152 mm/35 -merikanuuna vm. 1877
| 6″/35 -merikanuuna vm. 1877 | |
|---|---|
 152/35 Mk Suomenlinnassa |
|
| Aseen tyyppi | Laivasto- ja rannikkotykki |
| Alkuperämaa |
 Venäjän keisarikunta |
| Palvelushistoria | |
| Palvelusvuodet |
1885-1917 Venäjän keisarikunta 1917-1944  Suomi |
| Valtion käytössä |
Venäjän keisarikunta Suomi |
| Sodissa |
Venäjän–Japanin sota Ensimmäinen maailmansota Toinen maailmansota |
| Valmistushistoria | |
| Suunnittelijat | A. F. Brink |
| Suunniteltu | 1882[1] |
| Valmistajat | Obuhovin terästehdas |
| Eri versiot |
Kerrosputkimalli 1882 Nauhaputkimalli 1887 Uusi nauhaputkimalli 1892 |
| Tekniset tiedot | |
| Paino | 8500 kg[1] |
| Piipun pituus | 5349 mm[1] |
| Kaliiperi | 152,4 mm[1] |
| Tulinopeus |
4-5 ls/min (teoreettinen) 1 ls/min (käytännön tulinopeus)[1] |
| Lähtönopeus | 600-700 m/s (riippuen ampumatarvikkeesta)[1] |
| Maksimikantama | 15 km[1] |
| Lukkouuma | kierrelukko |
152 mm/35 -merikanuuna vm. 1877 (suomalainen mallitunnus 152/35 Mk, 152 mm:n 35 kaliiperin merikanuuna) oli Venäjän keisarikunnassa 1887 käyttöönotettu kuuden tuuman laivatykki. Tykkiä käytettiin taistelulaivojen apuaseina sekä risteilijöiden aseina. Uudempi 152/45 C -tykki korvasi aseen jo ennen Venäjän-Japanin sotaa, mutta sitä käytettiin vielä vanhemmissa laivoissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana tykkiä käytettiin Suomenlahdella rannikkotykkinä jolloin neljätoista tykkiä jäi suomalaisten haltuun Suomen itsenäistyttyä. Suomalaiset käyttivät tykkiä vielä toisessa maailmansodassa.[1][2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän keisarikunnan esikuntakapteeni A.F. Brink kehitti kuuden tuuman 35 kaliiperin pituisen tykin piirustukset, joka kesti 20 prosenttia suuremman maksimipaineen kuin olemassa olevat vastaavan kaliiperiset tykit. Vuonna 1882 aloitettiin uuden kuuman tuuman laivatykin suunnittelu, jolloin Brinkin suunnittelema malli valittiin käytettäväksi. Kenraaliluutnantti N.V. Kalakutskijin putkien lujuusteorioiden tutkimusten perusteella Obuhovin terästehtaalla valmistettiin ensimmäinen 35 kaliiperin tykki 1885. Tykki oli kerrosputki, jossa oli sisäputken lisäksi yhteensä kahdeksan kerrosta: viisi vaippaputkea, suojuskerros, liitoskerros sekä jalustan kiinnikekerros. Tykki oli ensimmäinen keskikaliiperin ase Venäjällä, jossa käytettiin ranskalaista Trëuille de Beaulieu -kierrelukkoa de Bange -tiivisteineen.[1][2][3]
Muunnokset ja lavetit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisten tykkien valmistuessa 1885 saatiin Venäjälle Englannista piirustukset nauhaputkien valmistukseen, ja ensimmäisen sarjan valmistumiseen jälkeen ryhdyttiin 1887 valmistamaan tykkiä nauhaputkimallina. 1890-luvun alussa Venäjällä kehitettiin nauhaputkimallista yksinkertaistettu versio jota ryhdyttiin käyttämään tilauksessa olevissa tykeissä. 152/45 C -tykin käyttöönotto lopetti 152/35 Mk -tykin valmistuksen.[1][2]
Putilovin tehdas kehitti tykille 1886 ns. Vavasseur-lavetin jossa napatappi oli keskellä lavettia. Lavetin täysympyrä pohjalevy mahdollisti 360° ampumasektorin ja tätä lavettimallia käytettiin laivojen kansitykkien lavettina. 1887 kehitettiin Vavasseur-Dubrov -lavetti tai pelkästään Dubrov-lavetti. Kasemattitykkejä varteen oli 1886 kehitetty Krel-lavetti jossa napatappi oli lavetin etupäässä ja takapää liikkui pyörien varassa rautaisella pohjalevyllä.[1]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]152/35 Mk -tykkiä käytettiin apuaseina Venäjän keisarikunnan laivaston 1880–1890-lukujen vaihteessa valmistuneiden Ekaterina II ja Imperator Alexander II -luokan taistelulaivoissa sekä taistelulaivoissa Gangut, Dvienadsat apostolov ja Navarin. Tykkiä käytettiin myös panssaristeilijöiden Admiral Nakhimov ja Pamiat Azova apuaseina sekä panssarikansiristeilijä Admiral Kornilovin pääaseistuksena. Vanhojen Pervenetz-luokan rannikkopanssarilaivojen tykit korvattiin 152/35 Mk -tykillä ja asetta käytettiin myös tykkiveneiden aseina. Venäjän–Japanin sodassa 152/45 C -tykki oli jo korvannut 152/35 Mk -tykin useimmissa laivoissa. Ensimmäisessä maailmansodassa neljätoista tykkiä sijoitettiin rannikkotykeiksi Pietari Suuren merilinnoitukseen Suomenlahdelle, jolloin ne jäivät Suomen rannikkotykistön käyttöön Suomen itsenäistyttyä.[2]
Käyttö Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen itsenäistyttyä jäi maahan neljätoista Vavasseur-lavettista 152/35 Mk tykkiä, jotka oli sijoitettu Viipurinlahden-Koiviston alueelle: kuusi tykkiä Härkölässä, neljä Tuppurassa ja neljä Humaljoella. Härkölän ja Tuppuran merikanuunapatterit purettiin ennen talvisotaa ja niiden tykit siirrettiin ensin Laatokalle ja sittemmin Saaristomerelle, kaksi Lypertöön, kolme Bokullaan, kolme Lökholmaan ja yksi Pensariin.[4] Humaljoen patteri oli paikallaan talvisodan ajan ja osallistui suomalaisten joukkojen tukemiseen maa-ammunnoilla sekä tulittamalla meren jäällä olleita vihollisjoukkoja. Mannerheim-linjan murruttua helmikuussa 1940 Humaljoen merikanuunapatteri ampui loppuun ammuksensa jonka jälkeen miehistö tuhosi tykit linnakkeesta vetäydyttäessä 19.-20.2.1940.[1][5][6]
Jatkosodassa tykkiä käytettiin Saaristomerellä sekä hyökkäysvaiheen jälkeen myös Laatokalla Saunaniemessä[7]. Kaksitykkinen 30. raskas rannikkotykistöpatteri siirrettiin toukokuussa 1944 Ääniselle Limosaareen ja nimettiin uudelleen 43. raskaaksi rannikkotykistöpatteriksi. Äänisen rannikkoprikaatin vetäytyessä Ääniseltä patteri purettiin ja siirrettiin 21-22.6 Laatokalle Mursulaan Rannikkotykistörykmentti 13:n IV Linnakkeistoon. Patteri siirrettiin edelleen heinäkuun puolivälissä Riekkalan Hakalaan ja Välirauhan jälkeen 39. raskaana rannikkotykistöpatterina Salpa-asemaan Kuorevaaraan.[8] Jatkosodan lopussa oli seitsemän tykkiä jäljellä, kaksi Lypertössä, kolme Bokullassa ja kaksi Ristisaaressa. Lisäksi oli kolme putkea Helsingin Laivastoasemalla. Sodan jälkeen tykit poistettiin käytöstä ja romutettiin yhtä lukuun ottamatta. Jäljelle jäänyt tykki on esillä Suomenlinnassa.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998, s. 142-144. Helsinki: Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2
- ↑ Enqvist, Ove: 152 mm:n 35 kaliiperin merikanuuna mallia Mk. Rannikon puolustaja, 4/1997, s. 20. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 3.4.2014.
- ↑ Veriö, Toivo & Simola, Olavi: Turun Rannikkorykmentti 1939-1994, s. 28. (Rannikkotykistön joukko-osastojen historiasarja) Rannikkotykistön Upseeriyhdistys r.y., 1995. ISBN 952-90-5238-3
- ↑ Aromaa, Jari: Finnish navy in Winter War (Battles between ships and fortresses in Koivisto) users.tkk.fi. 30.6.2007. Viitattu 7.12.2009. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Tirronen, Uolevi: ”2.2.7 Taistelut Humaljoen-Makslahden linjalla ja vetäytyminen Koiviston saarille”, Kotkan Rannikkopatteristo 1918-1993, s. 67-68. (Rannikkotykistön joukko-osastojen historiasarja) Helsinki: Rannikkotykistön Upseeriyhdistys r.y., 1994. ISBN 952-90-5236-7
- ↑ Laatokan Puolustuksen Perinneyhdistys (Saunaniemi) perinneyhdistys.suntuubi.com. Arkistoitu 12.11.2010. Viitattu 7.12.2009.
- ↑ Rönkkonen, Teuvo: Suomen linnoitustykistö, s. 335. (Taulukko "VI Armeijakunnan tykistön taistelujaotus 9.7.1944" sekä alaviite 1) Helsinki: Sotamuseo, 2006. ISBN 951-25-1719-1
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 152/35 Mk Wikimedia Commonsissa