Aleksandăr Stambolijski

Aleksandăr Stambolijski vuonna 1921.

Aleksandăr Stambolijski (1. maaliskuuta 1879 Slavovitsa – 14. kesäkuuta 1923 lähellä Slavovitsaa) oli bulgarialainen poliitikko, joka toimi maalaispuolueen (BZNS) johtajana sekä vuosina 1919–1923 Bulgarian pääministerinä. Vallassa ollessaan hän luopui ulkopolitiikassa aluelaajennustavoitteista ja toteutti talonpoikia hyödyttänyttä radikaalia talouspolitiikkaa, joka oli epäsuosittua muiden yhteiskuntaluokkien parissa. Hän myös kohteli oppositiota ankarasti. Stambolijski syrjäytettiin lopulta sotilasvallankaappauksella ja surmattiin.

Ura

Tie pääministeriksi

Stambolijski oli talonpoikaisperheestä ja opiskeli maatalousopistossa Saksan Hallessa. Hän ryhtyi kuitenkin toimittajaksi ja työskenteli vuodesta 1902 hieman aiemmin perustetun BZNS-puolueen lehdessä. Vuonna 1908 hänet valittiin Bulgarian parlamenttiin puolueensa johtavana edustajana. Stambolijskin linjana oli talonpoikien etujen puolustaminen ja ”seikkailupolitiikan” vastustaminen. Toisen Balkanin sodan Bulgarian kannalta epäsuotuisa lopputulos vuonna 1913 lisäsi merkittävästi maalaispuolueen kannatusta. Erityisen jyrkästi Stambolijski vastusti Bulgarian liittymistä ensimmäiseen maailmansotaan keskusvaltojen puolelle syksyllä 1915, sillä hän kannatti ympärysvaltoja ja piti Venäjää Bulgarian ystävänä. Hieman ennen Bulgarian sodanjulistusta hän kävi muiden oppositiojohtajien kanssa tsaari Ferdinand I:n luona puhuakseen tämän ympäri. Tapaamisessa Stambolijski kuitenkin esitti suoraan hallitsijaan kohdistuvia uhkauksia, joiden vuoksi hänet tuomittiin majesteettirikoksesta elinkautiseen vankeuteen.

Ferdinand vapautti Stambolijskin sodan lopussa syyskuussa 1918, jotta tämä voisi yrittää palauttaa järjestystä hajaannukseen ajautuneeseen armeijaan. Vastoin lupaustaan Stambolijski ryhtyikin johtamaan Radomirista käsin kapinaa ja julisti Bulgarian tasavallaksi. Kapinallisten yritys ottaa pääkaupunki Sofia haltuunsa epäonnistui hallitsijalle uskollisten saksalaisten ja makedonialaisten joukkojen ansiosta, joten kapina kuivui pian kokoon. Aselepo kuitenkin pakotti tsaari Ferdinandin luopumaan kruunusta poikansa Boris III:n hyväksi lokakuun alussa.

Tappiostaan huolimatta Stambolijski kohosi pian Bulgarian politiikan johtavaksi hahmoksi. Hän tuli ensin marraskuussa 1918 työministeriksi Teodor Teodorovin hallitukseen, ja BZNS:n kohottua vaaleissa suurimmaksi puolueeksi hänestä tuli lokakuussa 1919 pääministeri. Väestön tyytymättömyys maailmansotaa seuranneisiin taloudellisesti sekasortoisiin oloihin oli suosinut vaaleissa myös vasemmistoa, mutta Stambolijski jätti lopulta kommunistit ja sosiaalidemokraatit hallituksensa ulkopuolelle, sillä ne asettivat osallistumiselleen liian kovat ehdot. Hän muodosti sen sijaan koalitiohallituksen pienten konservatiivipuolueiden kanssa.

Ulkopolitiikka

Stambolijskin hallitus luopui Bulgarian perinteisestä aluelaajennuksiin tähdänneestä ulkopolitiikasta, joka Maalaispuolueen piirissä yhdistettiin lähinnä ei-toivottuihin asioihin, kuten vakinaisen armeijan ylläpitämisen ja suurten sotilasmäärärahojen valtiolle aiheuttamiin taloudellisiin rasituksiin. Kun aiempi ulkopolitiikka oli edellyttänyt jonkin suurvallan suojelukseen asettumista, Stambolijski pyrki luomaan maltillisella ulkopolitiikalla hyvät suhteet kaikkiin Euroopan suurvaltoihin sekä Bulgarian naapurimaihin.

Stambolijski allekirjoitti 27. marraskuuta 1919 maailmansodan voittajavaltioiden kanssa Neuillyn rauhansopimuksen, jossa Bulgaria menetti huomattavasti alueitaan. Noudattamalla kuuliaisesti rauhansopimuksen tiukkoja ehtoja ympärysvallat saatiin vuonna 1923 suostumaan Bulgarian maksettavaksi määrättyjen sotakorvausten alentamiseen. Sen sijaan Bulgarian vaatimusta taloudellisesta yhteydestä Egeanmeren rannikkoon ei täytetty. Bulgarian suhteet Turkkiin paranivat selvästi Kemal Atatürkin noustua siellä valtaan vuonna 1920.

Stambolijskin tavoitteena oli monikansallinen Balkanin federaatio, joten hänen hallituksensa luopui kaikista Bulgarian aluevaatimuksista Makedoniaan luodakseen näin hyvät suhteet uuteen Jugoslavian valtioon. Tämä katkeroitti Bulgarian oikeisto- ja sotilaspiirit sekä erityisesti Makedonian liittämistä Bulgariaan ajaneen militantin VMRO-järjestön. Vuodesta 1921 Stambolijskin hallitus pyrki murskaamaan VMRO:n, joka vastasi hyökkäilemällä rajaseudulta Jugoslavian ja Kreikan puolelle sekä salamurhaamalla BZNS:n johtajia. Koska Stambolijski ei luottanut Bulgarian omiin asevoimiin, Bulgaria ja Jugoslavia solmivat vuonna 1923 Nišin sopimuksen, jonka mukaan Jugoslavian armeija saisi operoida myös Bulgarian maaperällä sieltä käsin toimivia ääriliikkeitä vastaan.

Sisäpolitiikka

Stambolijskin patsas Sofiassa.

BZNS sai maaliskuun 1920 vaaleissa enemmistön parlamenttiin ja saattoi muodostaa uuden hallituksen yksinään. Vuosina 1920–1923 Stambolijskin hallitus pyrki toteuttamaan puolueen aatemaailmaa vastanneita taloudellisia uudistuksia, mutta suhtautui samalla epäluuloisesti suurkaupunkien, porvariston ja teollisuuden etunäkökohtiin. Suuria maaomaisuuksia pilkottiin pakkolunastuksella ja maita jaettiin pientalonpojille. Osuuskuntia suosittiin yksityisten yritysten sijaan. Koululaitosta ja oppivelvollisuutta laajennettiin. Lisäksi otettiin käyttöön progressiivinen tulovero sekä työvoimapulan lievittämiseksi nuoria miehiä koskenut yhden vuoden pakollinen työvelvollisuus asevelvollisuuden sijasta.

Stambolijskin hallinto oli myös itsevaltainen, ja hän käytti opposition tukahduttamiseen puolisotilaallista ”oranssia kaartia”, joka oli saanut nimensä BZNS:n tunnusväristä. Myös Bulgarian osallistumisesta maailmansotaan vastuussa olleita entisiä ministereitä rangaistiin. Hallitsevat yhteiskuntaluokat sietivät vaurauden uusjakoa harjoittanutta Stambolijskin hallitusta lähinnä siksi, että se piti kurissa myös sosialistit ja kommunistit. Hallitus muun muassa murskasi talven 1919–1920 suuren lakkoliikkeen. Lopulta hallituksen sisä- ja ulkopolitiikka vieraannuttivat sekä oikeiston että maatalousuudistuksista vain vähän hyötyneen työväenluokan.

Bulgarian keski- ja yläluokka ja konservatiiviset piirit inhosivat Stambolijskia useista syistä. Ensinnäkin hän oli vastustanut ”isänmaallisia” tavoitteita kuten aluelaajennussotia ja suhtautui vihamielisesti monarkiaan. Hänen esiintymisensä oli myös älymystöä ja kaupunkilaisia halveksivaa ja populistista, ja hän haukkui vastustajiaan karkein sanoin sekä puolusti sensuuria sillä perustelulla, että se helpottaisi porvarillisten puolueiden ”kuohitsemista”. Vastustajat pitivät Stambolijskia lähes bolševikkina, sillä hän oli vuonna 1921 antanut eräitä ymmärtäväisiä lausuntoja bolševismin kehityksestä demokraattisemmaksi. Hänen hallituksensa myös peukaloi vaaleja edeltäjiensä tapaan.

Syrjäyttäminen

Vuoden 1922 syksystä alkaen VMRO:n iskut ja hyökkäykset Jugoslavian rajan yli kiihtyivät, mihin Stambolijski vastasi joukkopidätyksillä ja järjestämällä uudet parlamenttivaalit. Hallituksen vastustajat kommunisteja lukuun ottamatta liittoutuivat Aleksandăr Tsankovin taakse. BZNS sai suurvoiton myös vuoden 1923 vaaleissa, mutta Stambolijskin kiistanalainen sisäpolitiikka, lähentyminen Jugoslaviaan sekä kansalaismiliisin suosiminen armeijan kustannuksella johtivat siihen, että 9. kesäkuuta 1923 hänet syrjäytettiin sotilasvallankaappauksella. Kaappauksen takana olivat ennen kaikkea oikeistopuolueet, sotilaspiirit ja VMRO, mutta sillä lienee ollut myös tsaari Boris III:n hyväksyntä. Jopa monet sosialistit tukivat kaappausta.

Vallankaappauksen aikaan maaseudulla oleskellut pääministeri Stambolijski yritti organisoida vastarintaa, mutta hänet vangittiin jo muutaman päivän kuluttua, ja VMRO:n kannattajat teloittivat hänet lähellä hänen kotikyläänsä. Tsankovista tuli uusi pääministeri.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aleksandăr Stambolijski Wikimedia Commonsissa