Solution Manual for Microbiology Fundamentals A Clinical

Approach 2nd Edition Cowan Bunn 0078021049 9780078021046

Full link download

Test Bank:
https://testbankpack.com/p/test-bank-for-microbiology-fundamentals-a-
clinical-approach-2nd-edition-cowan-bunn-0078021049-9780078021046/

Solution Manual:
https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-microbiology-
fundamentals-a-clinical-approach-2nd-edition-cowan-bunn-0078021049-
9780078021046/

Chapter 2
Tools of the Laboratory: The Methods for Studying Microorganisms

Many microorganisms can be cultured on artificial media, but some, such as

viruses, can only be cultured in living tissues or in cells. Artificial media are
classified by their physical state (liquid, semisolid, liquefiable solid, or nonliquefiable
solid); by their chemical composition (defined or complex); or by their function
(enriched, selective, differential, transport, and so on).

Microbiologists use five basic techniques to manipulate, grow, examine, and

characterize microorganisms in the laboratory. These techniques are called the “Five
I’s”: inoculation, incubation, isolation, inspection, and identification. The steps can be
viewed as summaries of the laboratory procedures used in microbiology.

Inoculation involves the introduction of a sample into sterile medium. Following

inoculation, cultures are incubated at a specified temperature to encourage growth.
Isolated colonies that originate from single cells are composed of large numbers of cells
piled up together. A culture may be pure, containing only one species or type of
microorganism; mixed, containing two or more known species; or contaminated,
containing both known and unknown (unwanted) microorganisms.

During inspection, the cultures are examined and evaluated macroscopically and
microscopically. Microorganisms are identified in terms of their macroscopic or
immunologic morphology, their microscopic morphology, their biochemical
reactions, and their genetic characteristics.

Magnification, resolving power, and contrast all influence the clarity of specimens
viewed through the optical microscope. The maximum resolving power of the optical
microscope is 200 nm, or 0.2 μm. This resolution is sufficient to see the internal
structures of eukaryotes and the morphology of most bacteria.

Of the six types of optical microscopes, four use visible light for illumination: bright-field,
dark-field, phase-contrast, and interference microscopes. The fluorescence microscope
uses UV light for illumination. The confocal microscope can use UV light or visible light
reflected from specimens. Electron microscopes (EM) use electrons, not light waves, as
an illumination source to provide high magnification (5,000× to1,000,000×) and high
resolution (0.5 nm). Specimens viewed through optical microscopes can be either alive
or dead, depending on the type of specimen preparation, but all EM specimens must be
dead because they are viewed in a vacuum.

Staining of sample is an important technique in microbiology. Stains increase the

contrast of specimens and they can be designed to differentiate cell shape, structure,
and biochemical composition of the specimens being viewed. The Gram stain is an
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. Permission required for reproduction or display.
immensely useful differential stain that divides bacteria into two main groups, gram-
positive and gram-negative. Some bacteria, such as those that cause tuberculosis, do
not fall in either of these categories. The bacteria can be identified with other staining
procedures, such as acid-fast staining.

Pre-Class Ideas for Chapter 2

Below are suggested activities to assign before covering the material of Chapter Two in
class. The activities are designed to provide opportunities for students to engage with
the topics prior to class. Some activities also have students preparing materials that will
enable students to teach one another in class.

1. Assign one of the 5 I’s to groups of students. Have the student groups teach the
class about their assigned 5 I.

2. Provide students a list of different media (TSA, blood agar, mannitol salt,
MacConkey, urea broth, TSA broth, birdseed, tomato juice agar, chocolate, etc.).
Have students create a chart and for each medium address the following: the
physical state, whether chemically-defined or complex, and the functional type.

3. Using simple drawings (in color), students show how organisms appear on the
following: general purpose media, selective media, differential media, streak
plate, loop dilution, spread plate.

4. Assign student groups to demonstrate to the class using appropriate materials:

inoculation of a plate, inoculation of a broth tube, streak plate, loop dilution plate,
spread plate, smearing a sample, fixing a sample, hanging drop.

5. Assign the following figures to student(s) and have them prepare an

explanation to teach the class: Figure 2.2, Figure 2.3, Figure 2.5, Figure 2.6,
Figure 2.7, and Figure 2.9.

6. In simple drawings (in color), have students create examples of mixed cultures,
pure culture, positive stain, negative stain, simple stain, differential stain,
endospore stain, capsule stain.

7. Have students write descriptions for Figures 2.17, 2.18, 2.19 in their own words.

8. Students label a diagram of a microscope.

9. Using their own words and simple drawings, students demonstrate

an understanding of magnification, resolution, and contrast.

10. In groups, students create an activity to teach the metric system to classmates.

Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. Permission required for reproduction or display.

Activities Associated with Learning Objectives for Chapter 2

Lecture Suggestions and Guidelines for Section 2.1

1. The 5 I’s are critical to microbiology and students will encounter these topics
repeatedly throughout the semester. It is helpful to relate each of the 5 I’s to “real
world” scenarios.
2. The classification of media can be confusing to students at first. Students need to
understand that media is classified according to its physical state, chemical
composition, and function.
3. Introduction of specific media and their role in a microbiology laboratory is
aided by presenting the material in a way that relates it to infectious diseases.

In-Class Activities for Section 2.1

1. In a role play situation, have students walk through the 5 I’s in the following
scenario: a patient presents at doctor’s office with severe cough, fever, and sore
throat.
2. Provide pictures of cultures growing on identified media. Have students use class
time to research growth appearances on a given medium type and give a guess
of the type of organisms inoculated on the plates.
3. Bring in examples of different forms of media and allow students to discuss the
classification of the media and the purpose of the media.
4. Bringing in appropriate materials, have students demonstrate the following
techniques to the class: inoculation of a plate, inoculation of a broth tube, streak
plate, loop dilution plate, spread plate, smearing a sample, fixing a sample,
hanging drop.

Additional Research Issues for Section 2.1

1. Have students research situations in which an infectious disease was, at first,
incorrectly identified. What issues may have contributed to the misidentification?
2. Ask students to research a current infectious disease scenario in the news.

 Have the students examine how the 5 I’s of microbiology are being applied in this
situation.

Ask students to research which of the 5 I’s may be the most difficult to
complete given  the situation. Have students provide an explanation for
their reasoning.
Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. Permission required for reproduction or display.
Critical Thinking Issues for Section 2.1
1. Can the 5 I’s of microbiology be completed for every disease?
2. Where may potential mistakes be made in regards to the incorporation of the
5 I’s? How may these mistakes affect our understanding of a disease? What can
be done to reduce these errors?
3. Not all microorganisms can be grown on media. What effect does this fact have
on treatment and prevention of these infectious diseases?

Lecture Suggestions and Guidelines for Section 2.2

1. Students will likely have been taught the metric system before, although
some may continue struggle with the concepts.
2. Emphasis on the three basic principles of microscopy will help
students understand the different forms of microscopy.
3. Staining procedures play a large role in microbiology. It is important that students
can confidently engage with the terminology associated with staining, in order
that the student can apply this knowledge to specific staining procedures and the
purpose of such procedures.

In-Class Activities for Section 2.2

1. Hands-on activities for the metric system should be incorporated. These may
include student presentations and/or the use of examples of metric devices to
measure, weigh, and determine volume.
2. Examples showing resolution, contrast, and magnification in regards to
microscopy should be incorporated into the classroom. These may
include drawings created by students or figures from the book.
3. Have a microscope (or several) available in the classroom so students can see
the microscope components rather than looking at an image of a microscope.
4. Provide a list of different items (human cells, bacteria, protozoa, organelles,
viral particles) and have students discuss which form of microscopy would be
best suited for viewing these items.
5. Create a discussion chart that outlines how the different forms of microscopy are
used to diagnosis infectious diseases.
6. Have on hand items typically used in microbial staining procedures so students
become familiar with these materials.

Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. Permission required for reproduction or display.

Additional Research Issues for Section 2.2
1. Research countries in the world in regards to which use the metric system
and which do not.
2. Research current developments in microscopy. Predict how these developments
may be applied to microbiology, specifically infectious diseases.
3. Viable but nonculturable (VBNC) bacteria have been discovered in human tissue.
What are these bacteria and what role may they play in disease and health?

Critical Thinking Issues for Section 2.2

1. The Gram stain was developed in 1884. Why is this procedure still used today?
What (if any) changes have been made to the procedure in modern times?
2. How would the identification and treatment of infectious agents change if
all bacteria truly did look and act the “same”?

Copyright © 2016 McGraw-Hill Education. Permission required for reproduction or display.

Another random document with
no related content on Scribd:
Žutškasi! — Hän oli vähällä itkeä.

— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov

surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää
Žutškan, ja hän löysikin!

— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.

— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.

— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat

taputtaa käsiään.

— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että

hänen äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian
laita oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa!
Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti, kotiini
lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen päivään
asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta minä sain
hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian
perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja,
katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten
opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja
sujuvana: »Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi
on nyt!» Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille
kohta sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa,
pieni pala, no, eikö teillä todellakaan ole?

Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa

hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata
kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!»
Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi
liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat,
Iljuša katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein
enimmän miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi
nauraa hohottaa koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: —
Perezvon, Perezvon!

— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, —

huudahti Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko
maailma huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää
silmänräpäyksessä: Ici, Perezvon!

Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi

sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.

— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti

ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään
kuumasta. Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko,
miksi sinä et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!

Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa

ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti
liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla
siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta
Perezvonia ei seisotettu kauan.

— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä

Perezvonin kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja
ihmeissään.

— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut

koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.
 — Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin
näyttää sen koko loistossaan!

— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen

koiraa napsutellen laihoja sormiaan.

— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. Ici,

Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja
Perezvon lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen
kaulaa molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan
vastalahjaksi. Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe
vuoteessaan ja kätki kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.

— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja

istuutui taas Iljušan vuoteelle.

— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen

tuonut sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin
tästä tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä
sen toin.

Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä.

Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen:
jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin
tekemä vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja
halveksi kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja
tästä saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.

— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli

virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten.
Se seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja
minä vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: Muhametin
sukulainen eli parantava tyhmyys. Kirja on sata vuotta vanha, se on
hurja teos, on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja
Morozov harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua…

Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi
nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua
syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi
suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että
voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta»
pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua,
mikä pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien
varassa, miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä
polvillaan. Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän
vastauksen ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja
näytti ruudin ja haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse
lataamaan ja pani tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi
jättämään haulit toiseen kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää
paikkaa kohti, sankkiin pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin
tulitikulla. Tulokseksi tuli mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti,
mutta alkoi heti nauraa ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja
juhlallisina, mutta kaikkein onnellisin oli alikapteeni katsoessaan
Iljušaan. Kolja nosti tykin lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin
haulit ja ruudin.

— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, —

toisti hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.

— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin

minulle! — alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta».
Hänen kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän
pelkäsi, että hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen.
Alikapteeni tuli levottomaksi ja kiihtyi.

— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki

on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska se
lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun, Iljušetška
antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen, yhteinen…

— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on

kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina
itkemään.

— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä Iljuša.
— Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän äkkiä
rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että
tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.

— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen

tykin Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä
kohteliaimman kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään
liikutuksesta.

— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän

liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.

— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen

miehensä ja hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.

— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika

tuossa! — lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.

— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain
tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää
sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen
rikkiä ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä,
kaadettava siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun
nahkan läpi — näin saadaan ruutia.

— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä

sanoo, että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.

— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa.

Muuten minä en tiedä…

— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä

alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole
kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa
näinkin.

— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan

kivisessä pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi
vain hyvin vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona,
mutta jos sen hieroo nahan läpi… Muuten te kyllä tiedätte paremmin,
en minä tiedä… Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän
ruutimme takia, oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan
puoleen.

— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla

mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.

— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä

vuoteensa alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi
hänelle samassa selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua
vastaan. Nyt häntä ei päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä
seuraani. Ei Smuroviakaan päästetä, olen tullut kuuluisaksi
kaikkialla, — sanovat, että minä olen »hurjapäinen», — hymähti
Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut täällä rautatiestä.

— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! —

huudahti alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te
tosiaankaan ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla?
Peloittiko teitä?

Alikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.

— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun

maineeni täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu
hanhi, — kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän
kertoessaan koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei
kuitenkaan vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin
teennäisesti.

— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan

loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt,
ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?

— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme

tavan mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja
huolettomasti. — Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri
satuttiin ajamaan sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia.
Äkkiä eräs täkäläinen nuori mies, Višnjakov, hän on nyt
juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo minua ja sanoo: »Mitä sinä
hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä, ympyriäinen naama,
nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä, tiedättehän,
en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni kansan
kanssa… Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te
luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?
 — En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin
tarkkaavaisesti, — lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja
epäluuloinen Kolja tuli silmänräpäyksessä rohkeammaksi.

— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, —

kiiruhti hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja
olen aina valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan
hemmoittelematta sitä, tämä on sine qua… Niin, hanhestahan minun
oli kerrottava. No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan
hänelle: »Minä tässä ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo
minuun aivan tylsästi: »Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» —
»Näetkö», sanon, »tuossa seisovat rattaat, joissa on kauroja.
Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi on kurottanut kaulansa aivan pyörän
alle ja nokkii jyviä — näetkö?» — »Sen minä hyvinkin näen», sanoo.
»No niin», sanon, »jos noita rattaita nyt hitusen siirtää eteenpäin, —
niin leikkaako pyörä hanhen kaulan poikki vai eikö?» —
»Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee jo suu levällään,
ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon, »nuori mies,
yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut kauan
hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen sivulle
ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä pitänyt
varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään
tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja
tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää
nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen
kaulan kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä
kaikki talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua
porista: »Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs,
tahallasi!» No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät
minutkin: »Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee
koko kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko
kauppatori, — lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki
rauhantuomarin luo, tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies
hätääntyi ja alkoi parkua, parkuu todella kuin akka. Mutta
karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin voi niitä, hanhia, litistää
kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No, tietysti oli todistajia.
Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen: hanhesta oli annettava
karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon nuori mies itselleen.
Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia temppuja.
Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En se ollut
minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee minua.
Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole
opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki
perusajatuksen ja puhunut vain suunnitelman muodossa.
Rauhantuomari Nefedov naurahti ja suuttui samassa itseensä siitä,
että oli naurahtanut. »Minä teistä», sanoo minulle, »annan kohta
teidän esimiehillenne sellaisen maininnan, että ette vastedes
antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin, sen sijaan että teidän olisi
istuttava kirjojenne ääressä ja luettava läksyjänne.» Minun
esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt, se oli pilapuhetta, mutta
tieto todella levisi ja tuli opettajien korviin: pitkäthän täällä on korvat!
Varsinkin klassikko Kolbasnikov oli tuimana, mutta Dardanelov
puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt meille kaikille äkäinen
niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut, Iljuša, että hän on mennyt
naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä tuhat ruplaa, mutta morsian on
ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein pahinta lajia.
Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:

Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai:

Kolbasnikov likanaama nai.
 No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle
myöhemmin. Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies,
jolla on tietoja, ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä
kunnioitan, en ensinkään sen tähden, että hän puolusti minua…

— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut

Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan
ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti
miellyttänyt.

— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni

mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me
olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo
silloin…

— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi
Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen,
mutta hän on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa…

Iljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.

— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän

itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen
vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni
oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän
tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta
kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti
ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen
jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii
minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa,
jos hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä…»
 — Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, —
tokaisi hän vielä kerran ylpeästi.

— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan

odottamatta eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään,
vaitelias ja nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen
yksitoistavuotias Kartašov. Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti
häneen ihmetellen ja arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että
kysymyksestä: »Kuka oikeastaan on perustanut Troijan?» oli kaikilla
luokilla tullut salaisuus, jonka selvillesaamiseksi piti lukea
Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut kenelläkään muulla kuin
Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran salaa, kun Kolja oli
kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen kirjojensa joukossa
olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen paikan, jossa
puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo jokseenkin
kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä uskaltanut
ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli perustanut, sillä
hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin selkkausta ja että
Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän jostakin syystä ei
jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin hänen mielensä
tehnyt sanoa.

— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa

kopeasti ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin
tietää, ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset.
Yleisessä mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään
epäsoinnuksi.

— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli

poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin
punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien
katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen
minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan.
Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä
poikaa.

— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. —

Ja mitä yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen?
Mitä: he tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?

Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä

heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä
tässä tilassa vielä noin minuutin.

— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin

kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea
ymmärtää, mitä se merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle
ankarasti ja painokkaasti. — Minä muuten en anna kaikille noille
ämmien loruille arvoa enkä yleensäkään pidä yleistä historiaa
erikoisesti arvossa, — lisäsi hän äkkiä huolettomasti kääntyen jo
kaikkien puoleen yleisesti.

— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin

yhtäkkiä pelästyen.

— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä tyhmyyksiä

eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja
luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan:
vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä
edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin
sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja
»hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt
kokonaan.
 — Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta
eivätkä mitään muuta… Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin
minä, Karamazov?

— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.

— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni

niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu
ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän
läähättää, — ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi,
että tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin saada
aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten
saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset
kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni
en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin
poskeensa ilmestyi punainen täplä.

— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla

äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.

— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä

joukosta eräs poika.

— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa

luokallaan, — sanoi myös Iljuša.

— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka

kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään
päähäni, koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni
käydä koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on
tehtävä hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin
klassillisuutta ja kaikkea tuota iljetystä… Ettekö ole samaa mieltä,
Karamazov?

— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.

— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille,

ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa
tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen
tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?

— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein

Aljoša ihmeissään.

— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään

opettamatta ja toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt
puhuin muille kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle
luokalle julkisesti puhunut itse opettaja Kolbasnikov…

— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli

ollut vaiti.

Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat

vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi
päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli
hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo
ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan
levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat
alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä
illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.

— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, —

minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen
Perezvonin kanssa.

Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli

yllään karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja
sileäksi ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi
aivan kuin ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut
väärään paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän
riisumatta yltään turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista
lakkiaan, jonka lippa oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri
ihmisjoukko, huoneen köyhyys, nurkkaan nuoralle ripustetut
alusvaatteet panivat hänet ymmälle. Alikapteeni kumarsi hänen
edessään melkein maahan asti.

— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette

täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni…

— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. —

Oletteko te herra Snegirev?

— Minä se olen.

— Ahaa!

Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään

turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen
kaulassaan. Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti
päästään lakin.

— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.

6.
 Varhainen kehitys

— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi

Kolja kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä
onkaan eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!

— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša

surullisesti.

— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään

iloinen, kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut
teihin tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin
surullisissa oloissa…

Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä

avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša
huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.

— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena

olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä
olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa. Minä
tiedän, että te olette mystikko, mutta… se ei saanut minua
pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät…
Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.

— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša

hieman ihmetellen.

— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.

— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?

 — Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti
Jumala on vain otaksuma… mutta… minä tunnustan, että Hän on
tarpeen, järjestyksen vuoksi… maailman järjestyksen vuoksi ja niin
edespäin… ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi
Kolja alkaen punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti
luulee hänen tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on
»suuri». »Mutta minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään
tiedoillani», ajatteli Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi
harmittaa.

— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua

kaikkiin näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan
uskomattakin rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei
uskonut Jumalaan, mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas,
taas!» ajatteli hän itsekseen.)

— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän,

sangen vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa,
hillitysti ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo
vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan
tuo Aljošan jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli
Voltairesta, samoin kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen,
pikku Koljan, ratkaistavaksi tämän kysymyksen.

— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.

— En, eipä silti, että olisin lukenut… Olen muuten lukenut

Candiden venäläisenä käännöksenä… se on vanha, kömpelö
käännös, naurettava… (»Taas, taas!»)

— Ja ymmärsittekö?
 — Oi, kyllä, kaikki… se on… miksi te luulette, että en olisi
ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia… Minä tietysti pystyn
ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen
esittämiseksi… — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen
sosialisti, Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa
paukautti hän yhtäkkiä hyötähyviään.

— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen

ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?

Koljan sydäntä kouristi.

— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon

kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan
ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä,
minkälainen on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen,
eikö totta?

— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri

vaikutus iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte
toisten sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti,
mutta Kolja keskeytti hänet kiihkeästi.

— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä.

Myöntäkää, että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena
rikkailla ja mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa
luokkaa, eikö totta?

— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on

ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.
 — Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se
lukea? Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä
itsekin… Ja jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli
täysin humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän
aikanamme, niin Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja
kenties näyttelisi huomattavaa osaa… Niin se ehdottomasti olisikin.

— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän!

Minkä hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.

— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään

tapauksen johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin
kanssa, mutta… Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen
tämmöistä.

— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.

— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut

tämän eräältä… muuten hitto hänestä…

— Entä oletteko lukenut Belinskiä?

— Nähkääs… en… minä en ole lukenut kaikkea, mutta… sen

paikan
Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen
lukenut.

— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän…

ymmärrätte?

— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina,

— hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että
minä jo olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen
usein toista mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta,
niin en minä silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä
tunnustan, että nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että
hänen on toteltava. Les femmes tricottent, niinkuin Napoleon sanoi,
— lausui Kolja hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä
minulla on täydelleen samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä
suurena pidetyllä miehellä. Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä,
että Amerikkaan karkaaminen isänmaasta on alhaista, vieläpä
pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi olisi mentävä Amerikkaan,
kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon hyötyä ihmiskunnalle?
Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia hedelmälliseen
toimintaan. Niin minä vastasinkin.

— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä

lähtemään
Amerikkaan?

— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen.

Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei
sanaakaan kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en
ensinkään halua joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada
opetusta Ketjusillan luona.

Rakennuksen muistat sä
Ketjusillan luona.

Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda

luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos hän
saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain tämä
yksi numero Kolokol-lehteä ja että minä en ole siitä muuta
lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)