Veriseerumi
Veriseerumi tai vain seerumi on veren kirkas nestemäinen osa, josta puuttuvat verisolut ja pääosa hyytymistekijöistä, kuten fibrinogeeni.[1]
Seerumia saadaan, kun veren annetaan hyytyä täydellisesti. Sitten verisolut ja hyytymistekijöitä sisältävä hyytymä lingotaan sentrifuugilla sakaksi. Sakka on näyteastiassa nesteen eli veriseerumin pohjalla. Seerumi erotetaan sakasta. Seerumista voidaan esimerkiksi mitata joidenkin aineiden pitoisuuksia. Niiden poiketessa normaalipitoisuuksista eli viitearvoista, voidaan henkilöllä ehkä todeta jokin sairaus. Kokeita voidaan tehdä myös veriplasmalle, joka on muuten sama asia kuin seerumi, mutta plasman ei anneta hyytyä, eli siinä ovat hyytymistekijät tallella.[2]
Koostumus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisen seerumi on pääosin vettä.[3] Desilitrassa ihmisen seerumia on noin 6–8 milligrammaa (mg/dl) proteiineja, joita on satoja erilaisia. Niistä pääosa, 3.5–5 mg/dl, on albumiinia.[4] Seerumissa on monia muitakin aineita, kuten glukoosia (verensokeria), elektrolyyttejä (mm. kalium, kalsium ja natrium) ja hormoneita (mm. kortikotropiini, testosteroni ja D-vitamiinit), joista monille on määritetty viitearvot.[5]
Seerumin edut diagnostiikassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaikkia kokeita ei voida tehdä veriseerumille, eikä kaikkia veriplasmalle. Vaikka jokin koe voitaisiin tehdä kummalla tahansa, voi toisen käyttö olla käytännöllisempää.[2] Plasman ja seerumin lisäksi jotkin mittaukset voidaan tai on pakko tehdä suoraan verestä, kuten verisolujen lukumäärien laskeminen virtaussytometrialla.[6]
| Plasman edut | Seerumin edut |
|---|---|
| Plasman valmistus on nopeampaa, sillä sitä ei hyydytetä. Seeruminäytteen hyytymistä tulee odottaa vähintään 30 minuuttia ennen sentrifugointia.[2] Hyytymisaikaa voidaan tosin nopeuttaa vain muutamiin minuutteihin lisäämällä seeruminäytteeseen trombiinia tai vastaavia aineita.[7] | Plasmaan lisätyt antikoagulantit voivat häiritä mittausta osin ennakoitavin tai ennalta-arvaamattomin tavoin. Niiden suolat voivat tuoda näytteeseen kationeja, kuten NH4+, Li+, Na+ ja K+.[2] Antikoagulanteissa voi olla myös tuntemattomina epäpuhtauksia juuri niitä aineita, joita on tarkoitus mitata (esim. lyijy ja alumiini).[1] Antikoagulantteina voidaan käyttää kelaattoreita, kuten EDTA:a tai sitraattisuoloja, jotka sitovat itseensä verestä hyytymistä edistäviä kalsiumioneita (katso γ-karboksiglutamiinihappo), mutta myös muita ioneita. Kelaattorit voivat siksi häiritä ioneita vaativien entsyymien pitoisuuden mittausta niiden katalyyttisen aktiivisuuden kautta. EDTA sitoo esimerkiksi sinkkiä estäen siten sinkin kofaktorikseen vaativan alkalisen fosfataasin aktiivisuusmittauksen. Antikoagulantit voivat myös muuttaa verisolujen sisä- ja ulkopuolen välisiä ionipitoisuuksia ennen kuin solut ehditään sentrifugoimaan pois plasmasta.[2] |
| Plasmaa saadaan saman kokoisesta näytteestä noin 15–20% suurempi tilavuus kuin seerumia, sillä plasmasta ei poisteta tilavuutta lisääviä hyytymistekijöitä.[2] | Antikoagulanttiliuosten lisäyksessä voi sattua mittausvirhe, jolloin niihin tulee tuntematon tilavuus liuosta. Mittaus on tällöin pilalla.[1] |
| Seerumin valmistukseen vaadittu hyytyminen voi lisätä tai vähentää joidenkin aineiden pitoisuuksia seerumissa, jolloin tulos vääristyy. Solut esimerkiksi kuluttavat hyytymisen aikana glukoosia (verensokeria). Lisäksi hyytymisessä verihiutaleet vapauttavat sisältään muun muassa kaliumia, fosfaatteja ja aspartaattiaminotransferaasia, jolloin niiden pitoisuudet kasvavat.[2] | Seeruminäytteissä on pienemmät valmistuskulut, sillä niihin ei lisätä antikoagulantteja.[1] |
| Plasma voi antikoagulanttien lisäyksestä huolimatta muodostaa pieniä hyytymiä, jos antikoagulantti ei sekoitu kunnolla näytteeseen. Tällöin mitattavan näytteen koostumus ei ole tasainen, eikä mittaustulos ole tarkka.[1] |
Antiseerumi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antiseerumilla tarkoitetaan veriseerumia, joka sisältää vasta-aineita, jotka kumoavat esimerkiksi jonkin viruksen tai eläimen myrkyn haitallisia vaikutuksia. Antiseerumeita on käytetty lääkkeinä jo 1890-luvulta asti.[8]
Antiseerumeita tuotetaan antamalla jollekin eläimelle ei-tappava määrä esimerkiksi yhtä käärmeen myrkkyä tai monen käärmelajin myrkkyjä. Eläin alkaa myrkkyä saatuaan tuottamaan seerumiinsa myrkyn ainesosiin sitoutuvia vasta-aineita, jotka sitoutumisen kautta estävät myrkyn haitalliset vaikutukset. Eläimen verestä voidaan erottaa tätä antiseerumia. Antiseerumi on monospesifinen tai polyspesifinen riippuen siitä, että tehoaako se vastaavasti yhden vai usean eläinlajin myrkkyä vastaan. Siitä voidaan puhdistaa vasta-aineet erilleen. Nämä voidaan pistää käärmeen pureman ihmisen verenkiertoon, jolloin myrkytys paranee.[9]
Antiseerumien kaltaisten vasta-aineiden seosten sijaan lääketieteessä kuitenkin käytetään monissa tarkoituksissa nykyään yhdenlaisia eli monoklonaalisia vasta-aineita, jotka on usein "humanisoitu" eli tehty rakenteellisesti ihmiskehon vasta-aineiden kaltaisiksi. Tällaisilla vasta-aineilla on pienempi haittavaikutusten riski.[8] Antiseerumien haittavaikutusten oireet taas voivat olla akuutteja tai ilmetä vasta noin 5–14 päivän kuluttua. Jälkimmäisessä kyse on ns. seerumitaudista. Oireet ovat allergisen reaktion kaltaisia ja vaihtelevat kutinasta jopa anafylaksiaan.[10] Antiseerumeita on kuitenkin monoklonaalisia vasta-aineita nopeampaa tuottaa.[8] Antiseerumit ovat myös ainoa käytännöllinen hoitokeino esimerkiksi joidenkin käärmeiden myrkkyihin, joissa voi olla satoja eri myrkkyproteiineja.[9] Proteiineista kuhunkin on käytännössä mahdotonta tuottaa monoklonaalinen vasta-aine, joiden seosta voitaisiin käyttää vastamyrkkynä.[11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e D Uges: Plasma or serum in therapeutic drug monitoring and clinical toxicology. Pharmaceutisch Weekblad, 1988, 10. vsk, nro 5, s. 185–188. doi:10.1007/BF01956868 ISSN 1573-739X Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g G Banfi et al: Use of anticoagulants in diagnostic laboratory investigations. World Health Organization, 2002. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ N Psychogios et al: The human serum metabolome. PLOS ONE, 2011, 6. vsk, nro 2, s. e16957. PubMed:21359215 doi:10.1371/journal.pone.0016957 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ HK Walker et al: Clinical methods: the history, physical, and laboratory examinations. (3. painos) Butterworths, 1990. ISBN 040990077X Teoksen verkkoversio.
- ↑ Normal laboratory values American College of Physicians. Arkistoitu 4.2.2019. Viitattu 12.12.2019.
- ↑ EJ Vera et al: Standardisation of flow cytometry for whole blood immunophenotyping of islet transplant and transplant clinical trial recipients. PLoS ONE, 2019, 14. vsk, nro 5. PubMed:31116766 doi:10.1371/journal.pone.0217163 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ M Kocijancic, J Cargonja, A Delic-Knezevic: Evaluation of the BD Vacutainer® RST blood collection tube for routine chemistry analytes: clinical significance of differences and stability study. Biochemia Medica, 2014, 24. vsk, nro 3, s. 368–375. PubMed:25351355 doi:10.11613/BM.2014.039 ISSN 1330-0962 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c V Morais: An old solution for a new problem: antiserum against emerging infectious diseases. Frontiers in Public Health, 2016, 4. vsk. PubMed:27617259 doi:10.3389/fpubh.2016.00178 ISSN 2296-2565 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b K Ratanabanangkoon et al: A simple and novel strategy for the production of a pan-specific antiserum against elapid snakes of asia. PLOS Neglected Tropical Diseases, 2016, 10. vsk, nro 4, s. e0004565. PubMed:27058956 doi:10.1371/journal.pntd.0004565 ISSN 1935-2735 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ HA Silva et al: Adverse reactions to snake antivenom, and their prevention and treatment. British Journal of Clinical Pharmacology, 2016, 81. vsk, nro 3, s. 446–452. PubMed:26256124 doi:10.1111/bcp.12739 ISSN 0306-5251 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ AH Laustsen et al: Recombinant snakebite antivenoms: a cost-competitive solution to a neglected tropical disease? PLOS Neglected Tropical Diseases, 2017, 11. vsk, nro 2, s. e0005361. PubMed:28158193 doi:10.1371/journal.pntd.0005361 ISSN 1935-2735 Artikkelin verkkoversio.