisen sotaväkiosaston komentajaksi määrättiin kenraali Anthony Wayne, joka kantoi liikanimeä "Mad". Nimi oli vapaussodan peruja ja kuvasti hänen pelottomuuttaan. Wayne sai taakseen 3000 sotilasta. Hän ei kuitenkaan aloittanut sotaa kuten helposti olisi voinut luulla. Päinvastoin: hän odotti. Intiaanit olivat ihmeissään, kun hyökkäystä ei kuulunut. Osa intiaaneistä kyllästyi toimettomaan olotilaan poistuen takaisin kyliinsä.

Wayne rakensi linnakkeen, Fort Recoveryn. Se nousi samalle paikalle, jossa kuvernööri St. Clairin joukot olivat kärsineet tappionsa. Kesällä 1794 Little Turtle miamisotureineen teki hyökkäyksen linnaketta vastaan, mutta laihoin tuloksin. Heidät lyötiin takaisin. Tämän jälkeen Little Turtle alkoi puhua rauhan puolesta. Hän ei uskonut sodan auttavan heidän asiaansa. Mutta hänen mielenmuutoksensa tuomittiin. Turkey foot-niminen päällikkö astui hänen tilalleen, koska intiaanit eivät halunneet antaa periksi.

Shawneiden Blue Jacket johti Turkey Footin kanssa ratkaisevaa taistelua, joka käytiin Erie-järven rantamilla Fallen Timbers-nimisessä paikassa. Myrskynkaatamien lukuisien puiden täyttämä metsämaa oli kuin luotu suuren taistelun loppunäytöksen tantereeksi. Sodan ratkaisun hetket tapahtuivat elokuun 20. päivä 1794. Wayne miehineen oli ottanut Fallen Timbersin leiripaikakseen. Intiaanit olivat seuranneet heitä ja majoittuneet lähelle. Kumpikin puoli odotti hyökkäystä. Amerikkalaisilla oli hyvät muonavarastot, mutta Blue Jacket sekä Turkey Foot sotureineen kärsivät nälkää. Usean päivän turhan odottelun jälkeen osa intiaaneista lähti täydentämään muonavarojaan englantilaisten linnakkeeseen Fort Miamiin. He eivät uskoneet sotilaitten hyökkäykseen sinä aikana, mutta olivat väärässä. Kenraali Wayne antoi hyökkäyskäskyn ja nälkää näkevät intiaanit eivät olleet tarpeeksi vahvoja vastaamaan hyökkäykseen täysillä. Metsän kätköissä käytiin sota, joka nopeasti muuttui epäedulliseksi Blue Jacketille sekä hänen sotajoukoilleen. Intiaanien menetykset eivät olleet kovin suuret, mutta taistelu riitti lopettamaan alueen sodat. Osa paenneista intiaaneista haki suojaa brittilinnake Fort Miamista, mutta amerikkalaisten pelosta britit eivät suostuneet avaamaan pakolaisille portteja.

Greenvillen rauhansopimus vei intiaaneilta suuret osat heidän maistaan.

Vuotta myöhemmin elokuussa 1795 monien sotaan osallistuneiden heimojen päälliköt kävivät allekirjoittamassa sopimuksen Fort Greenvillessä. He luovuttivat koko Ohion ja suuren palan Indianaa Yhdysvaltojen hallitukselle. Miamipäällikkö Little Turtle oli allekirjoittajien joukossa. Hänestä tuli juhlittu sankari. Vuonna 1812 hän kuoli luonnollisen kuoleman saatuaan eurooppalaisen taudin - kihdin. Hän menehtyi taudin aiheuttamiin komplikaatioihin.

Kohti nykyaikaa

1800-luvun vaiheilla alkoi miameja siirtyä pieninä ryhminä nykyiseen Missouriin. Weat, piankashawt ja pepikokiat myivät maitaan hallitukselle ja 1830-luvulla nämä mainitut heimot olivat jättäneet kokonaan Indianan. Myöhemmin he jättivät myös Missourin alueet liikkuen Kansasiin. Täällä he solmivat kiinteän liiton entisten vihamiestensä illinoisien kanssa. 1860-luvulla hallitus siirsi heidän yhdyskuntansa Oklahomaan. Suurin osa miameista jäi Indianaan. Vaikka heidät häädettiin sieltä pois he ilmestyivät takaisin. Nykyään he elelevät yhä Wabash-joen yläjuoksulla alkuperäisillä maillaan. Oma kieli on kadonnut ja he ovat akkulturoituneet täysin. Heidän lukumääränsä on kovassa nousussa. Oklahomassa heitä asuu noin 2000 henkeä ja Indianassa luku on jo ylittänyt 6000 miamin rajan. Vaikka omasta kielestä aikoinaan luovuttiin, he ovat ryhtyneet viime vuosina päättäväisesti elvyttämään sitä tarkoituksenaan vielä joskus saada se heidän koulujensa oppikieleksi.