Advanced Accounting 13th Edition

Hoyle Solutions Manual

Visit to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/download/advanced-accounting-13th-edition-hoyle-solutions
-manual/
Advanced Accounting 13th Edition Hoyle Solutions Manual

Chapter 02 – Consolidation of Financial Information – Hoyle, Schaefer, Doupnik, 13e

CHAPTER 2
CONSOLIDATION OF FINANCIAL INFORMATION
Accounting standards for business combination are found in FASB ASC Topic 805, “Business
Combinations” and Topic 810, “Consolidation.” These standards require the acquisition method
which emphasizes acquisition-date fair values for recording all combinations.

In this chapter, we first provide coverage of expansion through corporate takeovers and an
overview of the consolidation process. Then we present the acquisition method of accounting for
business combinations followed by limited coverage of the purchase method and pooling of
interests provided in the Appendix 2A and pushdown accounting in Appendix 2B.

Chapter Outline
I. Business combinations and the consolidation process
A. A business combination is the formation of a single economic entity, an event that
occurs whenever one company gains control over another
B. Business combinations can be created in several different ways
1. Statutory merger—only one of the original companies remains in business as a
legally incorporated enterprise.
a. Assets and liabilities can be acquired with the seller then dissolving itself as a
corporation.
b. All of the capital stock of a company can be acquired with the assets and
liabilities then transferred to the buyer followed by the seller’s dissolution.
2. Statutory consolidation—assets or capital stock of two or more companies are
transferred to a newly formed corporation
3. Acquisition by one company of a controlling interest in the voting stock of a
second. Dissolution does not take place; both parties retain their separate legal
incorporation.
C. Financial information from the members of a business combination must be
consolidated into a single set of financial statements representing the entire economic
entity.
1. If the acquired company is legally dissolved, a permanent consolidation is
produced on the date of acquisition by entering all account balances into the
financial records of the surviving company.
2. If separate incorporation is maintained, consolidation is periodically simulated
whenever financial statements are to be prepared. This process is carried out
through the use of worksheets and consolidation entries. Consolidation worksheet
entries are used to adjust and eliminate subsidiary company accounts. Entry “S”
eliminates the equity accounts of the subsidiary. Entry “A” allocates exess
payment amounts to identifiable assets and liabilities based on the fair value of
the subsidiary accounts. (Consolidation journal entries are never recorded in the
books of either company, they are worksheet entries only.)

2-1
Copyright © 2017 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of McGraw-Hill
Education.

Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

Chapter 02 – Consolidation of Financial Information – Hoyle, Schaefer, Doupnik, 13e

II. The Acquisition Method

A. The acquisition method replaced the purchase method. For combinations resulting in
complete ownership, it is distinguished by four characteristics.
1. All assets acquired and liabilities assumed in the combination are recognized and
measured at their individual fair values (with few exceptions).
2. The fair value of the consideration transferred provides a starting point for valuing
and recording a business combination.
a. The consideration transferred includes cash, securities, and contingent
performance obligations.
b. Direct combination costs are expensed as incurred.
c. Stock issuance costs are recorded as a reduction in paid-in capital.
d. The fair value of any noncontrolling interest also adds to the valuation of the
acquired firm and is covered beginning in Chapter 4 of the text.
3. Any excess of the fair value of the consideration transferred over the net amount
assigned to the individual assets acquired and liabilities assumed is recognized by
the acquirer as goodwill.
4. Any excess of the net amount assigned to the individual assets acquired and
liabilities assumed over the fair value of the consideration transferred is
recognized by the acquirer as a “gain on bargain purchase.”
B. In-process research and development acquired in a business combination is
recognized as an asset at its acquisition-date fair value.
III. Convergence between U.S. GAAP and IAS IFRS 3 – nearly identical to U.S. GAAP
because of joint efforts

APPENDIX 2A:
I. The Purchase Method
A. The purchase method was applicable for business combinations occurring for fiscal
years beginning prior to December 15, 2008. It was distinguished by three
characteristics.
1. One company was clearly in a dominant role as the purchasing party
2. A bargained exchange transaction took place to obtain control over the second
company.
3. A historical cost figure was determined based on the acquisition price paid.
a. The cost of the acquisition included any direct combination costs.
b. Stock issuance costs were recorded as a reduction in paid-in capital and are
not considered to be a component of the acquisition price.
B. Purchase method procedures
1. The assets and liabilities acquired were measured by the buyer at fair value as of
the date of acquisition.
2. Any portion of the payment made in excess of the fair value of these assets and
liabilities was attributed to an intangible asset commonly referred to as goodwill.
3. If the price paid was below the fair value of the assets and liabilities, the acquired
company accounts were still measured at fair value except that certain noncurrent
asset values were reduced by the excess cost. If these values were not great
enough to absorb the entire reduction, an extraordinary gain was recognized.

2-2
Copyright © 2017 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of McGraw-Hill
Education.
Chapter 02 – Consolidation of Financial Information – Hoyle, Schaefer, Doupnik, 13e

II. The Pooling of Interest Method (prohibited for combinations after June 2002)
A. A pooling of interests reflected united ownership of two companies through the
exchange of equity securities. The characteristics of a pooling are fundamentally
different from either the purchase or acquisition methods.
1. Neither party was truly viewed as an acquiring company.
2. Precise cost figures from the exchange of securities were difficult to ascertain.
3. The transaction affected the stockholders rather than the companies.

B. Pooling of interests accounting

1. Because of the nature of a pooling, an acquisition price was not relevant.
a. Since no acquisition price was computed, all direct costs of creating the
combination were expensed immediately.
b. No new goodwill was recognized from the combination. Similarly, no valuation
adjustments were recorded for any of the subsidiary assets or liabilities.
2. The book values of the two companies were simply brought together to produce
consolidated financial statements. A pooling was viewed as a uniting of the
owners rather than the two companies.
3. The results of operations reported by both parties were combined on a retroactive
basis as if the companies had always been together.
4. Controversy historically surrounded the pooling of interests method.
a. Cost figures indicated by the exchange transaction were ignored.
b. Income balances previously reported were combined on a retrospective basis.
c. Reported net income was usually higher in subsequent years than in a
purchase because the lack of valuation adjustments reduced amortization.

APPENDIX 2B: Pushdown Accounting

I. Pushdown accounting is the application of the parent’s acquisition-date valuations for the
subsidiary’s standalone financial statements. A newly acquired entity may elect the option to
apply pushdown accounting in the reporting period immediately following the acquisition. The
rationale is that the acquisition-date fair values for the subsidiary’s assets and liabilities are
more representationally faithful and relevant to users of the subsidiary’s financial statements.
II. When push-down accounting is elected,
A. The subsidiary revalues its assets and liabilities based on the acquisition-date fair value
allocations. The subsidiary then recognizes periodic amortization expense on those
allocations with definite lives. Therefore, the subsidiary’s recorded income equals its
impact on consolidated earnings (except in the presence of a bargain purchase gain).
B. Any goodwill from the combination is reported in the acquired entity’s separate financial
statements. In the case of a bargain purchase gain, pushdown accounting recognize an
adjustment to its additional paid-in capital, not as a gain in its income statement.
C. the subsidiary’s retained earnings are revalued to zero recognizing the new reporting
entity as of the parent’s acquisition date.
III. The parent uses no special procedures when push-down accounting is being applied.
However, if the equity method is in use, amortization need not be recognized by the parent
since that expense is included in the figure reported by the subsidiary.

2-3
Copyright © 2017 McGraw-Hill Education. All rights reserved. No reproduction or distribution without the prior written consent of McGraw-Hill
Education.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti
terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä hirveän
käännekohdan hetkenä.

»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo
kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi sanoissaan,
että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan ei se ole totta.
Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä niin kovasti, ja
epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen olleen aivan niin
halpamaisen.»

»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä, »hän

ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»

»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän
ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että —
että —.»

»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»

»Niin», kuiskasi Anne Mie.

Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat

piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.

»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,

»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin

ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan
edustajain kanssa ilvehtimisestä.»

»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin»,

lisäsi hän puoliääneen.
 Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen
sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.

»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan

hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan
hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui
suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»

»Niinkö? Mitkä ne olivat?»

»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.

Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.

Vala!

Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan
Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa
kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!

Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja

Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa
loppumatonta tuskaa!

Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!

Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen

omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka
peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!

Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja

väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden
sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
 Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.

Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä
enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman
ihanteensa häipyminen.

Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan

tuottamansa pahan.

Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!

Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut

Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa
olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten
silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen
saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja
lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.

Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään

Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua,
kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän
ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat
heränneet.

Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta

hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.

Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten

tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka on
hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.

Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen

monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette oli
kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan,
tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette
rakastanut häntä.

Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan epäluulonsa

kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.

Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti

toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden
keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän
puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä.
Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä
ristiriitaisia.

Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan.

Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle iloa,
hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on vastenmielinen,
mahdoton rehelliselle luonteelle.

Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa

Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä
silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi, joihin
hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin Déroulèden oma
epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai Anne Mien kuin
hänen oman itsensä vuoksi.

Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi
kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet giljotiinilta tai ei.
Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan toivoa saada hänet pelastetuksi,
mutta missään tapauksessa ei hän jää hänelle kiitollisuuden velkaa
hengestään.
 Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt
syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden ensimäinen
tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta lähettäminen,
mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta ohjeita alkoi samana iltana
pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.

Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi

ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei
mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi
voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja
kilpailijanaan pitänyt.

Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.
XX LUKU.

CHEVAL BORGNE.

Oli puoliyö.

Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin

voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.

Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden

vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien,
kokouspaikkana.

Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun

varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät
auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.

Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen

kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin
pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat matalat
ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.

Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät

harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten keikarien
tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval Borgnessa
yöllisiä juominkejaan.

Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun, monen
salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat voineet puhua,
olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat häpeään herra Vidocqin
mielettömimmätkin kronikat.

Se aika oli mennyttä.

Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla; ei

tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja kostotoimenpiteiden
suorittamiseksi.

Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään

rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä
ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.

Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä ohikulkijalla

tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin; satunnaisen
jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön rakastaminen.

Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat

ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun —
kuolemaan.

Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska

raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta
kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät
hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin
irstaat Bourbonit ikänään.
 Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola
kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi
sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.

Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja paljas

lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi
saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain kahdesta
tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja pudottaneet istujan
lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien virkaa, ja pöytien sijasta oli
siellä höyläämättömiä honkalautoja rakennuspukkien nojassa.

Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt riekaleina

riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli kellertävänharmaan
lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli tulipunainen vapaudenlakki
heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman väriään.

Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli

ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon tarkoitusta:
»Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»

Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä

hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt eräs
kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.

Sinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.

Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta. Se

oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi tekijäksi, ja
sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun siveettömän kerhon
toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita, kauhistuttavia istuntojaan Cheval
Borgnen kosteahkossa kahvilassa.
 Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen
kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi toisensa
kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.

Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon,

Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä
ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan lähettäneet
giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä kaunopuheisemmatkin
henkilöt.

Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa

äänekkäimmin:

»Giljotiini toimikoon lakkaamatta!»

Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi

jäseneksi — hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-
Tinville, murhakauden verenhimoisin murhaaja.

Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan salaisesti

vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti toisistaan
kuiskaten: »Hän on petturi!»

Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi

välttämättömään päämaaliin.

Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan.

Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo päiväkausia,
vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä keskusteluaiheena
ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen. Hänen nauttimansa
kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja anarkian aikana oli
ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.
 Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt
verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin
todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken pelastamisyritys
oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä Paul Déroulèden
aivoissa.

Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa

vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi hänen
salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.

Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen

rikollisuudestaan.

Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.

Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka

todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön
korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.

Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja

pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan
vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.

Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan

toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.

Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä heijastivat

kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.

Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa mustissa

polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita pidettiin
sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän tai
vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke
laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.

Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä ystäväänsä

Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla hampaitaan, ja
mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän mielipiteensä isänmaallisuuden
suurista periaatteista.

Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan

nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen
tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut, huoneen
etäisimpään nurkkaan.

Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen

paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan
ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.

Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento, jonka

suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet
hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen
haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen
eteensä.

»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi,

»kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden
sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»

»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin on

liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian puhtaat,
hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö niin, herra Merlin»,
lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen ja korostaen arvonimeä, jota ei
ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden aikakaudella.
 »Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti,
»tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä tulee
tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin minun etsiä
todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»

Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa pöydälle ja

virkkoi hiljaisella äänellä:

»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen käsittää,

valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman varaan.»

Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan

hiilijätkän puhetta.

Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti

Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien
joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis
riemuitsemaan Merlinin häviöstä.

»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja

merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»

Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi. Jättiläismäisen,

pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui hänestä, niinkuin
olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman tuomioistuimen
edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria laahannut.

Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui

hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä
vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.

Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen taistelujärjestön

häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut syytökset kenraali Custinea
vastaan, samoin kenraali Westermania, Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan
heidän alituiseen uudistetuista onnistumattomista yrityksistään.

Hänen vuoronsa oli tullut.

Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä hänet

kappaleiksi korvatakseen tappionsa.

»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut
hänet.»

Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.

»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne

sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan. Mutta
aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»

»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»

»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi

pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä hänen olisi
pitänyt tehdä.»

Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen altaan

tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän voimattomuuden
seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti petollista
saamattomuutta.

»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen

isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen miehen
talossa, jonka kaikki tiedämme tasavallan petturiksi? Veljet, ystävät, -
kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista, hän löysi
kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä asiapapereita, ja hän kysyy
meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»

»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko Pariisin

roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet oikeuteen ja
rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»

»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.

»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.

Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa
Déroulèden päästäkseen hänestä.»

»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi

isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta;
että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin
niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden joukossa yhden
leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti todistanut
kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi todellinen
isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti, koska siis
Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava hansikkaat
käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen kanssaan toisin
keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä sakaalin osan
näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu Merlin, oletteko
jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun ette uskalla väärentää
asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei, ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei
tasavalta roistoja tarvitse. Se sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen
jäädä tahrattomaksi oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman,
ohivilahtavan varjon — Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»

Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä olivat

avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita kertojan on
mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä ja kimeä. Hän
puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli vaikea tarkalleen
määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin Pariisin alhaison käheät
kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle miellyttävän leiman. Risaisissa,
tomuisissa vaatteissaan näytti hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta,
joka oli saattanut sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle
valmistaakseen tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.
XXI LUKU.

JAKOBINILAISPUHUJA.

Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti
vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi
innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön
huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen
itseensä.

»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette

verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte
tehdä muutakin kuin puhua.»

»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki

Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»

»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä

kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän
oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin
Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä
muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään
fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja
matala alaskäännetty kaulus peittivät.

Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat

hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia
liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon
kurkkuun.

»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,»

kysyi hän seurueelta yleensä.

»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.

»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»

»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja

kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu
Déroulèdelle.

»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää,

kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»

Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista

konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin
laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän
jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean
kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.

»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille

äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän
voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
 »Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän,
»ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»

»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan

kavaltajia.»

»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne

mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»

»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin

—» alkoi Merlin.

»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita.

Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät
välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta
koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen
muita pettureita giljotiinille.»

Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta'

sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan
syvälle Merlinin aivoihin.

»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»

Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta

saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi. Yhä
peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis suostumaan
hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat päästä
Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä heidän
kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä kaikista heille
tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat Lenoirilla olleen salaista
kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka parhaiten selitti hänelle keinot
Déroulèden kukistamiseksi.

»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat

innokkaasti mitä tulossa oli.

»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä hetkellä
olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen tärkeittä todisteitta.
Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy meitä vastaan, jotka syöksevät
valtaistuimelta heidän epäjumalansa. Kansalainen Merlin ei kyennyt
hankkimaan todisteita Déroulèden syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède
on vapaa ja niinkuin luulen — myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän
on jo poissa maasta, sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee
vähääkään nähdäkseen osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan,
niin hänkään ei ole tässä maailmassa enää suosittu.»

»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti

leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.

»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että

toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle todisteet
tasavallan pettämisestään.»

»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä

maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti.

»Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka sanoo: 'Jos
vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin hän varmastikin
hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme runsaasti nuoraa
kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen oikeusministerimme»,
lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä auttaa toimeenpanemalla pienen
huvinäytelmän, jonka ehdotan esitettäväksemme.»

»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.

»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi

Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän
ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän toivoi
pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin otaksumalla
tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan; hänellä oli toinen
rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen tilaa toiselle toivoi hän
pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian itsepintainen — siis Déroulède
rakasti häntä.»

»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.

»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin

pelastaakseen hänet giljotiinilta.»

»Tietysti.»

»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir tyynesti.

»Antakaa hänelle hirttonuora.»

»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei vielä
täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.

»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena,

päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa
minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että olemme
saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä onkaan?
Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen
turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia