Antikommunismi
Antikommunismi tarkoittaa kommunismin vastustamista.
Antikommunismin synty
Antikommunismi merkittävänä aatteena sai alkunsa Venäjän vallankumouksesta vuonna 1917, kun poliittiselle oikeistolle muodostui konkreettinen kuva työväenliikkeen vallanoton seurauksista. Saksassa vallankumousvuosina antikommunistista toimintaa organisoi erityisesti Antibolševistinen liiga, joka rahoitti keräämillään lahjoituksilla muun muassa puolisotilaallisia Freikorps-joukkoja.[1][2]
Suomessa sisällissodan antikommunismi kukoisti jälkeen ennen kaikkea 1930-luvun vaihteessa, jolloin Lapuan liike sai painostettua eduskunnan kieltämään kaiken kommunistisen, siihen viittaavan tai siksi epäillyn toiminnan lailla.[3] Toisen maailmansodan jälkeen puolestaan antikommunistiset järjestöt kiellettiin, ja useita uusia kommunistisia puolueita syntyi. Samalla suurin osa ei-kommunistisesta poliittisesta kentästä ajautui tasapainottelemaan neuvostomyönteisyyden ja antikommunismin välillä.[4]
Kylmä sota
Kylmän sodan aikana supervaltojen ideologinen vastakkainasettelu tarjosi länsimaissa, eritoten Yhdysvalloissa, kasvualustan antikommunistiselle toiminnalle. Tunnetuimpia yhdysvaltalaisia antikommunisteja oli populistinen republikaanisenaattori Joseph McCarthy, joka 1950-luvulla käynnisti mccarthyismina tunnetut poliittiset vainot, joiden tavoitteena oli sulkea kommunistit ja kommunistien tukijat yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän syytti poliittisia vastustajiaan, valtion virkamiehiä, yliopistojen professoreita, Hollywoodin elokuvakäsikirjoittajia, ja jopa armeijan johtoa yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Monet vasemmistolaiset pakotettiin väärin perustein eroamaan työtehtävistään. Suurin osa McCarthyn syytöksistä oli valheellisia ja perusteettomia, mutta hänen onnistui toiminnallaan kuitenkin vaikuttaa merkittävällä tavalla Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan useiden vuosien ajan.[5][6]
Eritoten Latinalaisessa Amerikassa toimi kylmän sodan aikana useita antikommunistisia puolisotilaallisia järjestöjä, jotka pyrkivät estämään kommunisteina pitämiensä tahojen toiminnan väkivalloin. Tällaisia joukkoja olivat muun muassa vastavallankumoukselliset contrat Nicaraguassa. Antikommunistiset järjestöt perustelivat yleensä toimintaansa marxilaisen järjestelmän ja kommunistien tekemillä ihmisoikeusrikoksilla[ ]. Samalla he itsekin syyllistyivät vakaviin ihmisoikeusrikoksiin.[7]
Kirjallisuutta
- Vesikansa, Jarkko: Salainen sisällissota: Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. (Pohjautuu tekijän Helsingin yliopistossa 2004 hyväksyttyyn väitöskirjaan Kommunismi uhkaa maatamme) Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19679-0.
Lähteet
- ↑ Stadtler, Eduard: Als Antibolschewist 1918/19. Düsseldorf: Neuer Zeitverlag, 1935.
- ↑ Stadtler, Eduard: Weltrevolutionskrieg. Düsseldorf: Neuer Zeitverlag, 1937.
- ↑ Niinistö, Jussi: Lapuan Liike - Kuvahistoria kansannoususta 1929-1932. Helsinki: NIMOX, 2003.
- ↑ Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään: suomettumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava, 1991.
- ↑ Eepos, Maailmanhistorian käsikirja, WSOY, sivu 371, ”Antikommunismi” ISBN 951-0-23767-1
- ↑ Haynes, John Earl: Red Scare or Red Menace? American Communism and Anticommunism in the Cold War Era. Chicago: Ivan R. Dee, 1996.
- ↑ NICARAGUA HRW. Viitattu 6.2. 2008. (englanniksi): "This is an important change from a human rights perspective, because the contras were major and systematic violators of the most basic standards of the laws of armed conflict, including by launching indiscriminate attacks on civilians, selectively murdering non-combatants, and mistreating prisoners...The policy of keeping the contras alive, through so-called "humanitarian" or non-lethal aid, sustains a force that has shown itself incapable of operating without consistently committing gross abuses in violation of the laws of war. "