RMS Lusitania

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
RMS Lusitania
RMS Lusitania.
RMS Lusitania.
Tyyppi linjalaiva
Lippuvaltio  Yhdistynyt kuningaskunta
Kotipaikka Liverpool
Omistaja Cunard Line
Rakennustelakka John Brown and Company, Clydebank
Rakennusnumero 367
Kölinlasku 9. kesäkuuta 1904
Vesillelasku 7. kesäkuuta 1906
Neitsytmatka 7. syyskuuta 1907
Status uponnut Saksan keisarikunnan laivaston sukellusveneen U-20:n torpedoimana 7. toukokuuta 1915
Tekniset tiedot
Kansien määrä 9
Pituus 239,9 m
Leveys 26,5 m
Korkeus 50,3 m
Syväys 10,2 m
Uppouma 44 767 t
Bruttovetoisuus (GT) 31 550
Koneisto 25 × Scotch-kattilaa
4 × Parsons-höyryturbiinia
Koneteho 57 000 kW
Nopeus 46,3 km/h
Nopeus 25 kn
Matkustajia 2 198
Miehistö 850

RMS Lusitania oli brittiläinen matkustajahöyrylaiva, jonka saksalainen sukellusvene U-20 upotti torpedoimalla ensimmäisen maailmansodan aikana 7. toukokuuta 1915 Irlannin edustalla. Alus oli matkalla New Yorkista Liverpooliin.

Rakentaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa Cunard Linen alukset olivat tulleet vanhanaikaisiksi. Varustamo oli menettänyt asiakkaita erityisesti saksalaisille varustamoille, kuten Norddeutscher Lloydille (NDL) ja Hamburg-Amerika-Linielle (Hapag). Niiden alukset olivat suurempia, nopeampia ja ylellisempiä kuin Cunard Linen.

Cunard Line tilasi aluksen John Brown and Companyltä Clydebankistä Skotlannista. Aluksen suunnitteli Leonard Peskett. Aluksen köli laskettiin 6. kesäkuuta 1904, ja alus laskettiin vesille 7. kesäkuuta 1906.[1] Aluksen kummina kastettaessa oli lady Mary Inverclyde. Valmistuessaan alus oli maailman suurin valtamerihöyrylaiva. Lusitanialla oli myös sisaralus RMS Mauretania.[2] Alus lähti neitsytmatkalleen 7. syyskuuta 1907.

Tietoa laivasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
RMS Lusitania. Lähde: Francis A. March, "History of the World War", 1919, Chicago, s. 258

Alus oli 785 jalkaa (239,27 m) pitkä ja 88 jalkaa (26,82 m) leveä, ja sen bruttopaino oli 33 200 tonnia.[1][2] Aluksen pääkoneina oli neljä Parsons-höyryturbiinia, jotka pyörittivät neljää pronssipotkuria. Aluksen huippunopeus oli 26,7 solmua (49,5 km/h), normaali matkanopeus 25 solmua (46,3 km/h) joten alus oli Titanicia nopeampi. Mastoja oli kaksi ja savupiippuja neljä.

Matkustajapaikkoja laivalla oli seuraavasti:

  • 1. luokka: 563
  • 2. luokka: 464
  • 3. luokka: 1 138 (yleensä 3. luokka oli siirtolaisluokka, steerage)

Uppoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan Washingtonin suurlähetystön julkaisema varoitus matkustamisesta Lusitanialla sota-aikana.

RMS Lusitania upposi Saksan keisarikunnan laivaston sukellusvene U-20:n laukaistua torpedon laivan kylkeen toukokuussa 1915. Onnettomuudessa kuoli 1 198 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Alus upposi 18 minuutissa, ja vain kuusi pelastusvenettä ehdittiin laskea. Titanicin haaksirikon jälkeen myös Lusitanialle oli lisätty pelastusveneitä. Viimeisellä matkallaan aluksella oli yhteensä 48 pelastusvenettä, joista 26 oli ns. laskosveneitä (kyljet purjekankaisia). Tilaa veneissä oli 2 605 hengelle. Lisäksi pelastusliivejä oli 2 325. Suurin osa pelastuneista oli naisia ja lapsia.

Saksa väitti Lusitanian kuljettavan sotamateriaalia Yhdysvalloista Isoon-Britanniaan ja piti siten aluksen upottamista oikeutettuna. Britannia kiisti sotamateriaalin kuljetuksen. Aluksen upotus käänsi Yhdysvaltain yleisen mielipiteen entistä myönteisemmäksi Britanniaa kohtaan ja oli osaltaan vaikuttamassa maan liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan ympärysvaltojen puolelle. Yli 90 vuotta uppoamisen jälkeen saksalaisten väitteet saivat tukea, kun sukeltajaryhmä löysi aluksen hylystä noin neljä miljoonaa kiväärinpatruunaa. [3]

Aluksen viimeisellä matkalla päällikkönä oli merikapteeni William Thomas Turner. Tutkinnassa hänestä yritettiin tehdä pääsyyllistä onnettomuuteen. Tutkintaa johtanut lordi Mersey huomasi kuitenkin ristiriitaisuuksia lausunnoissa ja vapautti kapteenin kaikesta vastuusta. Mersey lisäksi kieltäytyi tämän jälkeen kaikista oikeudenjakoon liittyvistä tehtävistä vastalauseenaan tapaukseen liittyville poliittisille juonitteluille.[4]

Lusitanian viimeisen matkan kuuluisimpia matkustajia olivat amerikkalaisen teräspohatan poika Alfred Vanderbilt, newyorkilainen teatterituottaja Charles Frohman, arkkitehti Theodate Pope, suffragetti lady Margaret MacWorth sekä tämän isä suurliikemies David Thomas.

Vuonna 2007 sai ensi-illan brittiläis-saksalainen dokumenttidraamaelokuva Lusitanian uppoaminen (engl. The Sinking of the Lusitania: Terror at Sea).

Viimeinen Lusitanialta elossa selvinneistä, laivan upotessa vain parin kuukauden ikäinen Audrey Lawson-Johnston (s. helmikuussa 1915), kuoli 95 vuoden iässä 11. tammikuuta vuonna 2011.

Lusitanian pelastusveneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nro 1 saatiin lasketuksi mukanaan vain kaksi merimiestä. Vene palasi uppoamispaikalle nostamaan veden varaan joutuneita.
  • Nro 2, 4 — vene nro 4 saatiin lasketuksi, mutta samaan aikaan laskettu vene nro 2 murskasi koko veneen ja sen matkustajat. Samassa onnettomuudessa vene nro 2 kaatui.
  • Nro 3, 7, 9 upposivat laivan mukana täynnä matkustajia.
  • Nro 5 vaurioitui torpedon iskeytyessä alukseen eikä ollut laskukelpoinen.
  • Nro 6, 8, 10, 18 upposivat laivan mukana.
  • Nro 11, 13, 19, 21 saatiin laskettua turvallisesti mereen täynnä matkustajia ja pääsivät pakenemaan uppoamispaikalta.
  • Nro 12, 20 putosivat mereen laskettaessa matkustajineen.
  • Nro 14 saatiin laskettua mutta kääntyi kumolleen.
  • Nro 15 saatiin laskettua täynnä matkustajia. Veneestä siirrettiin osa matkustajista veneeseen nro 1, ja sen jälkeen nro 15 palasi uppoamispaikalle nostamaan vedessä olijoita.
  • Nro 17 saatiin laskettua mereen, mutta vene upposi matkustajien painosta.
  • Nro 22 laskettiin mereen ilman matkustajia. Veden varaan joutuneet nousivat siihen.

Koottavien pelastusveneiden vaikea käsiteltävyys, joka tuli nyt hyvin selväksi, lienee ollut eräs merkittävä tekijä sen takana, että niitä ryhdyttiin nopeasti korvaamaan Carley-lautoilla, jotka saatiin laskettua vesille huomattavan paljon yksinkertaisemmin ja joissa ei ollut erityisen hankalia koottavia osia.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Lusitania telakalta. Turun Sanomat, 15.7.1906, nro 458, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.3.2016.
  2. ↑ a b Maailman suurimmat höyrylaiwat. Länsi-Suomi, 30.6.1906, nro 72, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.3.2016.
  3. ↑ Secret of the Lusitania: Arms find challenges Allied claims it was solely a passenger ship. Daily Mail 20.12.2008.
  4. ↑ Kuohuva vuosisata, numero 1, s. 24, artikkeli ”Lusitanian tuho”.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bruun, Staffan: Lusitanias hjälte räddade hundra liv. Hufvudstadsbladet, 6.5.2015, s. 28–29.
  • Hoehling, Adolph A. – Hoehling, Mary: The Last Voyage of the Lusitania. New York: Holt, 1956.
  • Larson, Erik: Kuoleman vanat, Lusitanian viimeinen matka. Pen & Paper, Espoo 2015 ISBN 978-952-294-147-3
  • Wetterholm, Claes-Göran: Lusitanias undergång. Stockholm: Prisma, 2005. ISBN 91-518-4438-9

Kertomakirjallisuudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agatha Christien vuonna 1922 ilmestyneessä romaanissa The Secret Adversary (suom. Salainen vastustaja) tapahtumat saavat alkunsa Lusitanian uppoamisesta. Kirjan mukaan laivaan oli osunut kaksi torpedoa ja kello kaksi iltapäivällä pelastustoimet olivat käynnissä. Laivan kerrotaan kallistuneen oikealle.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta RMS Lusitania.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=RMS_Lusitania&oldid=22733178”