Foundations of Modern Physics 1st

Edition Weinberg
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/foundations-of-modern-physics-1st-edition-weinberg/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Foundations of Spacetime Physics 1st Edition

Antonio Vassallo

https://ebookmeta.com/product/the-foundations-of-spacetime-
physics-1st-edition-antonio-vassallo/

The First Three Minutes A Modern View Of The Origin Of

The Universe 2022 Edition Steven Weinberg

https://ebookmeta.com/product/the-first-three-minutes-a-modern-
view-of-the-origin-of-the-universe-2022-edition-steven-weinberg/

Elements of Modern Physics 1st Edition S. H. Patil

https://ebookmeta.com/product/elements-of-modern-physics-1st-
edition-s-h-patil/

University Physics with Modern Physics (Third Edition)

Wolfgang Bauer

https://ebookmeta.com/product/university-physics-with-modern-
physics-third-edition-wolfgang-bauer/
JEE Advanced Physics-Modern Physics 3rd Edition Rahul
Sardana

https://ebookmeta.com/product/jee-advanced-physics-modern-
physics-3rd-edition-rahul-sardana/

Elements of Early Modern Physics J. L. Heilbron

https://ebookmeta.com/product/elements-of-early-modern-physics-j-
l-heilbron/

Foundations of Modern Global Seismology 2nd Edition

Charles J. Ammon

https://ebookmeta.com/product/foundations-of-modern-global-
seismology-2nd-edition-charles-j-ammon/

Modern Physics Kenneth S. Krane

https://ebookmeta.com/product/modern-physics-kenneth-s-krane/

Political Grammars The Unconscious Foundations of

Modern Democracy 1st Edition Davide Tarizzo

https://ebookmeta.com/product/political-grammars-the-unconscious-
foundations-of-modern-democracy-1st-edition-davide-tarizzo/
 Foundations of Modern Physics

In addition to his ground-breaking research, Nobel Laureate Steven

Weinberg is known for a series of highly praised texts on various
aspects of physics, combining exceptional physical insight with a gift
for clear exposition. Describing the foundations of modern physics in
their historical context and with some new derivations, Weinberg
introduces topics ranging from early applications of atomic theory
through thermodynamics, statistical mechanics, transport theory,
special relativity, quantum mechanics, nuclear physics, and quantum
field theory. This volume provides the basis for advanced
undergraduate and graduate physics courses as well as being a
handy introduction to aspects of modern physics for working
scientists.
STEVEN WEINBERG is a member of the Physics and Astronomy
Departments at the University of Texas at Austin. He has been
honored with numerous awards, including the Nobel Prize in Physics,
the National Medal of Science, the Heinemann Prize in Mathematical
Physics, and most recently a Special Breakthrough Prize in
Fundamental Physics. He is a member of the US National Academy
of Sciences, the UK’s Royal Society, and other academies in the US
and internationally. The American Philosophical Society awarded him
the Benjamin Franklin medal, with a citation that said he is
“considered by many to be the preeminent theoretical physicist alive
in the world today.” He has written several highly regarded books,
including Gravitation and Cosmology, the three-volume work The
Quantum Theory of Fields, Cosmology, Lectures on Quantum
Mechanics, and Lectures on Astrophysics.
Foundations of Modern
Physics
Steven Weinberg
University of Texas, Austin
University Printing House, Cambridge CB2 8BS, United Kingdom
One Liberty Plaza, 20th Floor, New York, NY 10006, USA
477 Williamstown Road, Port Melbourne, VIC 3207, Australia
314–321, 3rd Floor, Plot 3, Splendor Forum, Jasola District Centre, New Delhi –
110025, India
79 Anson Road, #06–04/06, Singapore 079906
Cambridge University Press is part of the University of Cambridge.
It furthers the University’s mission by disseminating knowledge in the pursuit of
education, learning, and research at the highest international levels of excellence.
www.cambridge.org
Information on this title: www.cambridge.org/9781108841764
DOI: 10.1017/9781108894845
© Steven Weinberg 2021
This publication is in copyright. Subject to statutory exception and to the
provisions of relevant collective licensing agreements, no reproduction of any part
may take place without the written permission of Cambridge University Press.
First published 2021
Printed in the United Kingdom by TJ Books Limited, Padstow Cornwall
A catalogue record for this publication is available from the British Library.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Weinberg, Steven, 1933– author.
Title: Foundations of modern physics / Steven Weinberg, The University of Texas
at Austin.
Description: New York : Cambridge University Press, 2021. | Includes
bibliographical references and indexes.
Identifiers: LCCN 2020055431 (print) | LCCN 2020055432 (ebook) | ISBN
9781108841764 (hardback) | ISBN 9781108894845 (epub)
Subjects: LCSH: Physics.
Classification: LCC QC21.3 .W345 2021 (print) | LCC QC21.3 (ebook) | DDC 530–
dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2020055431
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2020055432
ISBN 978-1-108-84176-4 Hardback
Cambridge University Press has no responsibility for the persistence or accuracy of
URLs for external or third-party internet websites referred to in this publication
and does not guarantee that any content on such websites is, or will remain,
accurate or appropriate.
For Louise, Elizabeth, and Gabrielle
 Contents

PREFACE

1 EARLY ATOMIC THEORY

1.1 Gas Properties
Air pressure □ Boyle’s law □ Temperature Scales □ Charles’ law □
Explanation of gas laws □ Ideal gas law
1.2 Chemistry
Elements □ Law of combining weights □ Dalton’s atomic weights □
Law of combining volumes □ Avogadro’s principle □ The gas
constant □ Avogadro’s number
1.3 Electrolysis
Early electricity □ Early magnetism □ Electromagnetism □
Discovery of electrolysis □ Faraday’s theory □ The faraday
1.4 The Electron
Cathode rays □ Thomson’s experiments □ Electrons as atomic
constituents

2 THERMODYNAMICS AND KINETIC

THEORY
2.1 Heat and Energy
Caloric □ Heat as energy □ Kinetic energy □ Specific heat □ Energy
density and pressure □ Adiabatic changes
2.2 Absolute Temperature
Carnot cycles □ Theorems on efficiency □ Absolute temperature
defined □ Relation to gas thermometers
2.3 Entropy
Definition of entropy □ Independence of path □ Increase of
entropy □ Thermodynamic relations □ Entropy of ideal gases □
Neutral matter □ Radiation energy □ Laws of thermodynamics
2.4 Kinetic Theory and Statistical Mechanics
Maxwell–Boltzmann distribution □ General H-theorem □ Time
reversal □ Canonical and grand-canonical distributions □
Connection with thermodynamics □ Compound systems □
Probability distribution in gases □ Equipartition of energy □
Entropy as disorder
2.5 Transport Phenomena
Conservation laws □ Galilean relativity □ Navier–Stokes equation □
Viscosity □ Mean free path □ Diffusion
2.6 The Atomic Scale
Nineteenth century estimates □ Electronic charge □ Brownian
motion □ Consistency of constants □ Appendix: Einstein’s diffusion
constant rederived

3 EARLY QUANTUM THEORY

3.1 Black Body Radiation
Absorption and energy density □ Degrees of freedom of
electromagnetic fields □ Rayleigh–Jeans distribution □ Planck
distribution □ Measurement of Boltzmann constant □ Radiation
energy constant
3.2 Photons
Quantization of radiation energy □ Derivation of Planck distribution
□ Photoelectric effect □ Particles of light
3.3 The Nuclear Atom
Radioactivity □ Alpha and beta rays □ Discovery of the nucleus □
Nuclear mass □ Nuclear size □ Scattering pattern □ Nuclear charge
3.4 Atomic Energy Levels
Spectral lines □ Electron orbits □ Combination principle □ Bohr’s
quantization condition □ Correspondence principle □ Comparison
with observed one-electron atomic spectra □ Reduced mass □
Atomic number □ Outstanding questions
3.5 Emission and Absorption of Radiation
Einstein A and B coefficients □ Equilibrium with black body
radiation □ Relations among coefficients □ Lasers □ Suppressed
absorption

4 RELATIVITY
4.1 Early Relativity
Motion of the Earth □ Relativity of motion □ Speed of light □
Michelson–Morley experiment □ Lorentz–Fitzgerald contraction
4.2 Einsteinian Relativity
Postulate of invariance of electrodynamics □ Lorentz
transformations □ Space inversion, time reversal □ The Galilean
limit □ Maximum speed □ Boosts in general directions □ Special
and general relativity
4.3 Clocks, Rulers, Light Waves
Clocks and time dilation □ Rulers and length contraction □
Transformation of frequency and wave number
4.4 Mass, Energy, Momentum, Force
Einstein’s thought experiment □ Formulas for energy and momentum □ E = mc2 □ Force
in relativistic dynamics

4.5 Photons as Particles

Photon momentum □ Compton scattering □ Other massless
particles
4.6 Maxwell’s Equations
The inhomogeneous and homogeneous equations □ Density and
current of electric charge □ Relativistic formulation of
inhomogeneous Maxwell equations □ Indices upstairs and
downstairs □ Relativistic formulation of homogeneous Maxwell
equations □ Electric and magnetic forces
4.7 Causality
Causes precede effects □ Invariance of temporal order □ Maximum
signal speed □ Light cone

5 QUANTUM MECHANICS
5.1 De Broglie Waves
Free-particle wave functions □ Group velocity □ Application to
hydrogen □ Davisson–Germer experiment □ Electron microscopes
□ Appendix: Derivation of the Bragg formula
5.2 The Schrödinger Equation
Wave equation for particle in potential □ Boundary conditions □
Spherical symmetry □ Radial and angular wave functions □
Angular multiplicity □ Spherical harmonics □ Hydrogenic energy
levels □ Degeneracy
5.3 General Principles of Quantum Mechanics
States and wave functions □ Observables and operators □
Hamiltonian □ Adjoints □ Expectation values □ Probabilities □
Continuum limit □ Momentum space □ Commutation relations □
Uncertainty principle □ Time dependent wave functions □
Conservation laws □ Heisenberg and Schrödinger pictures
5.4 Spin and Orbital Angular Momentum
Doubling of sodium D-line □ The idea of spin □ General action of
rotations on wave functions □ Total angular momentum operator □
Commutation relations □ Spin and orbital angular momentum □
Multiplets □ Adding angular momenta □ Atomic fine structure and
space inversion □ Hyperfine structure □ Appendix: Clebsch–
Gordan Coefficients
5.5 Bosons and Fermions
Identical particles □ Symmetric and antisymmetric wave functions
□ Bosons and fermions in statistical mechanics □ Hartree
approximation □ Slater determinant □ Pauli exclusion principle □
Periodic table of elements □ Diatomic molecules: para and ortho □
Astrophysical cooling
5.6 Scattering
Scattering wave function □ Representations of the delta function □
Calculation of the Green’s function □ Scattering amplitude □
Probabilistic interpretation □ Cross section □ Born approximation □
Scattering by shielded Coulomb potential □ Appendix: General
transition rates
5.7 Canonical Formalism
Hamiltonian formalism □ Canonical commutation relations □
Lagrangian formalism □ Action principle □ Connection of
formalisms □ Noether’s theorem: symmetries and conservation
laws □ Space translation and momentum
5.8 Charged Particles in Electromagnetic Fields
Vector and scalar potential □ Charged particle Hamiltonian □
Equations of motion □ Gauge transformations □ Magnetic
interactions □ Spin coupling
5.9 Perturbation Theory
Perturbative expansion □ First-order perturbation theory □ Dealing
with degeneracy □ The Zeeman effect □ Second-order
perturbation theory
5.10 Beyond Wave Mechanics
State vectors □ Linear operators □ First postulate: values of
observables □ Second postulate: expectation values □ Probabilities
□ Continuum limit □ Wave functions as vector components

6 NUCLEAR PHYSICS
6.1 Protons and Neutrons
Discovery of the proton □ Integer atomic weights □ Nuclei as
protons and electrons? □ Trouble with diatomic nitrogen □
Discovery of the neutron □ Nuclear radius and binding energy □
Liquid drop model □ Stable valley and decay modes
6.2 Isotopic Spin Symmetry
Neutron–proton and proton–proton forces □ Isotopic spin rotations
□ Isotopic spin multiplets □ Quark model □ Pions □ Appendix: The
three–three resonance
6.3 Shell Structure
Harmonic oscillator approximation □ Raising and lowering
operators □ Degenerate multiplets □ Magic numbers □ Spin–orbit
coupling
6.4 Alpha Decay
Coulomb barrier □ Barrier suppression factors □ Semi-classical
estimate of alpha decay rate □ Level splitting □ Geiger–Nuttall law
□ Radium alpha decay □ Appendix: Quantum theory of barrier
penetration rates
6.5 Beta Decay
Electron energy distribution □ Neutrinos proposed □ Fermi theory
□ Gamow–Teller modification □ Selection rules □ Strength of weak
interactions □ Neutrinos discovered □ Violation of left–right and
matter–antimatter symmetries □ Neutrino helicities □ Varieties of
neutrino

7 QUANTUM FIELD THEORY

7.1 Canonical Formalism for Fields
Action, Lagrangian, Lagrangian density □ Functional derivatives □
Euler–Lagrange field equations □ Commutation relations □ Energy
and momentum of fields
7.2 Free Real Scalar Field
Lagrangian density □ Field equation □ Creation and annihilation
operators □ Energy and momentum □ Vacuum state □ Multiparticle
states
7.3 Interactions
Time-ordered perturbation theory □ Requirements for Lorentz
invariance □ Example: Scattering of neutral spinless particles □
Feynman diagram □ Calculation of the propagator □ Yukawa
potential
7.4 Antiparticles, Spin, Statistics
Antiparticles needed □ Complex scalar field □ General fields □
Lorentz transformation □ Spin–statistics connection □ Appendix:
Dirac fields
7.5 Quantum Theory of Electromagnetism
Lagrangian density for electrodynamics □ Four-vector potential □
Gauge transformations □ Coulomb gauge □ Commutation relations
□ Free fields □ Photon momentum and helicity □ Radiative decay
rates □ Selection rules □ Gauge invariance and charge
conservation □ Local phase invariance □ Standard model

ASSORTED PROBLEMS

BIBLIOGRAPHY

AUTHOR INDEX

SUBJECT INDEX
 Preface

This book grew out of the notes for a course I gave for
undergraduate physics students at the University of Texas. In this
book I think I go farther forward than is usual in undergraduate
courses, giving readers a taste of nuclear physics and quantum field
theory. I also go farther back than is usual, starting with the struggle
in the nineteenth century to establish the existence and properties of
atoms, including the development of thermodynamics that both
aided in this struggle and offered an alternative program.
I fear that some readers may want to skim through this early part
and hurry on to what they regard as the good stuff, quantum
mechanics and relativity. That would be a pity. In my experience
physics students who aim at a career in atomic or nuclear or
elementary particle physics often manage to get through their formal
education without ever becoming familiar with entropy, or
equipartition, or viscosity, or diffusion. That was true in my own
case. This book, or a course based on it, may provide some students
with their last chance to learn about these and other matters needed
to understand the macroscopic world.
Readers may find this book unusual also in its strong emphasis on
history. I make a point of saying a little about the welter of
theoretical guesswork and ill-understood experiments out of which
modern physics emerged in the twentieth century. This, it seems to
me, is a help in understanding what otherwise may seem an
arbitrary set of postulates for relativity and quantum mechanics. It is
also a matter of personal taste. Research in physics seems to me to
lose some of its excitement if we do not see it as part of a great
historical progression. Some valuable historical works are listed in a
bibliography, along with collections of original articles that I have
found most helpful.
But this is not a work of history. Historians aim at uncovering how
the scientists of the past thought about their own problems – for
instance, how Einstein in 1905 thought about the measurement of
space and time separations in developing the special theory of
relativity. For this aim of historical writing it is necessary to go deeply
into personal accounts, institutional development, and false starts,
and to put aside our knowledge of subsequent progress. I try to be
accurate in describing the state of physics in past times, but the aim
of this book in discussing the problems of the past is different: it is
to make clear how physicists think about these things today.
This book is intended chiefly for physics students who are well into
their time as undergraduates, and for working scientists who want a
brief introduction to some area of modern physics. I have therefore
not hesitated to use calculus and matrix algebra, though not in
advanced versions. As required by the subject matter, the
mathematical level here slopes upwards through the book. Where
possible I have chosen concrete rather than abstract formulations of
physical theories. For instance, in Chapter 5, on quantum mechanics,
I mostly represent physical states as wave functions, only coming at
the end of the chapter to their representation as vectors in Hilbert
space. In some sections detailed material that can be skipped
without losing the thread of the theory is put into appendices. Two
of these appendices present what in my unbiased opinion are
improved derivations of important results: the appendix to Section
2.6 gives a revised version of Einstein’s derivation of his formula for
the diffusion constant in Brownian motion, and the appendix to
Section 6.4 presents a revision of Fermi’s calculation of the rate of
alpha decay.
In my experience, with some judicious pruning, the material of the
book up to about the middle of Chapter 5 can be covered in a one-
term undergraduate course. But I think that to go over the whole
book would take a full two-term academic year.
 This book treats such a broad range of topics that it is impossible
to go very far into any of them. Certainly its treatment of quantum
mechanics, statistical mechanics, transport theory, nuclear physics,
and quantum field theory is no substitute for graduate-level courses
on these topics, any one of which would occupy at least a whole
year. This book presents what I think, in an ideal world, the
ambitious physics student would already know when he or she
enters graduate school. At least, it is what I wish that I had known
when I entered graduate school.
In any case, I hope that the student or reader may be sufficiently
interested in what I do discuss that they will want to go into these
topics in greater detail in more specialized books or courses, and
that they will find in this book a good preparation for such further
studies.
I am grateful to many students and colleagues for pointing out
errors in the lecture notes on which this book is based and for the
expert and friendly assistance I have received from Simon Capelin
and Vince Higgs, the editors at Cambridge University Press who
guided the publication of this book.
STEVEN WEINBERG
 1

Early Atomic Theory

It is an old idea that matter consists of atoms, tiny indivisible

particles moving in empty space. This theory can be traced to
Democritus, working in the Greek city of Abdera, on the north shore
of the Aegean sea. In the late 400s BC Democritus proclaimed that
“atoms and void alone exist in reality.” He offered neither evidence
for this hypothesis nor calculations on which to base predictions that
could confirm it. Nevertheless, this idea was tremendously
influential, if only as an example of how it might be possible to
account for natural phenomena without invoking the gods. Atoms
were brought into the materialistic philosophy of Epicurus of Samos,
who a little after 300 BC founded one of the four great schools of
Athens, the Garden. In turn, the idea of atoms and the philosophy of
Epicurus were invoked in the poem On the Nature of Things by the
Roman Lucretius. After this poem was rediscovered in 1417 it
influenced Machiavelli, More, Shakespeare, Montaigne, and Newton,
among others. Newton in his Opticks speculated that the properties
of matter arise from the clustering of atoms into larger particles,
which themselves cluster into larger particles, and so on. As we will
see, Newton made a stab at an atomic theory of air pressure, but
without significant success.
The serious scientific application of the atomic theory began in the
eighteenth century, with calculations of the properties of gases,
which had been studied experimentally since the century before.
This is the topic with which we begin this chapter. Applications to
chemistry and electrolysis followed in the nineteenth century and will
be considered in subsequent sections. The final section of this
chapter describes how the nature of atoms began to be clarified with
the discovery of the electron. In the following chapter we will see
how it became possible to estimate the atoms’ masses and sizes.1

1.1 Gas Properties

Experimental Relations
The upsurge of enthusiasm for experiment in the seventeenth
century was largely concentrated on the properties of air. The
execution and reports of these experiments did not depend on
hypotheses regarding atoms, but we need to recall them here
because their results provided the background for later theories of
gas properties that did rely on assumptions about atoms.
It had been thought by Aristotle and his followers that the suction
observed in pumps and bellows arises from nature’s abhorrence of a
vacuum. This notion was challenged in the 1640s by the invention of
the barometer by the Florentine polymath Evangelista Torricelli
(1608–1647). If nature abhors a vacuum, then when a long glass
tube with one end closed is filled with mercury and set upright with
the closed end on top, why does the mercury flow out of the bottom
until the column is only 760 mm high, with empty space appearing
above the mercury? Is there a limit to how much nature abhors a
vacuum? Torricelli argued that the mercury is held up instead by the
pressure of the air acting on the open end of the glass tube (or on
the surface of a bath of mercury in which the open end of the tube
is immersed), which is just sufficient to support a column of mercury
760 mm high. If so, then it should be possible to measure variations
in air pressure using a column of mercury in a vertical glass tube, a
device that we know as a barometer. Such measurements were
made from 1648 to 1651 by Blaise Pascal (1623–1662), who found
that the height of mercury in a barometer is decreased by moving to
the top of a mountain, where less air extends above the barometer.
The quantitative properties of air pressure soon began to be
studied experimentally, before there was any correct theoretical
understanding of gas properties. In 1662, in the second edition of
his book New Experiments Physico-Mechanical Concerning the
Spring of the Air and its Effects, the Anglo-Irish aristocrat Robert
Boyle (1627–1691) described experiments relating the pressure (the
“spring of the air”) and volume of a fixed mass of air. He studied a
sample of air enclosed at the end of a glass tube by a column of
mercury in the tube. The air was compressed at constant
temperature by pushing on the mercury’s surface, revealing what
came to be known as Boyle’s law, that for constant temperature the
volume of a gas of fixed mass and composition is inversely
proportional to the pressure, now defined by Boyle as the force per
area exerted on the gas.

Temperature Scales
A word must be said about the phrase “at constant temperature.”
Boyle lived before the establishment of our modern Fahrenheit and
Celsius scales, whose forerunners go back respectively to 1724 and
1742. But, although in Boyle’s time no meaningful numerical value
could be given to the temperature of any given body, it was
nevertheless possible to speak with precision of two bodies being at
the same temperature: they are at the same temperature if when
put in contact neither body is felt to grow appreciably hotter or
colder. Boyle’s glass tube could be kept at constant temperature by
immersing it in a large bath, say of water from melting ice. Later the
Fahrenheit temperature scale was established by defining the
temperature of melting ice as 32 ◦ F and the temperature of boiling
water at mean atmospheric pressure as 212 ◦ F, and defining a 1 ◦ F
increase of temperature by etching 212 − 32 equal divisions
between 32 and 212 on the glass tube of a mercury thermometer.
Likewise, in the Celsius scale, the temperatures of melting ice and
boiling water are 0 ◦ C and 100 ◦ C, and 1 ◦ C is the temperature
difference required to increase the volume of mercury in a
thermometer by 1% of the volume change in heating from melting
ice to boiling water. As we will see in the next chapter, there is a
more sophisticated universal definition of temperature, to which
scales based on mercury thermometers provide only a good
approximation.
After the temperature scale was established it became possible to
carry out a quantitative study of the relation between volume and
temperature, with pressure and mass kept fixed by enclosing the air
in a vessel with flexible walls, which expand or contract to keep the
pressure inside equal to the air pressure outside. This relation was
announced in an 1802 lecture by Joseph Louis Gay-Lussac (1775–
1850), who attributed it to unpublished work in the 1780s by
Jacques Charles (1746–1823). The relation, subsequently known as
Charles’ Law, is that at constant pressure and mass the volume of
gas is proportional to T − T0, where T is the temperature measured
for instance with a mercury thermometer and T0 is a constant whose
numerical value naturally depends on the units used for
temperature: T0 = −459.67 ◦ F = −273.15 ◦ C. Thus T0 is absolute
zero, the minimum possible temperature, at which the gas volume
vanishes. Using Celsius units for temperature differences, the
absolute temperature T ≡ T − T0 is known today as the temperature
in degrees Kelvin, denoted K.

Theoretical Explanations
In Proposition 23 of his great book, the Principia, Isaac Newton
(1643–1727) made an attempt to account for Boyle’s law by
considering air to consist of particles repelling each other at a
distance. Using little more than dimensional analysis, he showed that
the pressure p of a fixed mass of air is inversely proportional to the
volume V if the repulsive force between particles separated by a
distance r falls off as 1/r. But as he pointed out, if the repulsive force
goes as 1/r2, then p ∝ V −4/3. He did not claim to offer any reason
why the repulsive force should go as 1/r and, as we shall see, it is
not forces that go as 1/r but rather forces of very short range that
act only in collisions that mostly account for the properties of gases.
It was the Swiss mathematical physicist Daniel Bernoulli (1700–
1782) who made the first attempt to understand the properties of
gases theoretically, on the assumption that a gas consists of many
tiny particles moving freely except in very brief collisions. In 1738, in
the chapter, “On the Properties and Motions of Elastic Fluids,
Especially Air” of his book Hydrodynamics, he argued that in a gas
(then called an “elastic fluid”) with n particles per unit volume
moving with a velocity υ that is the same (because of collisions) in
all directions, the pressure is proportional to n and to υ2, because
the number of particles that hit any given area of the wall in a given
time is proportional to the number in any given volume, to the rate
at which they hit the wall, which is proportional to υ, and to the
force that each particle exerts on the wall, which is also proportional
to υ. For a fixed mass of gas n is inversely proportional to the
volume V, so pV is proportional to υ2. If (as Bernoulli thought) υ2
depends only on the temperature, this explains Boyle’s law. If υ2 is
proportional to the absolute temperature, it also gives Charles’ law.
Bernoulli did not give much in the way of mathematical details,
and did not try to say to what else the pressure might be
proportional besides nυ2, a matter crucial for the history of
chemistry. These details were provided by Rudolf Clausius (1822–
1888) in 1857, in an article entitled “The Nature of the Motion which
We Call Heat.” Below is a more-or-less faithful description of
Clausius’ derivation, in a somewhat different notation.
Suppose a particle hits the wall of a vessel and remains in contact
with it for a small time t, during which it exerts a force with
component F along the inward normal to the wall. Its momentum in
the direction of the inward normal to the wall will decrease by an
amount Ft, so if the component of the velocity of the particle before
it strikes the wall is υ⊥ > 0, and it bounces back elastically with
normal velocity component −υ⊥, the change in the inward normal
component of momentum is −2mυ⊥, where m is the particle mass,
so

Now, suppose that this goes on with many particles hitting the wall
over a time interval T ≫ t, all particles with the same velocity vector
v. The number N of particles that will hit an area A of the wall in
this time is the number of particles in a cylinder with base A and
height υ⊥T, or

where n is the number density, the number of particles per volume.

Each of these particles is in contact with the wall for a fraction t/T of
the time T, so the total force exerted on the wall is

We see that all dependence on the times t and T cancels. The

pressure p is defined as the force per area, so this gives the relation

(1.1.1)

This is for the unphysical case in which every particle has the same
value of υ⊥, positive in the sense that the particles are assumed to
be going toward the wall. In the real world, different particles will be
moving with different speeds in different directions, and Eq. (1.1.1)
should be replaced with

(1.1.2)
the brackets indicating an average over all gas particles, with the
factor 1/2 inserted in the first expression because only 50% of these
particles will be going toward any given wall area.
To express in terms of the root mean square velocity,
Clausius assumed without proof that “on the average each direction
[of the particle velocities] is equally represented.” In this case, the
average square of each component of velocity equals and the
average of the squared velocity vector is then

and therefore Eq. (1.1.2) reads

(1.1.3)

This is essentially the result p ∝ n〈v2〉 of Bernoulli, except that,

with the factor m/3, Eq. (1.1.3) is now an equality, not just a
statement of proportionality. For a fixed mass M of gas occupying a
volume V, the number density is n = M/mV, so Clausius could use
Boyle’s law (which he called Mariotte’s law), which states that pV is
constant for fixed temperature, to conclude that for a given gas 〈v2〉
depends only on the temperature. Further, as Clausius remarked, Eq.
(1.1.3) together with Charles’ law (which Clausius called the law of
Gay-Lussac) indicates that 〈v2〉 is proportional to the absolute
temperature T. If we like, we can adopt a modern notation and write
the constant of proportionality as 3k/m, so that

(1.1.4)

and therefore Eq. (1.1.3) reads

(1.1.5)
where k is a constant, in the sense of being independent of p, n, and
T. But the choice of notation does not tell us whether k varies from
one type of gas to another or whether it depends on the molecular
mass m. Clausius could not answer this question, and did not offer
any theoretical justification for Boyle’s law or Charles’ law. Clausius
deserves to be called the founder of thermodynamics, discussed in
Sections 2.2 and 2.3, but these are not questions that can be
answered by thermodynamics alone. As we will see in the following
section, experiments in the chemistry of gases indicated that k is the
same for all gases, a universal constant now known as Boltzmann’s
constant, but the theoretical explanation for this and for Boyle’s law
and Charles’ law had to wait for the development of kinetic theory
and statistical mechanics, the subject of Section 2.4.
As indicated by the title of his article, “The Nature of the Motion
which We Call Heat,” Clausius was concerned to show that, at least
in gases, the phenomenon of heat is explained by the motion of the
particles of which gases are composed. He defended this view by
using his theory to calculate the specific heat of gases, a topic to be
considered in the next chapter.

1.2 Chemistry
Elements
The idea that all matter is composed of a limited number of
elements goes back to the earliest speculations about the nature of
matter. At first, in the century before Socrates, it was supposed that
there is just one element: water (Thales) or air (Anaximenes) or fire
(Heraclitus) or earth (perhaps Xenophanes). The idea of four
elements was proposed around 450 BC by Empedocles of Acragas
(modern Agrigento). In On Nature he identified the elements as “fire
and water and earth and the endless height of air.” Classical Chinese
sources list five elements: water, fire, earth, wood, and metal.
Like the theory of atoms, these early proposals of elements did
not come accompanied with any evidence that these really are
elements, or any suggestion how such evidence might be gained.
Plato in Timaeus even doubled down and stated that the difference
between one element and another arises from the shapes of the
atoms of which the elements are composed: earth atoms are tiny
cubes, while the atoms of fire, air, and water are other regular
polyhedra – solids bounded respectively by 4, 8, or 20 identical
regular polygons, with every edge and every vertex of each solid the
same as every other edge or vertex of that solid.
By the end of the middle ages this list of elements had come to
seem implausible. It is difficult to identify any particular sample of
dirt as the element earth, and fire seems more like a process than a
substance. Alchemists narrowed the list of elements to just three:
mercury, sulfur, and salt.
Modern chemistry began around the end of the eighteenth
century, with careful experiments by Joseph Priestley (1733–1804),
Henry Cavendish (1743– 1810), Antoine Lavoisier (1743–1794), and
others. By 1787 Lavoisier had worked out a list of 55 elements. In
place of air there were several gases: hydrogen, oxygen, and
nitrogen; air was identified as a mixture of nitrogen and oxygen.
There were other non-metals on the list of elements: sulfur, carbon,
and phosphorus, and a number of common metals: iron, copper, tin,
lead, silver, gold, mercury. Lavoisier also listed as elements some
chemicals that we now know are tightly bound compounds: lime,
soda, and potash. And the list also included heat and light, which of
course are not substances at all.

Law of Combining Weights

Chemistry was first used to provide quantitative information about
atoms by John Dalton (1766–1844), the son of a poor weaver. His
laboratory notebooks from 1802 to 1804 describe careful
measurements of the weights of elements combining in compounds.
He discovered that these weights are always in fixed ratios. For
instance, he found that when hydrogen burns in oxygen, 1 gram of
hydrogen combines with 5.5 grams of oxygen, giving 6.5 grams of
water, with nothing left over. Under the assumption that one particle
of water consists of one atom of hydrogen and one atom of oxygen,
one oxygen atom must weigh 5.5 times as much as one hydrogen
atom.
As we will see, water was soon discovered to be H2O: two atoms
of hydrogen to each atom of oxygen. If Dalton had known this, he
would have concluded that an oxygen atom weighs 5.5 times as
much as two hydrogen atoms, i.e., 11 times the weight of one
hydrogen atom. Of course, more accurate measurements later
revealed that 1 gram of hydrogen combines with about 8 grams of
oxygen, so one oxygen atom weighs eight times the weight of two
hydrogen atoms, or 16 times as much as one hydrogen atom.
Atomic weights soon became defined as the weights of atoms
relative to the weight of one hydrogen atom, so the atomic weight of
oxygen is 16. (This is only approximate. Today the atomic weight of
the atoms of the most common isotope of carbon is defined to be
precisely 12; with this definition, the atomic weights of the most
common isotopes of hydrogen and oxygen are measured to be
1.007825 and 15.99491.)
The following table compares Dalton’s assumed formulas for a few
common compounds with the correct formulas:

Here is a list of the approximate true atomic weights for a few

elements, the weights deduced by Dalton, and (in the column
marked with an asterisk) the weights Dalton would have calculated if
he had known the true chemical formulas.
 To make progress in measuring atomic weights, it was evidently
necessary to find some way of working out the correct formulas for
various chemical compounds. This was provided by the study of
chemical reactions in gases.

Law of Combining Volumes

On December 31, 1808, Gay-Lussac read a paper to the Societe
Philomathique in Paris, in which he announced his observation that
gases at the same temperature and pressure always combine in
definite proportions of volumes. For instance, two liters of hydrogen
combine with one liter of oxygen to give water vapor, with no
hydrogen or oxygen left over. Likewise, one liter of nitrogen
combines with three liters of hydrogen to give ammonia gas, with
nothing left over. And so on.
The correct interpretation of this experimental result was given in
1811 by Count Amadeo Avogadro (1776–1856) in Turin. Avogadro’s
principle states that equal volumes of gases at the same
temperature and pressure always contain equal numbers of the gas
particles, which Avogadro called “molecules,” particles that may
consist of single atoms or of several atoms of the same or different
elements joined together. The observation that water vapor is
formed from a volume of oxygen combined with a volume of
hydrogen twice as large shows, according to Avogadro’s principle,
that molecules of water are formed from twice as many molecules of
hydrogen as molecules of oxygen, which is not what Dalton had
assumed.
There was a further surprise in the data. Two liters of hydrogen
combined with one liter of oxygen give not one but two liters of
water vapor. This is not what one would expect if oxygen and
hydrogen molecules consist of single atoms and water molecules
consist of two atoms of hydrogen and one atom of oxygen. In that
case two liters of hydrogen plus one liter of oxygen would produce
one liter of water vapor. Avogadro could conclude that if, as seemed
plausible, molecules of water contain two atoms of hydrogen and
one atom of oxygen, the molecules of oxygen and hydrogen must
each contain two atoms. That is, taking water molecules as H2O, the
reaction for producing molecules of water is

The use of Avogadro’s principle rapidly provided the correct formulas

for gases such as CO2, NH3, NO, and so on. Knowing these formulas
and measuring the weights of gases participating in various
reactions, it was possible to correct Dalton’s atomic weights and
calculate more reliable values for the atomic weights of the atoms in
gas molecules, relative to any one of them. Taking the atomic weight
of hydrogen as unity, this gave atomic weights close to 12 for
carbon, 14 for nitrogen, 16 for oxygen, 32 for sulfur, and so on.
Then, knowing these atomic weights, it became possible to find
atomic weights for many other elements, not just those commonly
found in gases, by measuring the weights of elements combining in
various chemical reactions.

The Gas Constant

As we saw in the previous section, in 1857 Clausius had shown that
in a gas consisting of n particles of mass m per volume with mean
square velocity 〈v2〉, the pressure is p = nm〈v2〉/3. Using Charles’
law, he concluded that 〈v2〉 is proportional to absolute temperature.
Writing this relation as m〈v2〉/3 = kT with k some constant gives Eq.
(1.1.5), p = nkT. But this in itself does not tell us how k varies from
one gas to another. This is answered by Avogadro’s principle. With N
particles in a volume V, the number density is n = N/V, so Eq.
(1.1.5) can be written

(1.2.1)

If as stated by Avogadro the number of molecules in a gas with a

given pressure, volume, and temperature is the same for any gas,
then k = pV/NT must be the same for any gas. Clausius did not draw
this conclusion, perhaps because there was then no known
theoretical basis for Avogadro’s principle. The universality of the
constant k, and hence Avogadro’s principle, were explained later by
kinetic theory, to be covered in the next chapter. The constant k
came to be called Boltzmann’s constant, after Ludwig Boltzmann,
who as we shall see was one of the chief founders of kinetic theory.
The molecular weight μ of any compound is defined as the sum of
the atomic weights of the atoms in a single molecule. The actual
mass m of a molecule is its molecular weight times the mass m1 of a
hypothetical atom with atomic weight unity:

(1.2.2)

In the modern system of atomic weights, with the atomic weight of

the most common isotope of carbon defined as precisely 12, m1 =
1.660539 × 10−24 g, which of course was not known in Avogadro’s
time. A mass M contains N = M/m = M/m1 μ molecules, so the ideal
gas law (1.2.1) can be written

(1.2.3)

where R is the gas constant

 (1.2.4)

Physicists in the early nineteenth century could use Eq. (1.2.3) to

measure R, and they found a value close to the modern value R =
8.314 J/K. This would have allowed a determination of m1 and hence
of the masses of all atoms of known atomic weight if k were known,
but k did not become known until the developments described in
Section 2.6.

Avogadro’s Number
Incidentally, a mole of any element or compound of molecular
weight μ is defined as μ grams, so in Eq. (1.2.3) the ratio M/μ
expressed in grams equals the number of moles of gas. Since N =
M/m1 μ, one mole contains a number of molecules equal to 1/m1
with m1 given in grams. This is known as Avogadro’s number. But of
course Avogadro did not know Avogadro’s number. It is now known
to be 6.02214 × 1023 molecules per mole, corresponding to unit
molecular weight m1 = 1.66054 × 10−24 grams. The measurement
of Avogadro’s number was widely recognized in the late nineteenth
century as one of the great challenges facing physics.

1.3 Electrolysis
Early Electricity
Electricity was known in the ancient world, as what we now call
static electricity. Amber rubbed with fur was seen to attract or repel
small bits of light material. Plato in Timaeus mentions “marvels
concerning the attraction of amber.” (This is where the word
electricity comes from; the Greek word for amber is “elektron.”)
Electricity began to be studied scientifically in the eighteenth
century. Two kinds of electricity were distinguished: resinous
electricity is left on an amber rod when rubbed with fur, while
vitreous electricity is left on a glass rod when rubbed with silk. Unlike
charges were found to attract each other, while like charges repel
each other. Benjamin Franklin (1706–1790) gave our modern terms
positive and negative to vitreous and resinous electricity,
respectively.
In 1785 Charles-Augustin de Coulomb (1736–1806) reported that
the force F between two bodies carrying charges q1 and q2
separated by a distance r is

(1.3.1)

where ke is a universal constant. For like and unlike charges the

product q1q2 is positive or negative, respectively, indicating a
repulsive or attractive force. Coulomb had no way of actually
measuring these charges, but he could reduce the charge on a body
by a factor 2 by touching it to an uncharged body of the same
material and size, and observe that this reduces the force between it
and any other charged body by the same factor 2. The introduction
of our modern units of electric charge had to wait until the
quantitative study of magnetism.

Early Magnetism
Magnetism too was known in the ancient world, as what we now call
permanent magnetism. The Greeks knew of naturally occurring
lodestones that could attract or repel small bits of iron. Plato’s
Timaeus refers to lodestones as “Heraclean stones.” (Our word
magnet comes from the city Magnesia in Asia Minor, near where
lodestones were commonly found.)
Very early the Chinese also discovered the lodestone and used it
as a magnetic compass (a “south-seeking stone”) for purposes of
geomancy and navigation. Each lodestone has a south-seeking pole
at one end, attracted to a point near the South Pole of the Earth,
and a north-seeking pole at the other end, attracted to a point near
the Earth’s North Pole. Magnetism was first studied scientifically by
William Gilbert (1544–1603), court physician to Elizabeth I. It was
observed that the south-seeking poles of different lodestones repel
each other, and likewise for the north-seeking poles, while the south-
seeking pole of one lodestone attracts the north-seeking pole of
another lodestone. Gilbert concluded that one pole of a lodestone is
pulled toward the north and the other toward the south because the
Earth itself is a magnet, with what in a lodestone would be its south-
seeking and north-seeking poles respectively near the Earth’s North
Pole and South Pole.

Electromagnetism
It began to be possible to explore the relations between electricity
and magnetism quantitatively with the invention in 1809 of electric
batteries by Count Alessandro Volta (1745–1827). These were stacks
of disks of two different metals separated by cardboard disks soaked
in salt water. Such batteries drive steady currents of electricity
through wires attached to the ends of the stacks, with positive and
negative terminals identified respectively as the ends of the stacks
from which and towards which electric current flows.
In July 1820 Hans Christian Oersted (1777–1851) in Copenhagen
noticed that turning on an electric current deflected a nearby
compass needle, and concluded that electric currents exert force on
magnets. Conversely, he found also that magnets exert force on
wires carrying electric currents.
These discoveries were carried further in Paris a few months later
by Andrè-Marie Ampère (1775–1836), who found that wires carrying
electric current exert force on each other. For two parallel wires of
length L carrying electric currents (charge per second) I1 and I2, and
separated by a distance r ≪ L, the force is

(1.3.2)
where km is another universal constant. The force is repulsive if the
currents are in the same direction; attractive if in opposite directions.
One ampere is defined so that F = 10−7 × L/r newtons if I1 = I2 = 1
ampere. (That is, km ≡ 10−7 N/ampere2.) The electromagnetic unit
of electric charge, the coulomb, is defined as the electric charge
carried in one second by a current of one ampere. A modern
ammeter measures electric currents by observing the magnetic force
produced by current flowing through a wire loop.
The connection between electricity and magnetism was
strengthened in 1831 by Michael Faraday (1791–1867), at the Royal
Institution in London. He discovered that changing magnetic fields
generate electric forces that can drive currents in conducting wires.
This is the principle underlying the generation of electric currents
today. Electricity began soon after to have important practical
applications, with the invention in 1831 of the electric telegraph by
the American painter Samuel F. B. Morse (1791–1872).
Finally, in the 1870s, the great Scottish physicist James Clerk
Maxwell (1831–1879) showed that the consistency of the equation
for the generation of magnetic fields by electric currents required
that magnetic fields are also generated by changing electric fields. In
particular, while oscillating magnetic fields produce oscillating electric
fields, also oscillating electric fields produce oscillating magnetic
fields, so a self-sustaining oscillation in both electric and magnetic
fields can propagate in apparently empty space. Maxwell calculated
the speed of its propagation and found it to equal 2

numerically about equal to the measured speed of light, suggesting

strongly that light is such a self-sustaining oscillation in electric and
magnetic fields. We will see more of Maxwell’s equations in
subsequent chapters, especially in Chapters 4 and 5.

Discovery of Electrolysis
Electrolysis was discovered in 1800 by the chemist William Nicholson
(1753–1815) and the surgeon Anthony Carlisle (1768–1840). They
found that bubbles of hydrogen and oxygen would be produced
where wires attached respectively to the negative and positive
terminals of a Volta-style battery were inserted in water. Sir
Humphrey Davy (1778–1829), Faraday’s boss at the Royal
Institution, carried out extensive experiments on the electrolysis of
molten salts, finding for instance that, in the electrolysis of molten
table salt, sodium, a previously unknown metal, was produced at the
wire attached to the negative terminal of the battery and a greenish
gas, chlorine, was produced at the wire attached to the other,
positive, terminal. Davy’s electrolysis experiments added several
metals aside from sodium to Lavoisier’s list of elements, including
aluminum, potassium, calcium, and magnesium.
A theory of electrolysis was worked out by Faraday. In modern
terms, a small fraction (1.8 × 10−9 at room temperature) of water
molecules are normally dissociated into positive hydrogen ions (H+),
which are attracted to the wire attached to the negative terminal of
a battery, and negative hydroxyl ions (OH−), which are attracted to
the wire attached to the positive terminal. At the wire attached to
the negative terminal, two H+ ions combine with two units of
negative charge from the battery to form a neutral H2 molecule. At
the wire attached to the positive terminal, four OH− ions give one O2
molecule plus two H2O molecules plus four units of negative charge,
which flow through the battery to the negative terminal.3
Likewise, a small fraction of molten table salt (NaCl) molecules are
normally dissociated into Na+ ions and Cl− ions. At the wire attached
to the negative terminal of a battery, one Na+ ion plus one unit of
negative charge gives one atom of metallic sodium (Na); at the wire
attached to the positive terminal, two Cl− ions give one chlorine (Cl2)
molecule and two units of negative charge, which flow through the
battery to the negative terminal.
In Faraday’s theory, it takes one unit of electric charge to convert
a singly charged ion such as H+ or Cl− to a neutral atom or
molecule, so since molecules of molecular weight μ have mass μm1,
it takes M/m1 μ units of electric charge to convert a mass M of singly
charged ions to a mass M of neutral atoms or molecules of molecular
weight μ. Experiment showed that it takes about 96 500 coulombs
(e.g., one ampere for about 96 500 seconds) to convert μ grams
(that is, one mole) of singly charged ions to neutral atoms or
molecules. (This is called a faraday; the modern value is 96 486.3
coulombs/mole.) Hence Faraday knew that e/m1 ≃ 96 500
coulombs/gram, where e is the unit of electric charge, which was
called an “electrine” in 1874 by the Irish physicist George Johnstone
Stoney (1826–1911). Having measured the faraday, if physicists
knew the value of e then they would know m1, but they didn’t have
this information until later. Also, no one then knew that e is the
charge of an actual particle.

1.4 The Electron

As sometimes happens, in 1858 a new path in fundamental physics
was opened with the invention of a practical device, in this case an
improved air pump. In his pump the Bonn craftsman Heinrich
Johann Geissler (1814–1879) used a column of mercury as a piston,
in this way greatly reducing the leakage of air through the piston
that had troubled all previous air pumps. With his pump Geissler was
able to reduce the pressure in a closed glass tube to about a ten-
thousandth of the typical air pressure on the Earth’s surface.
With such a near vacuum in a glass tube, electric currents could
travel without wires through the tube. It was discovered that an
electric current would flow from a cathode, a metal plate attached to
the negative terminal of a powerful electric battery, fly through a
hole in an anode, another metal plate attached to the positive pole
of the battery, and light up a spot on the far wall of the tube. Adding
small amounts of various gases to the interior of the tube caused
these cathode rays to light up, with orange or pink or blue-green
light emitted along the path of the ray, when neon, helium, or
mercury vapor was added. Using Geissler’s pumps, Julius Plücker
(1801–1868) in 1858–1859 found that cathode rays could be
deflected by magnetic fields, thus moving the spot of light where the
ray hits the glass at the tube end.
In 1897 Joseph John Thomson (1856–1940), the successor to
Maxwell as Cavendish Professor at Cambridge, began a series of
measurements of the deflection of cathode rays. In his experiments,
after the ray particles pass through the anode they feel an electric or
magnetic force F exerted at a right angle to their direction of motion
for a distance d along the ray. They then drift in a force-free region
for a distance D ≫ d until they hit the end of the tube. If a ray
particle has velocity υ along the direction of the ray, it feels the
electric or magnetic force for a time d/υ and then drifts for a longer
time D/υ. A force F normal to the ray gives ray particles of mass m a
component of velocity perpendicular to the ray that is equal to the
acceleration F/m times the time d/υ, so by the time they hit the end
of the tube they have been displaced by an amount

The forces exerted on a charge e by an electric field E or a magnetic

field B at right angles to the ray are

so

Thomson wanted to measure e/m. He knew D, d, E, and B, but not

υ. He could eliminate υ from these equations if he could measure
both the electric and magnetic displacements, but the electric
displacement was difficult to measure. A strong electric field tends to
ionize any residual air in the tube, with positive and negative ions
pulled to the negatively and positively charged plates that produce
the electric fields, neutralizing their charges. Finally Thomson
succeeded in measuring the electric as well as the magnetic
deflection by using a cathode ray tube with very low air pressure.
(Both the electric and magnetic displacements were only a few
inches.) This gave results for the ratio of charge to mass ranging
from 6 × 107 to 108 coulombs per gram.
Thomson compared this with the result that Faraday had found in
measurements of electrolysis, that e/m1 ≈ 105 coulombs per gram,
where e is the electric charge of a singly ionized atom or molecule
(such as a sodium ion in the electrolysis of NaCl) and m1 is the mass
of a hypothetical atom of atomic weight unity, close to the mass of
the hydrogen atom. He reasoned that if the particles in his cathode
rays are the same as those transferred in electrolysis, then their
charge must be the same as e, so their mass must be about 10−3
m1. Thomson concluded that since the cathode ray particles are so
much lighter than ions or atoms, they must be the basic constituents
of ions and atoms.
Thomson had still not measured e or m. He had not even shown
that cathode rays are streams of particles; they might be streams of
electrically charged fluid, with any volume of fluid having a ratio of
charge to mass equal to his measured e/m. Nevertheless, in the
following decade it became widely accepted that Thomson had
indeed discovered a particle present in atoms, and the particle came
to be called the electron.
1 Further historical details about some of these matters can be found in
Weinberg, The Discovery of Subatomic Particles, listed in the bibliography.
2 This quantity is independent of the units used for electric charge as long as the
currents appearing in Eq. (1.3.2) are defined as the rates of flow of charge in
the same units as used in Eq. (1.3.1). It is obviously also independent of the
units used for force, as long as the same force units are used in Eqs. (1.3.1)
and (1.3.2).
3 We now know that it is negative charge, i.e., electrons, that flows through a
battery. As far as Faraday knew, it was equally possible that positive charges
flow through a battery, in which case at the wire attached to the negative
terminal two H+ ions would give an H2 molecule plus two units of positive
charge, which would flow though the battery to the wire attached to the
positive terminal, where four OH− ions plus four units of positive charge would
give an O2 molecule and two H2O molecules.
 2

Thermodynamics and Kinetic Theory

The successful uses of atomic theory described in the previous

chapter did not settle the existence of atoms in all scientists’ minds.
This was in part because of the appearance in the first half of the
nineteenth century of an attractive competitor, the physical theory of
thermodynamics. As we shall see in the first three sections of this
chapter, with thermodynamics one may derive powerful results of
great generality without ever committing oneself to the existence of
atoms or molecules. But thermodynamics could not do everything.
Section 2.4 will describe the advent of kinetic theory, which is based
on the assumption that matter consists of very large numbers of
particles, and its generalization to statistical mechanics. From these
thermodynamics could be derived, and together with the atomic
hypothesis it yielded results far more powerful than could be
obtained from thermodynamics alone. Even so, it was not until the
appearance of direct evidence for the graininess of matter, described
in Section 2.5, that the existence of atoms became almost
universally accepted.

2.1 Heat and Energy

The first step in the development of thermodynamics was the
recognition that heat is a form of energy. Though so familiar to us
today, this was far from obvious to the physicists and chemists of
the early nineteenth century. Until the 1840s heat was widely
regarded as a fluid, named caloric by Lavoisier. Caloric theory was
used to calculate the speed of sound by Pierre-Simon Laplace
(1749–1827) in 1816, the conduction of heat by Joseph Fourier
(1768–1830) in 1807 and 1822, and the efficiency of steam engines
by Sadi Carnot (1796–1832) in 1824, whose work as we will see in
the next section became a foundation of thermodynamics. Adding to
the confusion, other scientists considered heat as some sort of wave.
This reflected uncertainty regarding the nature of what is now called
infrared radiation, discovered by William Herschel (1738–1822) in
1800.

Heat as Energy
In 1798 Benjamin Thompson (1753–1814), an American expatriate
in England, offered evidence against the idea that heat is a fluid.
(Thompson is also known as Count Rumford, a title he was given
when he later served as military adviser in Austria.) It was well
known that boring a cannon produces heat, which might be
supposed to be due to the liberation of caloric from the iron, but
Rumford observed that if the heat is carried away by immersing the
cannon in running water while it is being bored there is no limit to
the heat that can be produced.
The first measurement of the energy in heat was provided in the
mid-1840s by James Prescott Joule (1818–1889). In his apparatus a
falling weight turned paddles in a tank of water, heating the water.
The gravitational force on a mass m kilograms is m times the
acceleration of gravity, 9.8 meters/sec2 or 9.8 newtons per kilogram.
Work is force times distance, so dropping one kilogram a distance of
one meter gave it an energy equal to 9.8 newton meters, now also
known as 9.8 joules. Joule found that the paddles driven by this
dropping weight would raise the temperature of 100 grams of water
by 0.023 ◦ C, so the paddles produced heat equal to 0.023 × 100
calories, the calorie being defined as the heat required to raise the
temperature of one gram of water by one degree Celsius. Hence
Joule could conclude that 9.8 joules is equivalent to 2.3 calories, so
one calorie is equivalent to 9.8/2.3 = 4.3 joules. The modern value is
4.184 joules.
 In 1847 the Prussian physician and physicist Hermann von
Helmholtz (1821–1894) put forward the idea of the universal
conservation of energy, whether in the form of kinetic or potential or
chemical energy or heat. But what sort of energy is heat? For some
nineteenth century physicists the question was irrelevant. They
developed the science of heat known as thermodynamics, which did
not depend on any detailed model of heat energy. But there was one
context in which the nature of heat energy seemed evident. In his
great 1857 paper, The Nature of the Motion which We Call Heat,
Clausius found that at least part of the heat energy of gases is the
kinetic energy of their molecules.

Kinetic Energy
The concept of kinetic energy was long familiar. If a steady force F is
exerted on a particle of mass m, it produces an acceleration F/m, so
after a time t the velocity of the body is υ = Ft/m. The distance
traveled in this time is t times the average velocity υ/2, and the work
done on the particle is the force times this distance:

Instead of this work going into heating a tub of water, as in the

experiment of Joule, it goes into giving the particle an energy mυ2/2.
This energy has the special property of being conserved when
bodies come into contact in collisions. Consider a collision between
two rigid balls A and B with initial vector velocities vA and vB. For the
moment suppose that the time interval t over which this force acts is
sufficiently brief that the forces acting on the balls do not change
appreciably during this time. The force that A exerts on B is equal
and opposite to the force F that B exerts on A, so Newton’s second
law tells us that the final velocities of A and B are
and Hence, as Newton
showed, momentum is conserved:
 (2.1.1)

Neglecting changes in acceleration during the brief time t, the vector

displacements traveled by A and B equal t times the average
velocities, and respectively. If the balls
remain in contact during this time interval, then these displacements
must be the same, so

(2.1.2)

To derive a second conservation law, rewrite Eq. (2.1.2) as

and square this, giving

Multiply this with mAmB and add the square of Eq. (2.1.1), so that
the scalar products cancel. Dividing by 2(mA + mB), the result is
another conservation law,

(2.1.3)

Equations (2.1.1) and (2.1.3) have been derived here only for the
case in which the particles are in contact only for a brief time
interval during which the force acting between the bodies is
constant, but this is not an essential requirement for we can break
up any time interval into a large number of brief intervals in each of
which the change in the force is negligible, Then, since mA vA + mB
vB and do not change in each interval, they do
not change at all, as long as the bodies exert forces on each other
only when they are in contact.
In 1669 Christiaan Huygens (1629–1695) reported in Journal des
Sçavans that he had confirmed the conservation of the total of
mv2/2, probably by observing collisions of pendulum bobs, for which
initial and final velocities could be precisely determined. Newton in
the Principia called the conserved quantity mv the quantity of
motion, while Huygens gave the name vis viva (“living force”) to the
conserved quantity mv2/2. These two quantities have since become
known as momentum and kinetic energy.
On the other hand, it was essential in deriving the conservation of
kinetic energy that we assumed that particles interact only when in
contact. This is generally a good approximation in gases, but it is not
valid in the presence of long range forces, such as electromagnetic
or gravitational forces. In such cases kinetic energy is not conserved
– it is only the sum of kinetic energy plus some sort of potential
energy that does not change.

Specific Heat
The total kinetic energy of N molecules of gas of mass m and mean
square velocity 〈v2〉 is Nm〈v2〉/2. Clausius had found the relation
(1.1.4) between mean square velocity and absolute temperature,
according to which m〈v2〉/2 = 3kT/2, where k is some constant (later
identified as a universal constant of nature), so the total kinetic
energy is 3NkT/2. A mass M of gas of molecular weight μ contains N
= M/μm1 molecules, so the total kinetic energy is 3MRT/2μ, where R
= k/m1 is the gas constant (1.2.4). Clausius concluded that to raise
the temperature of a mass M of gas of molecular weight μ by an
amount dT at constant volume, so that the gas does no work on its
container, requires an energy dE = 3MRdT/2μ. The ratio dE/MdT is
known as the specific heat, so Clausius found that the specific heat
of a gas at constant volume is

(2.1.4)

This result must be distinguished from the value for a different

sort of specific heat, measured at constant pressure, such as when
the gas is in a container with an expandable wall, for which the
volume V can change to keep the pressure p equal to the pressure
of the surrounding air or other medium. When pressure pushes a
surface of area A a small distance dL, the work done is the force pA
times dL, which equals pdV where dV = AdL is the change in
volume. According to the ideal gas law (1.2.3), pV = RT M/μ, so if
the temperature is increased by an amount dT, then at constant
pressure the gas does work pdV = RMdT/μ, and this temperature
increase therefore requires an energy 3MRdT/2μ + MRdT/μ =
5MRdT/3. In other words, the specific heat at constant pressure is

(2.1.5)

This result is often expressed in terms of the ratio of specific heats,

(2.1.6)

So Clausius found that if all the heat of a gas is contained in the

kinetic energy of its molecules then γ = 5/3.
This did not agree with measurements of the specific heats of
common diatomic gases, such as oxygen or hydrogen, which
Clausius cited as giving γ = 1.421. Later, it was found that γ does
indeed equal 5/3 for a monatomic gas like mercury vapor, but this
left the question, in what form is the energy in ordinary gases that
are not monatomic?
To deal with this issue, Clausius suggested that the internal energy
of a gas is larger than the kinetic energy of the molecules, say by a
factor 1 + f, with f some positive number. Then instead of Eq.
(2.1.4) we have

(2.1.7)

and in place of Eq. (2.1.5),

(2.1.8)

The specific heat ratio is then

 (2.1.9)

This is often expressed (especially in astrophysics) as a formula for

the internal energy density E in terms of the pressure and γ :

(2.1.10)

The observation that γ ≃ 1.4 for diatomic gases like O2 and H2

indicated that the internal energy of these gases is larger than the
kinetic energy of its molecules by a factor 1 + f ≃ 5/3.
Measurements gave values of γ for more complicated molecules like
H2O or CO2 even closer to unity, indicating that f is even larger for
these molecules. The reason for these values for f and γ did not
become clear until the formulation of the equipartition of energy, to
be discussed in Section 2.4.

Adiabatic Changes
It often happens that work is done adiabatically, that is, without the
transfer of heat. In this case the conservation of energy tells us that
the work done by an expanding fluid must be balanced by a
decrease in its internal energy EV :

(2.1.11)

For an ideal gas, the internal energy per unit volume E is given by
Eq. (2.1.10), so this tells us that

and so, in an adiabatic process,

Another random document with
no related content on Scribd:
 Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen.
Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia.
Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita
narrinaan. Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että
Lattimer oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän
hänen huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan
siihen tietoon, että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi
aavistaa, että hän oli hukassa.

Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria.

Hän luuli varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen
luokseen, hymyillen voitonriemuisena.

"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi

hän.

"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti

Josephine.

Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä

ilmenevää pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei
hän peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi
häntä sen vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi
hän hänet nyt tunsi.

Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti.

Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista
hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä.
Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet
hänen hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan.
Hän piti häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa.
Josephine huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari
askelta taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.

"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen

tuttavallisesti. "Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan
sinut käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi
pitänyt tietää se — senkin hölmö!"

"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi
teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.

"Benille se oli selvä asia", hymyili hän.

Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti

Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin
salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.

Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru

ajatellessaan hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa
käsiinsä, ja itki katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään,
katsellen häntä.

Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet

sen sijaan valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä
hän sitä koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi
urhoollisesti kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet
silmiltään ja katsoi uhmaavasti Lattimeriin.

"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?"

"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt

tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan
jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni
sen. Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että
Brannon oli mielistynyt sinuun!

"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia

kohtaan. Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan
olen kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä
puolen hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut
tuntemaan, että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle
sijalle. Se vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian
kieltämisestäkään ei ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo
käyttää asettaan, on parasta kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin
tappanut hänet aikoja sitten, ellen olisi pelännyt ottelua hänen
kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä
voittoa ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy
käyttää muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet
harmista vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta —
sen vuoksi vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen
on se, että minä pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen

kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit
hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen
käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit
taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen,
jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi
Callahanin? Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota
hevosta, tapasi Billyn, saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin
kun sinä toit hänet tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit
nenäliinasi samana aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on
jo jonkun aikaa ollut perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää
—."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika,

ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän
merkityksen. Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja,
joilla kuvastui ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän
oli puhunut totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi

Josephine vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä
luulin, että Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten,
hämmästyksen ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä
aamuna, kuin minä toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että
Brannon oli väittänyt ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi
sen, niin hänen täytyi luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin.

Myöhemmin on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne,

valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen
Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt
selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen
voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli
häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen
puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten
käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa
ylöspäin.
 Yhdesneljättä luku.

Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen
kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista
irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi
äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren
harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle
lakeudelle huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta
ylös ja poikki toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun
juurella, jolta Josephine edellisenä yönä oli katsellut suureen
laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan

pään yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka
hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä
tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli
mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että
Lattimerilla siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon

aikaisemmin kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi
satakunta mailia etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja
Josephine viivytti suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan
hätäillyt, arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää,
että Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy
L:ssä. Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli
tappanut Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli
selvillä hänen matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon
asiasta. Brannon päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä
hänet niin lähellä kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa
häntä lukuun.
 Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi
sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää
ja kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan,
laskeutui alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas
ruohokentälle ja jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti,
joka muodosti suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli

tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän
Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla
toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan
Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt
käydä yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon
kytketyksi. Tässä hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti
häntä auttaneet ja moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli
saanut kärsiä, oli siinä mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä
ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän
jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer

ei kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan

voimia, saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja
tehdä lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer
epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän
tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen
kannettava häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi
mitä matkan joutumiseen tuli.
 Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia
lensi hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja
tultuaan sen reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne
pakoitti hän Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka
toisella puolella kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo

kuului ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti,
niin oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa
viereen, tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen
selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi

hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki
kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta
ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän
ääriviivansa selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui

tyynen kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten
hän lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja
heitteli päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut
kyseessä jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Kahdesneljättä luku.
 Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä
siitä jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli
Josephinen pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta
tulevaisuuttaan, itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren
syrjännettä heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän,

väsyttävän matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo,
että joku — Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen
katoamisensa ja kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei
hän ansainnut Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä
huolenpitoapa hän tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää
mitä hänelle oli tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin
salaperäinen. Mutta hän oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden

keskipisteeseen, josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä

avautui, ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin
vuoria ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas,
joka teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan
rannalla häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet
kauhistuttivat häntä — ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen
tilansa ja pysyivät siitä huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään

estänyt heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi
Josephinesta ollut tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa.
Hän olisi tarttunut siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että
hän olisi siunannut sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun
hevosen jalan katkeamisen.
 Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti,
mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se paikka,
jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut

tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet
satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja että
hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän
kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen
merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää
yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa
kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja
pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Väsynyt, vai?" sanoi hän.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai eikö

hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän ei
enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut
vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle
matalalla äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer
jätti hänet huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä
jaloissaan olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla

puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja
kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli he
juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään
kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä
hiekka elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa,

sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun hän
taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa hevosilta,
vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine oli
kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan

jotakin. Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki
Josephine ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja
ratsastavan nopeasti heitä kohden.

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi,
että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän
tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa,
saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja,
kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös, että
Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät,
ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului
miehen luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut

samalla tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän
hevosensa parin jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen
ja kasvot julman näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun
jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen

mielessään oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä
sen sijaan, että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi
hän harjanteelle, jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi
vatsalleen ja tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä
vain silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä
istuvan Denverin luo.

"Brannon!"

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi

hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta
ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme

ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän

tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton
kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut,

ja välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista
hän lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun,
paitsi sen, että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi

Lattimerin lujat kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta
ja hän tunsi kuinka hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä
uomaa, jonka kautta Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi

hänen suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi
kulunut vain silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan,
siihen kun hänet asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.
 Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois
harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen
ja kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver
veti rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle
ja alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven
taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan
pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän

silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja
hän käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei
luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen,

pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin
uhkaaviin valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä
edessä.

"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua

Brannonia!"

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee

näkyviin harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei

hän vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä
väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai
kätensä Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti
otteensa Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti
uudistaa sitä ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen
lihakset, jotka toimivat yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa
kanssa, käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä
nyrkeillään niin rajusti, että tämä putosi kömpelösti polviensa ja
käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta

hänen sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa
häntä hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja

päästessään ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän
nousi taas jaloilleen ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen
joka hetki tuntevansa ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai
kurkullaan Lattimerin raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle,

kiipesi ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen
jyrkimmällä kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä
kerran, loukkasi hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin
onnistui hänen päästä harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden
seisomaan siihen, jottei tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan
parin sadan jalan päässä ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.

Kolmasneljättä luku.

Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta

Brannonia vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät
häntä harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet
hevosensa selkään. Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä
mielijohdettaan, sillä paluutien vaarat väikkyivät eloisina hänen
sielussaan — kapeat tien käänteet, joissa hevosen oli astuttava
äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella askeleella uhkasi hirvittävä
syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän tiesi, että Lattimer ja
Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat vain sopivaa tilaisuutta
ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia

kohti jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin
pelastaa Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon
oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää
hänelle kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli
käyttänyt oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine
ei senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen
itse uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa
myrskyä ja epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi
häntä, onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen
eteensä ja Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän

ilmeisesti silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä
Josephinelle oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana
sekä katsahti ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän

pilkallisesti.

"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi

häneen terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan
hakea selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.
 "Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena
oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin
mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben

Whitman vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän

jälkiämme suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä,
että minä olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi
riitaiseksi, joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät

tunkeutuvan syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla,
että ne ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä
tarkoitatte?"

"Mitä te sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun

ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi
itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on
saanut teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie
minua väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä.

Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä
ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä
hänet.

"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.

 Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä
tuli ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä,

"sehän on asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi

Josephine. Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli
toivonut, että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti
lähteneensä Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan
siihen ja palaisi samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman
onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut
niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi
epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista
Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran
Whitman eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin

epäluulot olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse
kertonut vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen
estää se.

Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.

"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen

Josephinea tarkasti silmiin.
 "Miten se on mahdollista?"

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein

Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte
nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut
teille siitä", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja
lisäsi sitten:

"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä

uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen
kietoi käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti
pidättyäkseen huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi

Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton
ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka
tyynen pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer

väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi
sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia
pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli
valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään
uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen
puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen

juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä
syrjäsilmin miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen
mielialastaan, joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän
ylhäiseen käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut
huomaavinaankaan hänen tarkasteluaan ja kun he lähtivät
kiipeemään rinnettä ylös astui Josephine Brannonin edelle ja sanoi
iloisesti:

"Naiset ensin, Brannon!"

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine

pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan
huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli,
sanoen:

"Ottakaa minua kädestä, Brannon."

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi

henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle.
Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen
lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti
selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Josephine oli saapunut harjanteelle Brannonin edellä ja seisoi nyt

hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää
näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa,
pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti
taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään
antaa merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa
aiheuttaisi epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi
ampumasta kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.

Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin

hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä
ikäänkuin vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi,
ettei Denver ampuisi.

Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos

hän viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi
hieman kiusoitellen:

"Tuletteko?"

Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä alas ja

pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat tuntuivat
lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli kadonnut. Matka
harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei saavuttamattomalta.
Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja sydän sykki
rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista. Koko
matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui
hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun
hän ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista
hymyili hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:

"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä

kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman
on kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö
se ole naurettavaa?"

Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä

hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely
oli aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin
ihmeellisellä tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja
Brannonin kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä
käyttämästä asettaan.
 Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen
tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä
samalla oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.

"Vai ei Whitman kuollutkaan?" sanoi hän katsoen Brannoniin.

"Ei", vastasi puhuteltu lyhyesti.

"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut

meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että
Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen
kertomukseensa Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla
oli se käsitys, että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän
iski silmää Lattimerille.

Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen

uhraus ei ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi
rihlaansa ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko
asia päättyisi siihen.