The Neuroscience of Sleep and Dreams

Patrick Mcnamara
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/the-neuroscience-of-sleep-and-dreams-patrick-mcna
mara/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Bernard Shaw and the Making of Modern Ireland Audrey

Mcnamara

https://textbookfull.com/product/bernard-shaw-and-the-making-of-
modern-ireland-audrey-mcnamara/

The Interpretation of Dreams Freud Sigmund

https://textbookfull.com/product/the-interpretation-of-dreams-
freud-sigmund/

Rust in Action T.S. Mcnamara

https://textbookfull.com/product/rust-in-action-t-s-mcnamara/

Supervision in the Legal Profession Michael John

Mcnamara

https://textbookfull.com/product/supervision-in-the-legal-
profession-michael-john-mcnamara/
Defy Your Limits The Telekinesis Training Method Sean
Mcnamara

https://textbookfull.com/product/defy-your-limits-the-
telekinesis-training-method-sean-mcnamara/

The Psychoanalyst the Theatre of Dreams and the Clinic

of Enactment 1st Edition Cassorla

https://textbookfull.com/product/the-psychoanalyst-the-theatre-
of-dreams-and-the-clinic-of-enactment-1st-edition-cassorla/

Big dreams : the science of dreaming and the origins of

religion 1st Edition Bulkeley

https://textbookfull.com/product/big-dreams-the-science-of-
dreaming-and-the-origins-of-religion-1st-edition-bulkeley/

The Sleep Solution Why Your Sleep is Broken and How to

Fix It 1st Edition W. Chris Winter

https://textbookfull.com/product/the-sleep-solution-why-your-
sleep-is-broken-and-how-to-fix-it-1st-edition-w-chris-winter/

The Neuroscience of Addiction Francesca Mapua Filbey

https://textbookfull.com/product/the-neuroscience-of-addiction-
francesca-mapua-filbey/
The Neuroscience of Sleep and Dreams

This book provides a complete introduction to the neuroscience of sleep and

dreams in plain language. Patrick McNamara outlines new discoveries in the

science of sleep and dreams, places them within an evolutionary context, and

brings them together with existing scienti c fi findings and implications for

sleep medicine. Unlike other introductory texts, the important evolutionary

background and social nature of sleep and dreams is emphasized. Major

advances in sleep medicine, sleep and memory, dream content analyses,

brain correlates of sleep stages, and lifespan development of sleep are

covered in depth. While the text is geared toward students, the general

reader and scientists studying other disciplines will find it accessible and

informative.

Patrick McNamara is Associate Professor in the Department of Neurology at

Boston University and Professor of Psychology, Northcentral University. He

has received a VA Merit Review Award as well as two NIH research grant

awards for his work on sleep and dreams. Magazines, newspapers, and TV

shows have featured his work, including New Scientist, The Boston Globe,

NOVA, and PBS Closer to Truth.

/
Cambridge Fundamentals of Neuroscience in Psychology
Developed in response to a growing need to make neuroscience access-

ible to students and other non-specialist readers, the Cambridge Funda-

mentals of Neuroscience in Psychology series provides brief introductions

to key areas of neuroscience research across major domains of psych-

ology. Written by experts in cognitive, social, affective, developmental,

clinical, and applied neuroscience, these books will serve as ideal primers

for students and other readers seeking an entry point to the challenging

world of neuroscience.

Books in the Series

The Neuroscience of Expertise by Merim Bilalić
The Neuroscience of Intelligence by Richard J. Haier

Cognitive Neuroscience of Memory by Scott D. Slotnick

The Neuroscience of Adolescence by Adriana Galván

The Neuroscience of Suicidal Behavior by Kees van Heeringen

The Neuroscience of Creativity by Anna Abraham

Cognitive and Social Neuroscience of Aging by Angela Gutchess

The Neuroscience of Sleep and Dreams by Patrick McNamara

/
The Neuroscience of Sleep
and Dreams

Patrick McNamara
Boston University

/
University Printing House, Cambridge CB2 8BS, United Kingdom
One Liberty Plaza, 20th Floor, New York, NY 10006, USA
477 Williamstown Road, Port Melbourne, VIC 3207, Australia
314 –321, 3rd Floor, Plot 3, Splendor Forum, Jasola District Centre,
New Delhi – 110025, India
79 Anson Road, #06– 04/06, Singapore 079906

Cambridge University Press is part of the University of Cambridge.

It furthers the University’s mission by disseminating knowledge in the pursuit of
education, learning, and research at the highest international levels of excellence.

www.cambridge.org
Information on this title: www.cambridge.org/9781107171107
DOI: 10.1017/9781316817094
© Patrick McNamara 2019
This publication is in copyright. Subject to statutory exception
and to the provisions of relevant collective licensing agreements,
no reproduction of any part may take place without the written
permission of Cambridge University Press.
First published 2019
Printed and bound in Great Britain by Clays Ltd, Elcograf S.p.A.
A catalogue record for this publication is available from the British Library.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: McNamara, Patrick, 1956- author.
Title: The neuroscience of sleep and dreams / Patrick McNamara.
Description: Cambridge, United Kingdom ; New York, NY : Cambridge University Press,
2019. | Series: Cambridge fundamentals of neuroscience in psychology | Includes
bibliographical references and index.
Identifiers: LCCN 2018040380| ISBN 9781107171107 (hardback : alk. paper) | ISBN
9781316629741 (pbk. : alk. paper)
Subjects: LCSH: Sleep– Physiological aspects. | Dreams–Physiological aspects.
Classification: LCC QP425 .M374 2019 | DDC 612.8/21 –dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2018040380
ISBN 978-1-107-17110-7 Hardback
ISBN 978-1-316-62974-1 Paperback
Cambridge University Press has no responsibility for the persistence or accuracy
of URLs for external or third-party internet websites referred to in this publication
and does not guarantee that any content on such websites is, or will remain,
accurate or appropriate.

/
To Ina Livia McNamara,

on her tenth birthday

/
/
 Contents

List of Figures page viii

List of Tables ix
Preface xi
Acknowledgments xiii

par t i sl e e p 1

1 What Is Sleep? 3

2 From Biological Rhythms to the Sleep Cycle 28

3 Expression of Sleep across the Human Lifespan 40

4 Characteristics of REM and NREM Sleep 60

5 Sleep Disorders 78

6 Theories of REM and NREM Sleep 99

par t ii dr e ams 121

7 What Are Dreams? 123

8 Dreams across the Human Lifespan 138

9 Characteristics of REM and NREM Dreams 155

10 Dream Varieties 171

11 Theories of Dreaming 194

Appendix: Methods 208

References 228
Index 253

/
Figures

1.1 Information processing with the social brain page 13

2.1 Human sleep architecture (Hypnogram) 32
3.1 Age-related trends for stage 1 sleep, stage 2 sleep, slow
wave sleep (SWS), rapid eye movement (REM) sleep, wake
after sleep onset (WASO) and sleep latency (in minutes) 58
4.1 Functional neuroanatomy of normal human non-REM
sleep 65
4.2 Functional neuroanatomy of normal human REM sleep 71
9.1 Dreamer-initiated aggression/befriending percentages
out of total number of social interactions in REM, NREM,
and waking reports 159
9.2 Frequency of dreamer’s role in social interactions for
REM and NREM dreams 165

/
Tables

1.1 Sleep hygiene page 6

1.2 fi
De nition of sleep 6
1.3 Sleep traits 8
1.4 Social isolation and sleep 16
2.1 Disorders of biological rhythms 37
3.1 Attachment orientations as a function of Internal Working
models of self vs. other 45
3.2 Sleep changes from neonateal to adult period 48
3.3 Sleep in pregnancy 56
4.1 Two spindle types 63
5.1 Sleep disorders and the law 94

6.1 Targeted memory reactivation in sleep 111

6.2 REM-NREM characteristics suggesting opposing

functional states 114

7.1 Dreams are sleep-dependent cognitions 124
7.2 Hall/Van de Castle social interaction content ratios 132
8.1 Stage characteristics of the human life cycle 139
8.2 Overlap of social brain with default mode network 142
8.3 Establishing the credibility of children ’s dreams 144
8.4 Hall/Van de Castle norms on male and female dreams 147
9.1 Frequency of social interactions by state 158
9.2 Hall/Van de Castle social interaction percentages 159
A.1 fl
Drugs that in uence sleep 213
A.2 What drug studies have taught us about the neurobiology
of sleep and wakefulness 215
A.3 Sources for study of sleep and dreams 217
A.4 Functional neuroimaging methods to study the
sleeping brain 220
A.5 Common sleep and dream measures 223
A.6 Hall/Van de Castle content ratios 225

/
/
Preface

This introduction to the neuroscience of sleep and dreams is part of the

Cambridge Fundamentals of Neuroscience in Psychology series pub-
lished by Cambridge University Press. The goal of this series is to
introduce readers to the use of neuroscience methods and research to
inform psychological questions. A key theme of this book, therefore, will
be to inform readers both about the basic science of sleep and dreams
and to illuminate psychological questions that arise around sleep and
dreams. This book can serve as a supplemental textbook in college/
university courses such as Brain and Behavior, Psychopharmacology,
Neuropsychology, Behavioral Neuroscience, Psychology of Dreams,
Physiological Psychology and as a trade book for educated lay people,
and/or as a main textbook in a college/university course or seminar at the
advanced undergraduate level or the graduate level (along with supple-
mental scientifi c articles).
Some of the questions I will be addressing include: What is sleep and
why are there two basic forms of sleep (REM and NREM; at least
among terrestrial mammals)? Why is the amygdala activated and the
dorsal-prefrontal cortex downregulated during REM? What is the evi-
dence for immune system repair during slow wave sleep? What is sleep
debt and how is it related to brain function? What are the psychological
consequences of chronic sleep debt? What do the major parasomnias
teach us about conscious states? The many intriguing and bizarre clinical
symptoms of various sleep disorders (sleepwalking, REM Behavior Dis-
order, narcolepsy, parasomnias, etc.) will be discussed, as well as the
latest fi ndings on the role of sleep and dreams in memory and learning.
With respect to dreams, some of the questions to be addressed are: Why
do some people recall very few dreams while others are fl ooded with
dream memories on a daily basis? Why are social interactions so ubiqui-
tous in dreams? Can certain dream experiences signal illness or even
death? Why are some dreams extraordinarily moving and others quite
banal and forgetful? Why do some people fi nd it easy to realize they
are dreaming when they are in fact dreaming (“ lucid dreams” ) while
others never achieve “lucidity”? Do we need to dream in order to
remember things? Do we need dreams in order to be creative? How is
the new rage for using smartphones and apps to track sleep patterns and
dreams altering our understanding of sleep and dreams? What about

/
xii Preface

nightmares? Why do they occur and is there anything we can do about

them? These are only a few of the fascinating puzzles concerning sleep
and dreams that will be addressed in this book.
Unlike other introductory texts on sleep and dreams, I adopt a con-
sistently evolutionary and social neuroscience approach to understand-
ing the neuropsychology of sleep and dreams. I adopt this orientation as
functional aspects of physiological systems are more easily understood
within the framework of Darwinian evolutionary biology. To study sleep
within an evolutionary context inevitably leads us to consider sleep as a
social behavior, given that for most animals fi tness trade-offs occur
within social interactions. I will therefore argue that sleep can be profit-
ably studied and understood, at least in part, as a social phenomenon.
For example, fetal and infant sleep cannot be understood in the absence
of its social context; that is, the infant’s interactions with its mother.
Similarly, sleep states from toddlerhood up to adulthood also occur
within social contexts (e.g., attachment relationships with parents in
childhood and then attachment relationships with sexual partners in
adulthood, etc.) that shape all aspects of sleep expression. Sleep expres-
sion differs in the solitary sleeper as compared to co-sleepers. Co-sleep-
ing is very likely the evolutionary default for human beings. Our
ancestors were all co-sleepers and that fact can help to explain some of
sleep’s peculiar biologic features. While these elementary facts concern-
ing sleep and social context have been assumed and occasionally
acknowledged by sleep scientists, they have never received the sustained
or explicit attention they deserve, it seems to me. Placing sleep within its
social context will illuminate the everyday functional aspects of sleep and
its disorders for readers of this introductory text on the neuropsychology
of sleep and dreams.

/
Acknowledgments

I thank all of the scientists and scholars whose work I have cited and
built upon in this book. Parts of this book appeared first in posts at my
Psychology Today online blog at www.psychologytoday.com/us/blog/
dream-catcher/. Other ideas and some textfirst appeared in the following
papers:
McNamara, P., Minsky, A., Pae, V., Harris, E., Pace-Schott, E., & Auerbach,
S. (2015). Aggression in nightmares and unpleasant dreams and in
people reporting recurrent nightmares. Dreaming , 25(3), 190 205.
–

http://dx.doi.org/10.1037/a0039273.
McNamara, P., Ayala, R., & Minsky, A. (2014). REM sleep, dreams, and
attachment themes across a single night of sleep: A pilot
study. Dreaming , 24(4), 290.
McNamara, P., Pace-Schott, E. F., Johnson, P., Harris, E., & Auerbach, S.
(2011). Sleep architecture and sleep-related mentation in securely and
insecurely attached young people. Attachment and Human

Development , 13(2), 141 154.

–

McNamara, P., Johnson, P., McLaren, D., Harris, E., Beauharnais, C., &
Auerbach, S. (2010). REM and NREM sleep mentation. International

Review of Neurobiology, 92, 69 86.

–

McNamara, P., Auerbach, S., Johnson, P., Harris, E., & Doros, G. (2010).
Impact of REM sleep on distortions of self concept, mood and memory
in depressed/anxious participants. Journal of Affective Disorders,

122(3), 198 207. PMID: 19631989.

–

Capellini, I., McNamara, P., Preston, B. T., Nunn, C. L., & Barton, R. A.
(2009). Does sleep play a role in memory consolidation?
A comparative test. PLoS ONE, 4(2), e4609 PMID: 19240803.
.

Preston, B. T., Capellini, I., McNamara, P., Barton, R. A., & Nunn, C. L.
(2009). Parasite resistance and the adaptive significance of sleep.
BMC

Evolutionary Biology, ,9 7. PMID: 19134175.

Capellini, I., Nunn, C. L., McNamara, P., Preston, B. T., & Barton, R. A.
(2008). Energetic constraints, not predation, influence the evolution of
sleep patterning in mammals. Functional Ecology , 22(5), 847 853.
–

Stavitsky, K., McNamara, P., Durso, R., Harris, E., Auerbach, S., & Cronin-
Golomb, A. (2008). Hallucinations, dreaming and frequent dozing in
Parkinson s disease: Impact of right-hemisphere neural networks.
’

Cognitive and Behavioral Neurology , 21(3), 143 149. PMID: 18797256.

–

/
xiv Acknowledgments

McNamara, P., Belsky, J., & Fearon, P. (2003). Infant sleep disorders and
attachment: Sleep problems in infants with insecure-resistant versus
insecure-avoidant attachments to mother.Sleep and Hypnosis, 5(1),
7 16.
–

McNamara, P., Durso, R., & Auerbach, S. (2002). Dopaminergic syndromes

of sleep, mood and mentation: Evidence from Parkinson s disease and
’

related disorders.Sleep and Hypnosis, 4(3), 119 131.

–

McNamara, P., Dowdall, J., & Auerbach, S. (2002). REM sleep, early
experience and the development of reproductive strategies. Human
Nature, 13(4), 404 435.
–

McNamara, P., Andresen, J., Arrowood, J., & Messer, G. (2002).

Counterfactual cognitive operations in dreams. Dreaming, 12(3),
121 133.
–

McNamara, P., Andresen, J., Clark, J., Zborowski, M., & Duffy, C. (2001).
Impact of attachment styles on sleep and dreams: A test of the
attachment hypothesis of REM sleep. Journal of Sleep Research, 10,
117 127.
–

McNamara, P. (2000). Counterfactual thought in dreams.Dreaming, 10(4),

232 245.
–

Zborowski, M., & McNamara, P. (1998). The evolutionary psychology of

REM sleep. Psychoanalytic Psychology, 15(1), 115 140.
–

/
PART I
Sleep

/
/
14 Sleep

Brain structures such as the dorsolateral prefrontal cortex that help to

regulate structures within the social brain are the first that are taken off-
line during sleep onset. Then the structures of the social brain itself are
shut down in piecemeal fashion with each progressive episode of NREM
(N1, N2, and N3 slow wave sleep). For example, in the first NREM
episode of the night, there is relatively greater delta indexed slow wave
activity (SWA) in frontal than in parietal and occipital regions (Werth
et al., 1996, 1997; Finelli et al., 2001). Synchronization of slow wave
activity then spreads progressively to posterior and subcortical regions
(De Gennaro et al., 2004).
Both PET (Dang-Vu et al., 2005; Hofl e et al., 1997; Maquet, 1995) and
fMRI (Czisch et al., 2004; Kaufmann et al., 2005) studies have shown that
global cerebral activity, including that of frontal areas, continues to
diminish with deepening NREM sleep. While the transition from waking
to NREM involves a prominent thalamic deactivation in addition to
widespread cortical and subcortical deactivations (Dang-Vu, 2005; Hofl e
et al., 1997), once sleep is achieved further thalamic deactivation does
not appear to characterize deepening NREM (Dang-Vu et al., 2005).
Instead, a PET study showed that progressive deactivation within
NREM sleep is centered on regions in the social brain network including
the medial prefrontal cortex anterior medial areas in BA 9 and 10,
orbitofrontal cortices (BA 11) including caudal orbital basal forebrain,
anterior cingulate (BA24), bilateral anterior insula, basal forebrain/
anterior hypothalamus, bilateral putamen, and left precuneus (Dang
Vu et al., 2005; Kaufmann et al., 2006). Thus sleep is both regulated by
brain structures and in turn shapes these brain structures with the social
brain network playing an important role in sleep.

1.3.5 Circadian and Social-Physiologic Organization

Sleep occurs within a circadian or twenty-four-hour cycle and within a

social context. In humans and other primates, sleep is usually monopha-
sic or consolidated into one large sleep period at night, although some
studies of sleep among hunter gatherers suggest that human sleep may
be naturally biphasic with one long bout at night and then another short
bout in late afternoon. In most mammals, however, sleep is polyphasic,
with bouts of sleep occurring during the day and night. In species such as
the cat and the guinea pig, sleep occurs in short bouts at virtually any
time of the day or night. The factors responsible for the different pat-
terns of sleep cycle phasing remain unclear but keeping open the ability
to pursue social interactions is likely one such factor. Prolonged

/
Another random document with
no related content on Scribd:
VALLANKUMOUKSELLINEN

Mitä?

Sashka vavahti kuin näkymättömän ruoskan iskusta, kohoutui

käsiensä varaan ja alkoi jännittyneenä, hengitystään pidättäen
kuunnella. Hänestä tuntui niinkuin kopissa olisi joku huokaissut…

— Ei mitään… olen vain hermostunut — kuiskasi hän

äänettömästi. Mutta siitä huolimatta alkoi hän taas levottomasti
kuunnella ja tuijotti eteenpäin näkemättä mitään. Sillä koppi oli pimeä
kuin hauta ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä oli ainoa mikä häiritsi
haudansyvää hiljaisuutta… Koneellisesti kosketti hän otsaansa — se
oli kostea kylmästä hiestä…

— Minä olen vain hermostunut — toisteli hän ajatuksissaan

rauhoittaakseen itseänsä.

— Jospa vain voisi nukkua, — kuiskasi hän taas äänettömin

huulin. Mutta hän ei voinut; sillä ajatukset, nuo vankilan
hirmuisimmat kiusanhenget, joita on mahdoton paeta, ahdistivat ja
kalvoivat taukoamatta — kuin suuret nälkäiset rotat…
 Taas hän hätkähti, alkaen tuijottaa pimeyteen. Ja muistaessaan
viimeisten öitten hirmunäyt, alkoi hän vavista — jospa ne nyt eivät
tulisi…

Sashka muisti taas täällä kuluneet kauheat viikot ja hänen

ruumiinsa alkoi vavista yhä ankarammin. — Yhtämittaa oli
kuulusteltu. Pakotettiin tunnustamaan — eikä hän tiennyt mitään.
Vuorotellen oli tehty lupauksia ja uhattu kidutuksilla, kiusattu nälällä
ja janolla, niin että hän monasti oli luullut kuolevansa…

Näinä viikkoina oli Sashka laihtunut miltei luurangoksi, hänen

kasvonsa muuttuneet tuntemattomiksi, teräviksi… Hän ei enää
voinut nukkua, vavahti heti hereille jostakin hirmunäystä… Ja nyt
hän ensikerran hämärästi käsitti, että nuo harhanäyt johtuivat
vankilan kärsimyksistä… Hän alkoi taas vavista muistaessaan
edellisen yön kauhut. Muisti niin kamalan selvästi sen salaperäisen
kahinan, joka ensin kuului — ja miten hän äkkiä tiesi, että lattialla
mateli häntä kohden suuri käärme…

— Ei — ei! Minä en tahdo ajatella sellaisia — en! Tulevat

uudestaan…
Jotain muuta, muuta…

Ja onneksi hän unohtikin viimeöisen: hänen ajatuksensa lennähti

kotiin…

Sashka muisti katuen, miten hän monasti oli ollut tyytymätön, kun
kotona oli puutteellista, ahdasta ja ikävää; kun pikkusiskot sairastivat
ja itkivät — ja isä vielä joi. Kaksi kertaa oli isä ajanut kaikki ulos
kapakasta tullessaan — ja Sashka oli pitkän aikaa tuntenut
katkeruutta ja vihaa isää kohtaan…
 Kyllä hän nyt oli katunut, oppinut ymmärtämään kodin arvoa! Nyt
hän muisti senkin, miten katkerasti isä oli itkenyt äitiä lyötyään: miten
hän päihtyneenäkin oli usein ollut synkkä ja surullinen. Hän alkoi
ymmärtää, ettei isäkään tahallaan juonut…

Entäs äiti. Tuo hyvä, aina lempeä ja kärsivällinen äiti… Kuinka

paljon oli äitiparka kärsinytkään taistellessaan pienokaisten puolesta,
köyhyyttä ja sairautta vastaan…

Mutta toisinaan oli hauskaakin. Sashka muisti viime pääsiäisjuhlan

vähän ennen kuin hänet vangittiin — he olivat silloin niin onnellisia ja
iloisia… Isä oli hiukan humalassa, mutta hän oli niin lempeä ja
iloinen — leikki heidän kanssaan, lauloikin… Ja myöhemmin kun isä
oli ulkona, kutsui äiti hänet kamariin, puhui kyyneleet silmissä jotain
kaunista, jota Sashka ei enää tarkkaan muistanut. Sitten kietoi
kätensä Sashkan kaulaan, suuteli häntä ja he itkivät molemmat…

Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi
ollutkaan… Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi viikkoa,
tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen
unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää
milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti
syysmyrskyyn…

Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti… kauan,

kauan…

Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin

jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta… Hän olisi
tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut
tarpeeksi… Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen
katseensa…
 Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi
— sillä hän oli vielä niin nuori… Hän koetti taistella kyyneleitä
vastaan, mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä… Ja
aivan kuin syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan
kätensä kopin pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:

— Äiti…

Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja

epätoivo, jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden
pirstoma soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt…
Sashka käänsi kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi
katkerasti itkeä. Hän tunsi olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni
puolikuollut koe-eläin, joka raadeltuna värisee vivikseettorin
kynsissä… Ja hänen itkunsa oli niin haikeata ja toivotonta kuin olisi
jossakin kauheassa, mustassa syvyydessä valittanut yksinäinen,
ijäksi unhotettu olento…

Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt

kun itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen
unenhorrokseen.

Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja

kylmä hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa…

Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan

voimakasta, hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia
askeleita, sitten välkähtää jokin… Mikä se on? Hänen kauhunsa
kasvaa kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta… Onko pyöveli jo
tullut häntä hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty…

Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.

 Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka
nukkuisi… Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää
kärsimättömästi kylkiään.

Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa,

hiljaa… pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku…

Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy…

Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen
ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi…

Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja

avain työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus,
voihkaus, aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava
kivilohkare. Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä
jättiläiskokoisen vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta,
kaikki musteni silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän
ovelle ja aivankuin ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista
vartijaa ja sopersi nyyhkyttäen:

— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani… Kiitän teitä

kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut…

— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija

sysäsi
Sashkan luotaan.

— Tiikeri…

— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja

sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:
 — Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei
täällä semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.

Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä

ympärilleen ja sammalsi tolkuttomasti:

— Mitä — se on totta… Minä näin… niinkuin se olisi… odottanut…

Päävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:

— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä… Kyllä minä ajan
tiikerit nahastasi…

Miehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän

aavisti, että jotain kauheata on tulossa… Mutta hän käsitti myös,
ettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.

Sashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi

äänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:

— Nyt lähdetään!

Kuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain

pitkää käytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä;
sitten kiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti
vastaan ummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman
hengähdys. Sitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni
valittavasti kitisten ja Sashka työnnettiin sisään.

Sashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota

savuinen öljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta
sivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen
edessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä.
Sashka katsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.

Pöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä

valossa näytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa
entistä harmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine
huulineen liikkui hiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin
silmin, ikäänkuin jokin tuntematon petokala… Sashka katsahtaa
ympärilleen kuin piiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta
takana seisovat vartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin
alkoi hän kolealla, katkonaisella äänellä:

— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut

ketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja…
murhatakseen santarmipäällikön… Nyt sinun täytyy.

Kauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja

hän änkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole
ollut koskaan…

Hän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa

liiteli läsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta
tuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin
ojennettujen pistoolien suut…

— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton
ääni, ja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia
ruoskia kohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi
entistä hitaammin.

— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä…

 Sashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse
kidutti, ahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön,
armoton koura. Hän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei
voinut — hänen kurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:

— Minä en tiedä… en tiedä… Olen viaton… viaton…

— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.

Kuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet

revittiin hänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita
jälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se
syöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla.
Tietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja
rukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:

— Teidän ylhäisyytenne… Odottakaa… Uskokaa… Säälikää

minua — olen viaton, viaton… äitini kuolisi… Teidän ylhäisyytenne…
armoa, armahtakaa… en tiedä… Kristuksen tähden…

Ilkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni
kun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.

— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. —

Vai oletko vieläkin viaton?

Nuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä

jääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei
hänellä ole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta… Niin,
täällä serkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä
päästämättä. Äkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta
koulussa oli luettu. Oo — hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka
pelottomana ja sorjana seisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan
kidutuksella ellei puhuisi, mutta silloin hän itse laskee kätensä
tuleen, antaa sen hiiltyä muodottomaksi… Sashka oli pitänyt häntä
korkeimpana mies-ihanteenaan — ja nyt hän rukoilee…
pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia olisi tulisena polttanut polvia…

— Niin, minä olen viaton.

Päällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi

aikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus
ja sitten ilkkuva huomautus:

— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin…

Sashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön

halu huutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa
kalankatseessa kuvastui jotain puistattavan pahanenteistä… Mutta
silloin päällikön apulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan
mielessä uhman ja vihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti
päättävästi:

— Minä olen viaton.

— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka

seisoi raskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli
niin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä
viimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli vankila, ja se oli
kalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät
korkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta
kuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana… Ainoa joka
hänessä kuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen
leuka puristettuine huulineen…
 Hänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat sidottiin
ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin niin että
hän voihkasi tuskasta…

Kun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet

ummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen
odottaessaan murskaantumistaan, loppua… Ja sitten viuhahti…

Hänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua

suonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja
kurkusta tunki tuskanhuuto… Mutta sitten hän kiristi hampaansa
yhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului
vain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna…

Ruoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan

laihaan lapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret
veriläiskät purskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin
tuntemattomat, tulipunaiset kukat…

Sashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee

rajusti ja koristen.

Hän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja

samassa alkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan…
Selkää polttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla —
jotka on kuumennettu tulipunaisiksi… Ei, nyt ne alkavat pistellä
tulisilla rautapiikeillä… terävät kärjet työntyvät syvälle selkään…

Sashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän

rukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään… Kaikki on niin
hirmuista, hän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan…
 Vihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen
kurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa
päätä veden alle… Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu
vihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa
vettä; taas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:

— Sata!

Senjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:

— Oletko vieläkin viaton?

Aivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi

vastata… Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on
menehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön
voitonriemuinen ääni:

— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän

sanoin! —

Sashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä

viattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella
tavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja
ruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen
uupumuksen, tuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan
uskomattomalla voimalla, hänen silmistään näytti pursuavan tulinen
viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä kajahti läpitunkevan terävänä
kuin pistoolinlaukaus:

— Minä olen viaton! Viaton!

Pyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi

taaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella
polttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota
toiset säestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti
ruoskan käteensä.

Kahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli

riekaleina ja veri… valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä
paukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei
näy lihan hiventä.

Mutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan… Hän luulee

makaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen
päälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei
voi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan
sen alle…

Mutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan

vihreällä kedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin
ovat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat… Tiikeri alkaa
syödä häntä, pureskelee, pureskelee… kaivaa kuononsa syvälle
hänen selkäänsä ja imee verta… Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa
häntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru…
Epätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä,
rukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule
enää ääntä… Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta
kuolemakaan ei tule… Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat,
sen tulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se
verenhimoisesti muristen maiskuttelee hirmuista kitaansa…

Petrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja

elottomana kuin kuollut.
 Silloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän
miltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!

— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira!

Kuuletko!

Mutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen

hampaansa narskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän
kiiluvin silmin tuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä
mörähti kuin peto ja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä,
kuului vaan omituinen rouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki
upposi syvälle, katkaisten kylkiluut.

Päällikkö rypisti ääneti kulmiaan, mutta kun Petrovitsh aikoi

potkaista uudestaan, komensi hän kolealla äänellä:

— Seis — pöllö! Ettekö ymmärrä, että hän voi kuolla — ennen…

Vettä.

Petrovitsh näytti säpsähtävän tuollaisen vahingon

mahdollisuudesta ja alkoi hermostuneella kiireellä valella vedellä
Sashkan päätä ja päällikkö kysyi hitaasti:

— Vieläkö olet viaton?

Sashkan raadeltu ruumis kouristautui ja suu aukeni niinkuin hän

olisi alkanut oksentamaan. Sillä hän on olevinaan Intiassa —
tiikerijahdissa, niinkuin oli monasti kuvitellut. Mutta suuri tiikeri oli
saanut hänet kynsiinsä jo aamulla ja kiduttanut koko päivän… Se imi
ensin vähitellen veren, sitten se alkoi syödä pala palalta — mutta ei
tapa, ei tapa…! Ooh, hän kuulee huutoja, toverit tulevat apuun,
mutta tiikeri murahtaa, sieppaa Sashkan suuhunsa — ja taas hurjaa
vauhtia läpi tiheän viidakon… Pitkät piikit repelevät hänen ruumiinsa
riekaleiksi… Ooh — vihdoinkin! Ehkä hän jo kuolee: kaikki
sekaantuu niin kummallisesti, viidakko pimenee. Vai tuleeko yö…?

Sashkan ruumis alkoi taas suonenvedontapaisesti vavahdella,

Petrovitsh ravisti häntä olkapäästä ja kähisi katkonaisesti:

— Kuuletko! Uskallatko sinä teeskennellä! Sinä…

Hän vaikeni — Sashkan suusta purskahti punanen verivirta,

ikäänkuin vastaukseksi…

Päällikön himmeät kalansilmät tuijottivat uhria yhtä kylmästi kuin

ennenkin; mutta Petrovitshin kasvoissa kuvastuu voimaton viha,
epätoivo ja epämääräinen kauhu kun hän hiljaa, tolkuttomasti
toistelee: — Mitä… mitä… mitä…? Mutta Sashka on vaiti.. — Tiikeri
on laskenut hänet maahan, tarttunut kurkkuun… hän tukehtuu… Se
on hyvä että vihdoinkin loppuu kaikki… Nyt se puree yhteen
hirmuiset hampaansa… pimenee…
HÄVITTÄJÄ

I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa

huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä
kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta
kuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän
keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi
suurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla,
kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten haamut.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin

käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli
liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta,
lopettaessaan seuraavasti:

— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen

sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt
elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan
koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken
kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi
kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää
sellaista elämää.

— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs

toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret
siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani sitä
mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on
poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…

— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.

— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin

olisi yksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja
lamauttaisi niiden sortohalua… Toiseksi se olisi vastalause meidän
puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä…?

Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.

— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului

äskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka
asiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä
hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä.
Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin
korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu?
Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen
tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?

— Hyvä! hyvä!

— Oikein puhuttu?

— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. —

Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.
 — Anna kuulua!

— Selitä!

— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri

Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n
palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden
avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen
alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia… Kun sitten
palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko
taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla
sytytämme… Ja kaikki lentää atoomeiksi.

Eräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.

— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut

siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin
kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia
suorittaa… Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä
lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi…

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.

Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului

suuttuneita, kysyviä ääniä:

— Mitä sinä naurat?

— Mitä tämä on?

— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?

— Selitä…
 Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla
muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää.
Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean
hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:

— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?

— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja

sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin
taskustaan sammaltaen käheästi:

— Mitä tämä on…? Hän taitaa olla provokaattori…

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät

neuvottomina istumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina,
kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

— Pistooli pois!

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla
kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin
hypnotisoituna.

— Mitä sinä nauroit…? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella

äänellä lihava mies.

— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut

ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä
murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden
nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta
nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti
esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat
ehdotuksensa tehneet.
 — Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä
useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta
vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,
etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat
yhä useampiin ja…

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan

katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla
ivalla:

— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää

maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä
murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on
uskovaisiakin uskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu
näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon
rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan

ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen
hänessä uudelleen uhman ja hänen katseessaan välähti voimaton
viha ja pilkka.

— Eipä taida olla sinullakaan.

— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», —

huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs toinen, joka on niistä
aina puhunut!

— No, ei siis ole kenelläkään mitään varmaa…

 — Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,
tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia

silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui
purevasti:

— Sepä hauskaa… että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin

varma on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin
hajoittamiseen…?

— En!

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun

hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin
tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin

kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa

silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi
heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan…

— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku

kuiskaten.

— On — minulla on siihen keino… Toistakymmentä vuotta olen

sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin
valmis…

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä

samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo.