Rannikkopuolustus

Rannikkopuolustus käsittää kaikki ne puolustukselliset toimet, mitä rannikon puolustamiseksi tarvitaan. Suomenlahdella rannikon puolustamiseksi on käytetty muun muassa laivaston aluksien tykkejä, miinoja, kiinteän rannikkotykistön tykkejä, sukellusvenemiinoja ja -torpedoja jne. Perinteinen rannikkotykistö, entisenä maavoimien aselajina, on nykyään liitetty osaksi merivoimia ja kiinteiden rannikkotykkien lisäksi käytetään liikkuvaa tykistöä sekä muun muassa meritorjuntaohjuksia, mitkä voivat hakeutua maaliin jopa 70 kilometrin päähän.

Historia

Rannikkotykistö laajenee Tšusiman tappion jälkeen

Suomenlahden rannikkopuolustuksen kaksi merkittävää sysäystä olivat Venäjän tappio Krimin sodassa, koska se osoitti lännestä tulevan laivaston toimintakyvyn Itämerellä Oolannin sodaksi kutsutussa Ison-Britannian ja Ranskan laivastojen hyökkäyksessä Itämerellä. Toinen sysäys rannikkopuolustuksen kehitykselle oli Venäjän tappio Tšusimassa 1905, jolloin Japanin laivasto upotti merkittävän osan Venäjän Tyynenmeren laivastonsa vahvistukseksi lähettämiä Itämeren laivaston aluksia. Kolmiliiton ja lähinnä Saksan laivaston muodostaman uhan lieventämiseksi Venäjä aloitti 1912 rannikkotykistön vahvistamisen Suomenlahden molemmilla rannoilla suluksi lännestä mahdollisesti Pietaria kohti tuleville aluksille. Ajatus oli vanha ja siksi sitä kutsuttiin edelleenkin Pietari Suuren merilinnoitukseksi.

Neuvostoliitto haluaa tukikohtia

Suomen osalta Venäjä ei ehtinyt hyödyntää Suomenlahden pohjoisrannalla olevaa rannikkotykistöä, koska Suomen itsenäistymisessä se jäi suomalaisten haltuun. Pienessä mittakaavassa Suomenlahden hallinta tykein nousi esille 1938–1939 ensin Jartšev -neuvotteluissa ja sitten virallisissa neuvotteluissa syksyllä 1939 kysymyksenä Suomenlahden saarien vaihtamisesta Neuvostoliiton kanssa johonkin strategisesti vähemmän merkitykselliseen asiaan. Samaan kysymykseen liittyivät myös Moskovan rauhassa Neuvostoliiton käyttöön luovutettu Hanko ja jatkosodan jälkeen Porkkala. Ohjusaikakaudella rannikkotykistön kiinteiden laitteiden merkitys väheni 1950-luvun puoliväliin ja loppuun mennessä.

Talvisota

Pääartikkeli: Talvisota

Talvisodan edellä Suomi ryhtyi Saksan Puolaan hyökkäämisen johdosta puolueettomuusvartiointiin 5. syyskuuta 1939. 5. lokakuuta Neuvostoliitto ehdotti rajansiirtoa Karjalankannaksella, itäisen Suomenlahden saarien luovuttamista ja Hangon vuokraamista laivastotukikohdaksi Neuvostoliiton Itämeren laivastolle, mistä vastikkeeksi Neuvostoliitto olisi luovuttanut suuremman alueen Repolasta ja Porajärveltä, missä oli ollut 1920-luvun alussa itsenäisyysliikkeitä, mitkä olisivat halunneet liittyä Suomeen. Laivaston tehtäväksi talvisotaan mennessä oli estää Neuvostoliiton maihinnousu Etelä-Suomeen ja estää Neuvostoliittoa saartamasta Suomen ulkomaankauppayhteyksiä meritse. Lokakuussa aloitettiin miinoitukset, mitä jatkettiin 12. tammikuuta 1940 saakka. Miinoihin tuhoutui yksi neuvostoliittolainen sukellusvene. 7. joulukuuta 1939 Neuvostoliitto julisti Suomen rannikot saartoon. Itämeren laivaston sukellusveneet upottivat viisi rahtualusta ja Itämeren laivaston omat ilmavoimat neljä. Aluksista neljä oli suomalaisia. Neuvostoliitto ulotti sukellusvenetoimintansa myös Ahvenanmaan lähistölle, minkä vuoksi Ruotsi alkoi miinoittaa aluevesiään Ahvenanmaan kapeikoissa.

Nykyaika

Nykyään rannikkopuolustus voi perustua ilmavoimien rynnäköimiseen, kaukaa ammuttaviin merimaaliohjuksiin jne., jolloin korostuu nopea liikkuvuus. Kiinteät asemat voidaan tuhota jo ennakkoon ohjuksilla.