Rooma – avoin kaupunki
| Rooma – avoin kaupunki | |
|---|---|
| Roma città aperta | |
 |
|
| Ohjaaja | Roberto Rossellini |
| Käsikirjoittaja |
Sergio Amidei Federico Fellini Roberto Rossellini Alkuperäistarina: Sergio Amidei Alberto Consiglio |
| Tuottaja |
Giuseppe Amato Ferruccio De Martino Roberto Rossellini |
| Säveltäjä | Renzo Rossellini |
| Kuvaaja | Ubaldo Arata |
| Leikkaaja | Eraldo Da Roma |
| Pääosat |
Aldo Fabrizi Anna Magnani Marcello Pagliero |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia |
| Tuotantoyhtiö | Excelsa Film |
| Levittäjä |
Minerva Film Netflix |
| Ensi-ilta |
27. syyskuuta 1945 23. joulukuuta 1955 (Suomi) |
| Kesto | 105 min |
| Alkuperäiskieli | italia |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Rooma – avoin kaupunki (Roma città aperta) on Roberto Rossellinin ohjaama italialainen elokuva vuodelta 1945. Elokuvaa on pidetty ensimmäisenä neorealistisena elokuvana.[1] Pääosia näyttelevät Aldo Fabrizi, Anna Magnani ja Marcello Pagliero. Tapahtumapaikkana on Rooma saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944. Elokuva on saanut elokuvajuhlilla useita palkintoja.
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksalaiset sotilaat marssivat halki nälän koetteleman Rooman. Gestapon jahtaama insinööri Giorgio Manfredi pakenee pitkin kattoja. Työläisnainen, nuori leskiäiti Pina johtaa naisryhmää, joka valtaa leipomoita ja kauppoja saadakseen ruokaa kerrostalonsa asukkaille. Pappi Don Pietro Pellegrini auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Don Pietron on määrä toimittaa seuraavana päivänä Pinan vihkiminen Francesco-nimisen miehen kanssa, joka myös kuuluu vastarintaliikkeeseen ja jonka asunnossa Giorgio tilapäisesti piileskelee.
Pinan poika Marcello ja tämän ystävät harjoittavat salaa omaa vastarintatoimintaa ja tekevät illalla pommiattentaatin. Aamulla italialaisten fasistien avustamat saksalaiset sotilaat ratsaavat koko kerrostalon. Don Pietro ehtii kätkeä poikien pommit, ja Giorgio livahtaa pakoon, mutta Francesco vangitaan. Pina ammutaan kadulle, kun hän juoksee vangitsijoiden perään, ja Don Pietro ottaa orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Vastarintaliikkeen miehet kuitenkin vapauttavat Francescon, joka viettää yön Giorgion kanssa Giorgion entisen tyttöystävän Marinan luona. Siellä yöpyy myös kotoa pois muuttanut Pinan sisar Lauretta, joka työskentelee samassa revyyteatterissa kuin Marina.
Marina on katkera, koska Giorgio ei enää rakasta häntä. Kuunneltuaan salaa Giorgion ja Francescon keskustelua Marina ilmiantaa heidät tuttavalleen Ingridille, joka on Gestapon päällikön apulainen. Palkkioksi ilmiannosta Marina saa Ingridiltä turkin ja valheellisen lupauksen, ettei Giorgiota vahingoiteta. Kaupungin Gestapo-päällikkö Bergmann vangitsee Giorgion, Don Pietron ja näiden seurassa olleen saksalaisen sotilaskarkurin heidän ollessaan matkalla turvaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan luostariin. Jäljempänä kulkenut Francesco pääsee pakoon.
Gestapon päämajassa Giorgiota kuulustellaan väkivaltaisesti, ja Don Pietro joutuu katsomaan. Kidutusta pelkäävä sotilaskarkuri hirttäytyy sellissään. Bergmann paljastaa, että Giorgio on todellisuudessa kommunistipuolueeseen kuuluva merkittävä vastarintaliikkeen johtaja Luigi Ferraris. Bergmann pyrkii murtamaan Don Pietron sanomalla että hän on ollut tietämättään ateistien liittolainen, ja vastaavasti Giorgion muistuttamalla, että monarkistien ja kommunistien yhteistyö vastarintaliikkeessä on valheellista. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu. Giorgio kuolee kidutuspenkkiin, ja huoneeseen ohjattu Marina pyörtyy nähdessään hänet kuolleena. Ingrid ottaa takaisin Marinalle antamansa turkin, ”seuraavaa kertaa varten”. Don Pietro teloitetaan seuraavana päivänä Marcellon ystävineen seuratessa teloitusta verkkoaidan takaa.
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Aldo Fabrizi | … | Don Pietro Pellegrini |
| Anna Magnani | … | Pina |
| Marcello Pagliero | … | Giorgio Manfredi eli Luigi Ferraris |
| Vito Annicchiarico | … | Marcello, Pinan poika |
| Nando Bruno | … | Agostino, suntio |
| Harry Feist | … | majuri Bergmann |
| Giovanna Galletti | … | Ingrid |
| Francesco Grandjacquet | … | Francesco |
| Eduardo Passarelli | … | paikallinen santarmi |
| Maria Michi | … | Marina Mari |
| Carla Rovere | … | Lauretta, Pinan sisar |
| Carlo Sindici | … | poliisikomisario |
| Joop van Hulzen | … | kapteeni Hartmann |
| Ákos Tolnay | … | itävaltalainen sotilaskarkuri |
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rossellini, Federico Fellini ja Sergio Amidei aloittivat elokuvan käsikirjoituksen teon elokuussa 1944, kaksi kuukautta sen jälkeen kun liittoutuneet onnistuivat karkottamaan saksalaiset Roomasta. Käsikirjoitusta he tekivät sodan tuhojen keskellä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1945. Elokuva kuvattiin Rooman kaduilla ja oikeissa rakennuksissa sekä taiteellisista että taloudellisista syistä. Rahaa oli käytettävissä vähän ja elokuvan tekeminen oli vaarallista.[1] Rossellini luotti melodraaman perinteisiin tehokeinoihin, kuten elokuvan keskeisten hahmojen tunnistamiseen ja hyvien ja pahojen erottamiseen. Elokuvan tärkeimmistä tapahtumapaikoista rakennettiin neljä sisälavastetta.
Aiemmin on oletettu, että kuvauksen tuloksena syntynyt filmi on koottu useasta osasta, niin että elokuvasta tuli ikään kuin dokumentti tai uutisfilmi. Mutta kun Cineteca Nazionale entisti kopion 1995, ilmeni että ”alkuperäinen negatiivi koostui kolmesta eri filmityypistä: ulkokohtauksissa on ollut käytössä Ferrania C6 ja sisäkuvauksissa filmeinä herkempi Agfa Super Pan ja Agfa Ultra Rapid”. Aiemmin selittämättömät muutokset kuvan kirkkaudessa ja yhtenäisyydessä selitetään nyt huonolla kehityksellä (kehitysajan vaihtelu, riittämätön liikuttaminen kehitysnesteessä ja riittämätön kiinnite).[2] Toinen selitys vaihtelevalle laadulle on se, että elokuvan tekijät ostivat filmimateriaalin mustasta pörssistä.[1]
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuvaa on hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien pidetty neorealistisen elokuvan malliesimerkkinä, jopa siinä määrin, että sen yhdessä elokuvien Paisa – vapauden tuli ja Saksa vuonna nolla kanssa muodostamaa kolmikkoa sanotaan Rossellinin ”neorealistiseksi trilogiaksi”. Robert Burgoyne on sanonut, että se on ”erinomainen esimerkki André Bazinin määrittelemästä [neorealistisesta] elokuvanteosta.”[3] Myöhemmän tutkimuksen mukaan tämä elokuva ei oikeastaan ole niinkään neorealistinen vaan pikemminkin melodramaattinen.[4] Kriitikot ovat olleet erimielisiä siitä, todistaako suunniteltu katolisen Pinan ja kommunisti Francescon avioliitto todella historiallisessa vastarinnassa tapahtuneesta kommunistien ja katolisten yhteistyöstä.[5]
The New York Timesin elokuvakriitikko Bosley Crowtherin kritiikki vuonna 1946 oli hyvin myönteinen, ja hän kirjoitti: ”Elokuvasta saa kokonaisvaikutelman, että siinä on todellisen kokemuksen tunnetta, joka tulee niin näyttelemisestä kuin käsikirjoituksesta ja ohjauksestakin. Aldo Fabrizi pappina tekee erinomaista näyttelijäntyötä, joka tuo hyvin vaativaan rooliin arvokkuutta ja humaaniutta. Marcello Pagliero on myös loistava vastarintajohtajana, ja Anna Magnani tuo vaatimattomuutta ja aitoutta naiseen, joka tapetaan. Muutkin näyttelijät ovat varauksettoman hyviä lukuun ottamatta Harry Feistia saksalaisen komentajan osassa. Hänen hienostunut arroganssinsa on hiukan liian raakaa, mutta se lienee ymmärrettävää.”[6]
The New York Timesin kriitikot valitsivat elokuvan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta maailmassa.[7]
Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa teki kukin luettelon kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Rooma – avoin kaupunki oli mukana heistä seitsemäntoista listalla[8].
Esitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuvan ensi-ilta oli Italiassa 27. syyskuuta 1945, kun sodan tuhot Roomassa olivat yhä nähtävillä. Yhdysvalloissa 25. helmikuuta 1946 New Yorkissa esitetystä ensi-illan versiosta oli sensuroitu 15 minuuttia. Federico Fellini kertoo elokuvan matkan Italiasta Yhdysvaltoihin omaelämäkerrallisessa esseessään ”Sweet Beginnings”. Roomaan komennettu yhdysvaltalainen sotamies Rod Geiger tapasi Rossellinin ja Fellinin näiden kuvatessa elokuvaa. Fellinin esseen mukaan Geiger oli ”’puolijuopunut’ sotilas, joka törmäsi (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) elokuvan kuvauspaikkaan. [Hän] esitteli itsensä muka amerikkalaiseksi tuottajaksi, vaikka ’ei ollut kukaan eikä hänellä ollut penniäkään’”.[9] Geiger päätyi silti Yhdysvaltoihin elokuvan kelat matkatavaroissaan ja onnistui saamaan elokuvan teattereihin.
Geiger nosti kunnianloukkausoikeusjutun Fellinin kuvauksesta siitä, mikä oli Geigerin osuus asiassa.[9] Elokuvan esittämistä ei sallittu monissa maissa. Esimerkiksi Länsi-Saksassa se oli kielletty vuosina 1951–1960. Argentiinassa se vedettiin 1947 pois esityksestä nimettömän virkamiehen määräyksestä syytä selittämättä.[10]
Palkinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Cannesin elokuvajuhlat: pääpalkinto Roberto Rossellini; 1946.
- Italian elokuvajournalistien liitto: Hopeinen nauha; Paras elokuva; Paras sivuosanäyttelijä, Anna Magnani; 1946.
- National Board of Review: NBR-palkinto, paras naisnäyttelijä; Anna Magnani; Paras ulkomainen elokuva, 1946.
- New York Film Critics Circle Awards: NYFCC-palkinto, paras vieraskielinen elokuva, 1946.
- Ehdokkuus
- Oscar-palkintoehdokkaana käsikirjoituksesta
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Nummelin, Jyri: Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan, s. 198. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-164-X.
- ↑ Forgacs, David. Rome Open City. London: BFI, 2000. (englanniksi)
- ↑ Burgoyne, Robert."The Imaginary And The Neo-Real. Enclitic, 3, 1 (Spring, 1979) Minneapolis, University of Minnesota Press. (englanniksi)
- ↑ Hillman, Roger. The Penumbra of Neorealism. Forum for Modern Language Studies, 38, 2 (2002): 221–223. (englanniksi)
- ↑ Shiel, Mark: Italian Neorealism. Rebuilding the Cinematic City, s. 51. New York: Wallflower Press, 2006. (englanniksi)
- ↑ Crowther, Bosley: How Italy Resisted[vanhentunut linkki]. The New York Times 26.2.1946. (englanniksi)
- ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made. The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin’s Griffin 2004. Viitattu 13.7.2016. (englanniksi)
- ↑ Astala, Erkki: Ne sata tärkeintä, Projektio 2/1980 s. 7.
- ↑ a b Cases.justia.com. (englanniksi)
- ↑ Warren, Virginia Lee: Delayed Censorship. The New York Times 7.12.1947. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rooma – avoin kaupunki Internet Movie Databasessa (englanniksi)