The Society for Soulless Girls 1st

Edition Steven Laura

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmeta.com/product/the-society-for-soulless-girls-1st-edition-steven-laura/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

The Society for Soulless Girls 1st Edition Steven

Laura

https://ebookmeta.com/product/the-society-for-soulless-girls-1st-
edition-steven-laura/

The Grimrose Girls. 1st Edition Laura Pohl.

https://ebookmeta.com/product/the-grimrose-girls-1st-edition-
laura-pohl/

Soulless 1st Edition Shyla Colt

https://ebookmeta.com/product/soulless-1st-edition-shyla-colt/

Depression in Girls and Women Across the Lifespan

Treatment Essentials for Mental Health Professionals
1st Edition Laura H Choate

https://ebookmeta.com/product/depression-in-girls-and-women-
across-the-lifespan-treatment-essentials-for-mental-health-
professionals-1st-edition-laura-h-choate/
Law in Culture and Society Laura Nader (Editor)

https://ebookmeta.com/product/law-in-culture-and-society-laura-
nader-editor/

Health Illness and Society 2nd Edition Steven E. Barkan

https://ebookmeta.com/product/health-illness-and-society-2nd-
edition-steven-e-barkan/

Soulless 1st Edition Anabell Caudillo Anne K Whelan

https://ebookmeta.com/product/soulless-1st-edition-anabell-
caudillo-anne-k-whelan/

Pretty Girls Make Graves A secret society romantic

suspense 1st Edition Steffanie Holmes

https://ebookmeta.com/product/pretty-girls-make-graves-a-secret-
society-romantic-suspense-1st-edition-steffanie-holmes/

Soulless Starcrossed Lovers Trilogy Book 2 1st Edition

Jade West

https://ebookmeta.com/product/soulless-starcrossed-lovers-
trilogy-book-2-1st-edition-jade-west/
 ALSO BY LAURA STEVEN

The Exact Opposite of Okay A Girl Called Shameless

The Love Hypothesis

(as Laura Kirkpatrick)

And Then I Turned Into a Mermaid
Don’t Tell Him I’m a Mermaid
 First published in Great Britain in 2022
by Electric Monkey, part of Farshore
An imprint of HarperCollins Publishers
1 London Bridge Street, London SE1 9GF

farshore.co.uk

HarperCollins Publishers
1st Floor, Watermarque Building, Ringsend Road
Dublin 4, Ireland

Text copyright © 2022 Laura Steven

The moral rights of the author have been asserted

A CIP catalogue record of this title is available from the British Library

eISBN 978 1 4052 9696 0

Typeset by Avon DataSet Ltd, Alcester, Warwickshire

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a

retrieval system, or transmitted, in any form or by any means, electronic,
mechanical, photocopying, recording or otherwise, without the prior permission of
the publisher and copyright owner.

Stay safe online. Any website addresses listed in this book are correct at the time
of going to print. However, Farshore is not responsible for content hosted by third
parties. Please be aware that online content can be subject to change and
websites can contain content that is unsuitable for children. We advise that all
children are supervised when using the internet.
For the girls who were born angry.
“But it is the same with man as with the tree. The more he
seeks to rise into the height and light, the more vigorously do
his roots struggle earthward, downward, into the dark, the
deep – into evil.”
– Friedrich Nietzsche
Every kid has a moment in their childhood when they realise just
how terrifying the world can be. A moment when they realise there
are far scarier things out there than Big Foot and boogeymen and
monsters hiding under beds. For my parents’ generation, it was the
Cold War. For my younger cousins, it was the Lockerbie bombing.
For my friend Shannon, it was the unconscionable existence of Mr
Blobby.
For me, it was when a girl from my hometown died in the North
Tower murders.
Janie Kirsopp was a quietly intelligent violinist in her first year at
Carvell Academy of the Arts. Her parents had driven her the
hundreds of miles from Sevenoaks to rural Northumberland, said
tearful goodbyes to their shy, uncertain daughter, and promised
they’d have the best Christmas ever to make up for their time apart.
Janie had begged them to take her home, said she’d made a mistake
and that she didn’t want to be so far away from them, that she’d
request a transfer to one of the elite music programmes in London
instead. They had kissed her on the forehead and told her to stick it
out for a couple of months and see how she felt then.
 But before Christmas came, Janie was dead.
Her pretty, hook-nosed face dominated newstands across
Sevenoaks. Photos of her on holiday in the Canaries as a child, of
her toothless primary school picture, of her performing at the Royal
Albert Hall with the National Youth Orchestra. Splashy headlines
about hot new leads, about prime suspects and grisly forensic
evidence.
Yet the notion of murder was still completely abstract to me until
I saw my own parents crying at her funeral. They knew the Kirsopps
from church and had attended Janie’s christening eighteen years
earlier. They could still remember her white tulle dress, her ivory
sandals the size of seashells; her shining, cherubic eyes as she was
baptised. And now her body was shattered at the bottom of a cold
stone tower hundreds of miles away.
That was my before and after. I was only nine, yet my whole
understanding of reality shifted on its axis.
Janie’s death was the second in a string of unsolved murders that
ultimately lead to Carvell’s closure. So my parents understandably
had reservations when I announced, during my last Michaelmas term
of sixth form, that the soon-to-reopen arts academy would be my
first choice of university.
Well, ‘reservations’ is putting it mildly. My mother threatened to
saw my legs off if I so much as mentioned it again.
At first they thought I was winding them up; playing the kind of
cruel joke only teenagers have the genuine apathy to execute. Then,
when I was invited to interview, they flatly refused to drive me up.
I’d always been bloody-minded, so I caught two or three trains until
I was within throwing distance of the campus, then got a taxi the
rest of the way.
A shiver had run down my spine as the North Tower came into
view from the end of the sweeping driveway, its spires and
crenellations silhouetted against a grey autumn sky. There was
something so alive about the old convent building; something that
swooped and pulsed like a murmuration of starlings. I’d always
romanticised the place, despite its history; it brought to mind old
parchment and knee-deep piles of crunchy red leaves, cellos and
dark windowpanes and snow.
The thing that made me truly fall in love with the campus, swiftly
and irrevocably, was the immortal cat. Salem wasn’t immortal in the
traditional sense – her body changed with each reincarnation, from
scrubby ginger to slender Siamese – but her soul was said to be the
same as it was hundreds of years ago, back when the convent was
still in operation. She stalked the same route around the priory every
day, visited the same wooded glade every afternoon to bathe on the
sun-dappled branches, and curled up in front of the same log fire
every evening after a little nip of brandy and milk. When I saw her
slinking along the windowsill of the chapel on my campus tour – she
had been a sleek Bombay black for the last few years – I felt as
though I was witnessing something ancient and sacred, something
tapped into a supernatural pulse. I wanted to be part of that more
than anything.
Be careful what you wish for, as my beloved Goosebumps books
used to say.
Almost a year later, I could practically feel Dad’s apprehension as
we pulled up that same sweeping driveway on my first day as a
Carvell student. His knuckles gripped the stitched-leather steering
wheel so tightly they turned white. I knew he was thinking of Janie –
tulle dress, tiny sandals, cherubic eyes, dead body. I knew he was
thinking of how he would never survive if that was me. I knew he
was wondering if it was too late to fetch my mum’s hacksaw.
After I was offered a place, my parents had eventually come
around to the idea of me attending Carvell. They weren’t happy
about it, exactly, but nor were they expressly forbidding it. Despite a
ten-year closure, Carvell still offered one of the most prestigious and
competitive English literature programmes in the country, with
published novelists and internationally acclaimed academics among
the glittering faculty. There was one eccentric lecturer, Professor
Sanderson, who taught a Gothic literature seminar that was
rumoured to send students mad. I didn’t tell Mum and Dad about
that one.
Plus, the nightlife was practically non-existent – there was just
one students’ union and a couple of old-fashioned parlours on the
campus – so the chances of me choking on my own vomit or
drowning in a river were slim. Then the hockey scholarship sealed
the deal.
Still, now that we were actually here, traipsing around Willowood
Hall in search of my dorm, I could tell Dad was having second, third
and ninth thoughts.
‘Are you sure about this, kiddo?’ he asked, hands gripped tightly
around a box of books.
He looked up at the North Tower, squinting against the late
September sun, teeth working at the corner of his mouth like they
always did when he was nervous. He’d worked in construction for
decades, so was no stranger to physical risk of his own, but it was
different when it came to me. He couldn’t even stomach watching
me play hockey. So now, to be leaving me on the site of Janie’s
death, on the day of my nineteenth birthday – the same age she
was when she died – was a little too much for him to handle.
I grinned, hoisting my hockey bag further up my shoulder. ‘Of
course I’m sure, you goof.’
In truth I was nervous too, but I didn’t want to show it.
The apprehension wasn’t just about the school’s bloody past, or
what would happen if old demons came back to haunt it. I was also
afraid that I would fail under the lofty academic pressure. Because
the reality was that I’d lived in the same small house in the same
small town all my life.
What if I didn’t rise to whatever challenges were in store for me
at Carvell? What if I was only a great hockey player – and a great
writer – in the small world of Sevenoaks?
Within fifteen minutes of arriving at Carvell, I already wanted to slit
someone’s throat.
The tweed-clad woman in front of me glared at her clipboard as
though it had personally wronged her. ‘Name?’
I shifted on the heels of my Doc Martens. They squeaked
conspicuously on the chequerboard floor of the cavernous entrance
hall. ‘Alice Wolfe. Philosophy.’
Judging by her disdainful expression, I got the feeling she’d been
roped into these tedious welcome greetings in the absence of any
student volunteers. Which made sense, because I was one of the
first students to walk through the doors in ten years.
Her watery-blue eyes scanned a list. ‘You’re not on here. Did you
submit your enrolment paperwork before the deadline?’
Through gritted teeth, I replied, ‘Yes.’
She gave a terse schoolmarm tut, pushing her half-moon glasses
further up her nose. ‘You mustn’t have, because you’re not on here.’
Anger snapped across my chest like an elastic band; a hot,
familiar sting. I couldn’t keep it from my voice. ‘Well, I definitely did.
So it must be a cock-up on your end.’
 At this the women inhaled sharply, as though the unsavoury word
had caused her physical pain. Eyelids fluttering with distaste, she
replied quietly, ‘There’s simply no need to be so rude. I assure you
this is no fault of our administrative staff. I’m afraid you’ll have to
resubmit your paperwork.’
I’d spent hours on that godforsaken paperwork the first time.
Deep in my blazer pocket the obnoxious Nokia ringtone blared,
echoing around the cold stone entrance hall. The queue behind me
was growing restless.
Breathe. Just breathe.
I lowered my voice and said, ‘I’ve already done the paperwork.
Please would you check again?’
She issued a tight grimace. ‘I’m going to have to ask you to step
aside and complete another set of forms. There are a lot more
students I have to see.’
She looked down her nose at me, smug with self-importance,
and the dam holding back my anger crumbled.
‘For fuck’s sake!’ I snapped. ‘Would it kill you to check one more
time?’
She blinked sharply, as though a loud bang had gone off. Then,
lips curling, she disappeared into a small office behind her welcome
desk.
As usual, there was a soft ebb of pleasure as I let the anger out,
followed by the cold tide of guilt and self-loathing; a deep undertow
of shame.
Then came the acute sensation of being watched.
Following the paranoid tug, my gaze landed on a tall,
bespectacled man in a walnut-coloured corduroy suit who was
staring impenetrably at me. I recognised him as head of philosophy;
his headshot had been in the prospectus. And he’d witnessed my
outburst.
Hands folded over his sloping stomach, he gave me a chastising
head shake, like a disappointed grandfather.
 ‘Such wrath isn’t very becoming of a young woman, you know,’
he said in a crisp academic tone. He adjusted his mustard-yellow tie.
‘And I would prefer you not to speak to our faculty members in such
an unpleasant manner.’
I glared at him, momentarily speechless.
Did he actually just play the ‘unbecoming of a young woman’
card?
Before I could sling a low and dirty retort in his direction, the
woman reappeared from the office, cowed. Without meeting my eye,
she said, ‘We found your paperwork. Accommodation office is in the
Jerningham building. Inauguration speech is at four p.m. in the
chapel. Attendance is mandatory.’
The victory felt hollow. She handed me a dark green lanyard that
cheerfully proclaimed ‘I’m a new student!’ and I scurried out of the
entrance hall, head down to avoid the cold glares of the other
students.
The campus was built in concentric semicircles around the
grounds of a former convent; a proud stone building of stained-glass
windows and ribbed vaults, flying buttresses and pointed arches,
spires and towers and intricate tracery. The cobbled walkways were
lined with black Victorian street lamps and gnarled trees with
branches like crooked bones.
Outside the entrance hall was a statue of Sister Maria, one of the
last nuns to live in the convent before it was converted into an
academic institution. Her stone hands were clasped in prayer as she
stood vigil. The folds of her habit draped down to her ankles in
rough-hewn ripples, and her chiselled features bowed in a way that
made her eyes sink into shadows. The beads of the rosaries snaking
around her wrists were fat, glimmering rubies, surrounded by
shallow scratches where many a desperate thief had taken a chisel
to the precious jewels. The attempts were fruitless; they may have
been worth a fortune, but the rubies were embedded in the stone as
though by some greater force.
 Sister Maria had been the original North Tower victim, falling to
her death a little over a hundred years ago. Whether she jumped or
was pushed, nobody has ever known.
Laying down my briefcase on the cobbled forecourt, I stood
against the statue for a few minutes, taking in great gulps of the late
September air and trying to gather my emotions.
Northumberland had always been home for me, and yet being
here already felt all wrong.
I’d applied to the elite philosophy programme as soon as Carvell
had reopened – if I was going to practice law one day and be a
judge, if I was going to play God in the fates of murderers and
victims alike – where better to cut my teeth than a place so
famously steeped in death?
Plus, it was less than twenty miles from the town I grew up in;
where my parents and brothers still lived. My mum had suffered
from lupus since I was twelve, and it was getting worse every year.
Even the prestigious universities in Edinburgh and Durham felt too
far away. What if she took a turn for the worse and it took me hours
to get home? What if . . .?
I tried not to think like that.
After composing myself by Sister Maria’s statue, I headed back to
the car park and yanked my suitcase out of my beat–up Ford. I
frowned down at the campus map. Willowood Hall, where I’d be
living for the next year, was adjacent to the central priory. Right
opposite the North Tower, with its turrets and crenellations and dark,
dark past.
Nerves writhed in the pit of my stomach like adders, but not
because of the proximity to the site of the murders. I’d been on
edge about my new roommate all summer – about what it would be
like to share a bedroom with another person after eighteen years of
my own space. Another person who could well be the devil, or
worse, a snorer.
Friendship, for me, was a long game. Something that could not
be rushed or fast-tracked. My affections were not the quick flint of a
forest fire, but rather grew like ivy; a slow creep over many years,
difficult to destroy with a barbed comment or a careless joke.
Ever since my best friend Noémie moved away, the thought of
getting to know new people felt overwhelming. Noémie and I had
known each other since primary school, and become properly close
in sixth form. She’d moved back to Canada to study in Toronto, and I
was already daunted by the crater she’d left behind. There had been
an almost-romantic layer to our relationship. Limbs tangled as we
slept, though we never kissed. Love-yous exchanged with a kind of
fake casualness. I’d never entirely unpacked what I felt for Noémie,
and I was a little afraid to.
Anyway, now it was too late. She was gone, and we didn’t talk
any more, so what was even the point of it all?
Back in high school, I never felt like I belonged. It was cool to
look like you hadn’t tried, like you’d just tossed on whatever novelty
tee and dirty Converse you had lying around. I was scorned for
trying too hard, for being too serious, for thinking too highly of
myself. So I hoped my new roommate would be like me. I wanted
someone I could discuss Sartre and Foucault and Nietzsche with,
while drinking red wine and whisky. To speculate about the afterlife
and the occult, and exchange beloved books and films. Someone
who would make Northumberland feel so much larger than it was.
Because if I couldn’t go and study at Edinburgh or Harvard or
Cambridge, Carvell had to be the next best thing.
When I found the room, it was still empty; no sign of my
roommate yet. There were two single cabin beds bracketing a
central arched window, each with a little roll-top desk tucked
beneath the bunk. The carpet was a dark green tartan and the walls
were high and white. The window was open a sliver, and the smell of
moss and rosemary and wild garlic drifted in on the breeze. It was at
once achingly familiar and achingly sad. A connection to the Alice
who used to make dens in the woods with Aidan and Max, before
Mum was diagnosed, before Max left for London.
It smelled of home, and yet I was not home. Not any more.
Just as I hoisted my suitcase on to the bare, rust-springed mattress,
there was a pop of laughter from the corridor as someone fumbled
with a key. The door lurched free of its frame, and behind it stood
my new roommate and a man I assumed was her father.
She was tall and tanned, with long blonde hair in French plaits.
Fine-freckled and make-up free, with a neat ski-slope nose and
wide-set blue eyes. Denim shorts, despite the chilly Northumbrian
breeze, and a tight black tank top. Slung over her shoulder was a
Grays’ hockey stick bag. All in all, she looked like a Sports Illustrated
cover, and made me feel instantly dumpy and odd.
‘Hi!’ Her voice was light and mellifluous. Around her grinning
mouth was something that looked a lot like sugar. ‘I’m Charlotte, but
everyone calls me Lottie. This is my dad, Dominic.’
Dominic stepped forward eagerly, extending a broad hand. He
was shorter than Lottie by an inch and wore a faded rugby shirt over
pale blue dad jeans, with the pink-cheeked look of the shamelessly
outdoorsy.
‘Hi! Dom! Great to meet you!’
Everything inside me groaned.
 My new roommate was cheerful. From a family of cheerfuls.
‘This is so cute,’ Lottie chirped, taking in the room with wide,
wondrous eyes. ‘Oh my god, just adorable. I’m in love.’ Then,
jabbing her thumb behind her, ‘Is that your car parked outside?’
Tucking a lock of hair behind my ear, I turned away. ‘Yeah. But
I’m not going to IKEA with you.’
I didn’t know where the needless snark came from. I think she
reminded me too much of the perky, popular girls who had spread
vicious rumours about me in school.
She blinked in surprise. ‘Oh. I didn’t –’
‘No, I know,’ I interjected. ‘But it seems like that’s the kind of
thing you’d want me to do, so I just wanted to manage your
expectations. The only Swedish things I care about are meatballs
and Greta Garbo.’
Stop being such a pretentious dick, I screamed internally, but it
was no good. I was in full defence mode, performing myself so
fiercely that she couldn’t make me feel small for it.
‘They have meatballs at IKEA,’ Dominic pointed out. He slung an
expensive-looking weekend bag on to the spare bed, then tucked his
hands into his jean pockets. ‘Though I have no idea who Greta
Garbo is.’
Lottie, who looked embarrassed by his admission, changed the
subject. ‘I’m just so excited to be here. It’s surreal. I can’t wait for
hockey training to start. And oh my god, the Refectory! Have you
ever seen a cooler students’ union?’ She laid her hockey stick bag
down on the desk with a clatter of wood. When I didn’t reply to her
almost offensive enthusiasm, she forced my hand with another
question. ‘So where are you from?’
‘Here,’ I answered, arranging a stack of books on my own little
desk. ‘Northumberland.’
Say something else, I urged myself, frustration ebbing like a
current. Stop being a joyless twat.
‘Nice!’ Lottie smiled. ‘It’s such an amazing part of the world.’ She
paused, waiting for me to reciprocate the question. When I didn’t,
she glanced uncertainly at Dominic.
‘We’re from Kent,’ he said, still grinning that golden retriever grin,
but there was a pointedness to his tone. ‘Maybe you can show Lottie
around?’ He tossed an arm over her shoulders; a bear-like act of
reassurance that made me want to cry.
I did that. I made him feel like he needed to reassure her.
With a hot flash of shame, I suddenly couldn’t bear to be there a
second longer, so I excused myself to go to the library.
‘But we don’t even have any classes yet . . .’ Lottie whispered,
when she thought I was out of earshot.
‘Don’t worry, kiddo,’ Dominic replied. ‘You’ll win her around. You
always do.’
Disappointment weighed heavy on me as I left the building.
Lottie was nothing like Noémie. Noémie was deep brown skin and
cashmere sweaters, serious conversations and foreign films, the
wistful smell of blue ink and old books, laughter as soft and smooth
as butter. She was so much like me that it often felt like talking to
myself. There was a unique kind of comfort in that.
And yet there was something eminently human about Lottie; an
easy zeal I sorely lacked. Winding through the cobbled streets to the
main convent, I continued the conversation with her in my head,
imagining how a confrontation might play out. I always did this,
always argued fiercely with people in my mind, mentally sparring
with words like a boxer might practise punching.
The Sisters of Mercy library was housed in the original convent,
climbing in split levels up all three storeys of the building. The upper
floors were wrap-around mezzanines, so from the centre of the
ground floor you could see all the way to the proud domed ceiling.
There were wrought-iron spiral staircases connecting different levels,
and a hodgepodge of reading nooks with wingback armchairs and
moth-eaten velvet footstools. All along one wall was a row of
antique writing desks and little green bankers’ lamps; beyond them,
through arched windows, were acres and acres of gorse-pocked
crags beneath a faded grey sky.
 It was beautiful, but I could barely enjoy it. My jaw was tensed,
my temples pulsing, every muscle and sinew taut and ready for a
fight that wasn’t coming. The exhausting anger is what pushed
Noémie away, in the end.
I should have known it would follow me here.
My new roommate did nothing to alleviate the fear that I wasn’t
good enough to be at Carvell.
When I first met Alice Wolfe, she was stacking leather-bound
editions of Sartre and Foucault and Nietzsche on her desk, wine-red
hair flipped over her face in a defiant wave. She wore a silver
septum piercing and an unreasonable quantity of winged eyeliner.
She was almost insultingly beautiful, albeit in a satanic sort of way.
Shortly after our scratchy first exchange, Alice left to go to the
library, despite the fact classes hadn’t even started yet. I fought
back tears; I was already so out of my depth.
As I hugged my dad goodbye, I felt an overwhelming tug
towards home; an inexplicable franticness. I didn’t want to be left
here. I was suddenly very, very afraid, although I couldn’t say of
what, exactly. Something about the place felt innately hostile. The
air was too cold and dry in my lungs, and that supernatural pulse
was suddenly more unsettling than intriguing; a shadowy presence
in the middle distance that vanished whenever I tried to look at it
head-on.
 It seemed completely impossible that just this morning, I was
sitting having a birthday breakfast in my favourite Sevenoaks greasy
spoon before Mum had to go to work. She’d been to the jewellery
shop on the high street and bought me a new charm for my
bracelet: a little silver bumblebee. That’s what they’d always called
me. Their little bumblebee.
Now it dangled against my wrist, warm to the touch.
It had always been the three of us, and things would never be
like that again. Sure, they’d always be my parents, and Sevenoaks
would always be there for me to return to. But I had loved my
friends, my school, walking my dog, having breakfast with my mum
and dad every morning. It had all been so easy, so safe, and now it
was gone. The thought was so profoundly sad that it knocked the
breath out of me.
‘Dad,’ I mumbled into his broad chest. He smelled of home, and
of our grey-bearded labrador. ‘I . . .’
He gripped my shoulders and pushed me up off his chest, a
certain ferocity in his gaze. ‘Just say the words, Lottie. Just say the
words and we’ll go home.’
From the look on his face, I could tell he was thinking of Janie, of
how she’d pleaded with her parents to come home, and how they’d
forced her to stay. He wouldn’t let history repeat in the same way.
I was tempted. God, I was tempted. But Carvell is what I’d been
building to every moment of the last year. Every gruelling hockey
practice, every hour of mind-numbing exam revision. Every tear-
filled fight with my parents about this decision.
Swallowing every irrational fear lodged in the back of my throat,
I convinced myself that I was just being childish. There was no such
thing as a supernatural pulse, and a place couldn’t be innately
hostile. My university experience would be what I made of it. All I
had to do was approach my time here with the same passion and
positivity I did everything else. My mum had taught me that raw
enthusiasm can make up for almost any other deficit.
‘Dad, it’s okay.’ I smiled. ‘I promise.’
 Shifting his weight from one foot to the other, I could tell my dad
wanted to say something but didn’t know how. I busied myself lifting
books out of the box and on to the little writing desk. They suddenly
seemed horribly juvenile compared to Alice’s neat leather-bound
stack.
‘Kiddo, I . . . I found your scrapbook,’ he said, trying and failing
to sound casual. My stomach tilted to one side. ‘The one with all of
Janie’s newspaper clippings. Is that why you’re really here?’
Stacking my Raymond Carver paperback collection beside a deep
groove in the wood, I decided on a half-truth. ‘Kind of. I mean, I
heard about Carvell because of her. But it’s not why I’m here. It’s an
amazing university. One of the best –’
‘- in the world for literature. I know.’ He sighed. ‘Please, just . . .
I know you, Lottie. You’re braver than I’ll ever be. But don’t go
looking for trouble, okay? Don’t go digging around in old mysteries.
Keep your head down, focus on your work. Try to forget about
Janie.’
From the pain on his face, I knew he was thinking about her. I
think he always was, in a way. And now it was all too easy to
imagine me meeting the same fate.
But that was why I wanted answers. To give him and my mum –
and Janie’s family – the peace they’d been robbed of for so long. I
was doing it for them. For Dad. To take some of that pain away. And
call it hero complex, call it main character syndrome, call it whatever,
but I genuinely believed I could do it.
‘I’ll be safe,’ I said, but I knew from the worry in his eyes that he
didn’t believe me in the slightest.
The tears didn’t come in full force until he left, and I was alone in
the bedroom I’d be sharing with a girl who had loathed me on sight.
I hated to admit it, especially when I’d stubbornly told my dad I was
absolutely fine, but this all felt wrong – not because of the historic
murders or my capricious roommate or the strange, too-dry air, but
because of me. I wasn’t cellos and dark windowpanes, I wasn’t
leather-bound Sartre and wine-red hair, I wasn’t Carvell. Everyone
was going to sneer at me like Alice had.
Just as I was about to call my dad on the cheap Nokia he’d
panic-loaded £100 of credit on to, to tell him to come back, come
back, I’ve changed my mind, I noticed the view from our dorm-room
window for the first time.
My breath hitched in my chest.
We were directly opposite the North Tower.
Dean Mordue stood behind a polished walnut lectern in a tailored
blue dress. She was shorter and thinner than I expected her to be,
but her shoulders were squared proudly, her chin tilted to the ceiling
of the old chapel. Behind her was a vast rose window, glazed with
cherry-red and forest-green stained glass, the whole thing divided
into floral segments by intricate stone mullions. A black cat sat on
the windowsill, peering in with vague interest.
Hands clasped tightly around the sides of the lectern, Mordue
addressed the several hundred students packed into the pews.
‘Many of you know of my own rich history with this school.’ Her
accent was crisp and neutral, but there was a subtle Scottish rumble
to it if you listened closely. ‘It was my very first faculty job, in its
very first year of opening – back in the early sixties, which must be
an inconceivably long time ago to your young minds. I had just
received my doctorate in English literature from the University of
Oxford, having been taught at undergraduate level by none other
than J.R.R. Tolkien.’
There was an audible gasp. I looked around at my peers, at the
two stunned strangers flanking me in the pews, amazed they didn’t
know this already. It was almost as though they hadn’t spent the
whole summer researching Carvell and its faculty in immense detail.
Weird.
She smiled warmly. ‘I arrived at Carvell bright-eyed and stuffed
with wonder, ready to impart everything I’d learned. Shaping young
minds was nothing short of magic, to me. I still feel that way today,
even after a long decade away from the place that has always felt
like my home – both academically and spiritually. But, as they say,
absence makes the heart grow fonder, and it is with immense
gratitude that I welcome you all back here today.’
At the mention of the school’s closure, the cold air was pulled
taut.
A few pews over, I saw Lottie sit up straighter. By the look of
things, she’d already made friends with a couple of other girls. They
were wedged tightly together in the pews, as though close physical
proximity would cement their relationship faster. Something bitter
curled in my stomach. People like Lottie would always make friends
easily. It was my own fault I wasn’t one of them.
I turned my attention back to Dean Mordue, who had let a misty
silence settle around the chapel.
‘The North Tower victims are with us today,’ she said firmly, but
with a kind of defiant tenderness. ‘They will always be with us. Sam
Bowey, Janie Kirsopp, Fiona Taylor, Dawn Middlemiss. I think of them
every day. I pray for their families every night.’ She lifted a hand to
the dainty cross necklace hanging at her throat. ‘They came . . .
Sorry.’ She took a quiet moment to compose herself, as though the
emotion threatened to spill over. ‘They came to this university to give
themselves better lives, and instead they lost them. This tragedy
should never be shied away from, never be swept under the rug.
May they never be forgotten.’
She shifted on the stage, and it creaked beneath her pointed
ankle boots. An old brown radiator sighed nearby. ‘That said, tragedy
tourism will never be welcome on this campus. There will be no
press interviews. There will be no photographs sold to the media.
There will be no rumour-mongering, no childish speculation, no
dishonouring the victims in either life or death. No putting their
families through even more pain than they’ve already suffered. And
finally, the North Tower is permanently out of bounds. Any student
found breaching this rule will be expelled on the spot.’
A murmur spread through the students like wind through rushes,
but Mordue simply talked over it.
‘First and foremost, we are here to learn. To grow. To think.’ She
spread her arms wide. ‘We must never lose our thirst for knowledge,
for understanding, for wisdom. So too must we strive for kindness,
for sincerity, for collective purpose. And we must always look inward.
We must study ourselves with rigour, and interrogate our flaws. We
must become better, in all the ways it is possible to be so. We must
not leave this school the same people we were upon arrival.’
I shivered underneath my black wool turtleneck. A bat’s
gossamer wings fluttered in the rafters. As I peered upward, my
gaze snagged on someone else’s. The professor who’d witnessed my
outburst this morning was watching me carefully. When I caught him
staring, he didn’t even have the good grace to look embarrassed. He
simply smiled mildly and turned away.
Although the undertow of shame had mostly subsided, it rippled
at the split-second interaction. A brilliant academic I had so badly
wanted to impress already thought me awful. And who could blame
him? My sharp edges were already snagging on the world around
me.
Mordue clasped her hands together with an air of finality. ‘As I
stand here, I am exceedingly hopeful and optimistic about the future
of this school. How can I not be optimistic when I see the future in
front of me? You are the future; the future is yours. Now go and
claim it.’
It was a rousing sentiment; one that brought to mind gusty
autumn winds and choral music and black graduation caps tossed in
the air.
And yet within weeks, that very future I was supposed to claim
would be all but burned to ash.
Of all the hundreds of new students packed into the chapel for Dean
Mordue’s inauguration speech, I was the only one taking notes – and
feeling extremely self-conscious as I did so. In my flared jeans, retro
Adidas sweater and red beanie, I looked like an off-duty children’s
TV presenter. None of this helped the feeling of being completely out
of place. It wasn’t cool to make an effort back in Sevenoaks, but I
suddenly hated the feeling of being so underdressed. I vowed to go
clothes shopping with the student loan that had just landed in my
bank account. I didn’t own a single item of black clothing, which
suddenly seemed like a grievous oversight.
Dean Mordue was finally talking about the North Tower murders,
after twenty minutes of pretentious preamble in which she flexed
her academic connections with a shamelessness that seemed too
much even for Carvell. My pulse quickened when she said Janie’s
name, and I started to bullet point the names of the other victims –
even though I’d studied the case for so long I knew them by heart.
‘And finally, the North Tower is permanently out of bounds. Any
student found breaching this rule will be expelled on the spot.’
Another random document with
no related content on Scribd:
ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja
heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he
säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta. He
tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma
näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.

Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa

kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme —
kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta
nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka
nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen
ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla ja
lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella
suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä
tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät
voineet kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai
ystävä. Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain
ikävää ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa
tahtoneet olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää
hyväntahtoisilta. He tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä,
pian olisi lopussa. Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut
jonkun hetken aivan kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi
hän ja syöksyi ulos.

Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli

hänen seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella
vilkkaudella kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui
ensimäinen vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen
kanssa. Kun vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan
synoodiin, arveli mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan
sopivaksi hiljaisuuden rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran
asemesta käytti hän kovaa rykäisyä ja sanoi:

"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu

kansallisuus maailmassa voisi…"

Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella

teitä?"

Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt

katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman
hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen
kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli niillä
terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.

"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt

hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän
kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden
mukana?"

"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.

"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai

tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"

"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena.

"Varmasti en!"

Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.

 "Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli.
Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi,
että ne jo olivat korjatut."

Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota

valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan
sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo
sähkövirta oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi
istuimeltaan, vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin
silmäkulmaansa ja alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin
olisi puoleksi unohtanut puhumisen taidon.

"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"

Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja

silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.

"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla,

karkealla äänellään.

"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja

työnsi innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät
aina kun minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä
seistessään rivissä pitkin seinää."

"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"… alotti mr Audley

raskaasti ja epäröiden.

"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua

innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista
tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei enempää
eikä vähempää."
 Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.

"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun tarjoilijani

viideksitoista?"

"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"

"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on

varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa
kuolleena huoneessaan."

Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista —

sillä sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen
näistä tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen
pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli
herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:

"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"

"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen

vähäistä liikutusta.

Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa

tuntoon. Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella
tulleet siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen
tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget ja
kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset. Mutta
hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä
voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin
askelin ovea kohti.

"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät
ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja
sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin
neljäkolmatta helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."

Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into

gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla
syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.

Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli

löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta
hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.

Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat

käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat
isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku
mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja
pari muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden
huoneeseen, koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut
sitä tietä. He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja
huomasivat pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka
seisoi varjossa.

"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä

ohi?"

Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:

"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."

He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni

peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä
kiiltävää hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle.
Hopea näyttäytyi tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.
 "Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa
täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja
huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin
puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli
rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.

"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai

kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.

"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley

säikähtynein silmin.

"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."

"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen
rikottuun ikkunaan.

"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva
äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle
jakkaralle.

"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.

"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta

tiedän jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan.
Sain edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa
minut, ja hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."

"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester

kimeästi nauraen.

Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:

 "Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja
seikkailija voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat
miehet pysyvät kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä
Jumalalle että ihmisille? Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te
minun alalleni. Vaikka te epäilette miehen katumuksen todellisuutta,
niin olette kaikissa tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja
haarukkanne. Te olette nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa
on teille kaikki hopeakalanne. Mutta Hän on tehnyt minusta ihmisten
kalastajan."

"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.

Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.

"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla

ja näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen
kulkea, vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että
voin temmata hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."

Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen

löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan
kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin
paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja
pureskellen mustia viiksiään.

Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela
veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."

"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä,

ketä tarkoitatte vielä sukkelammalla."
 "Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei
ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen.
Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan
pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte
miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka
koko seurassamme."

Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua

avomielisyyttä vastaan.

"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä,
kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa
mitään syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia
seikkoja, jotka itse keksin."

Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui

eversti Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle
kiivennyt pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin
olisi hän jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.

"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen

huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä
harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo.
Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä olisi
tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä varpaillaan;
sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia askeleita, jotka
muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä. Mutta minä
olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat askellajit,
jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten raskasta ja
sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi, sitten yhä
innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti noita
molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista kuin
teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies, joka
odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan
luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin,
mutta en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin.
Olisinkohan matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka
puikahteli ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin
satuin kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja
vastaus oli selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan —
ruumis hiukan kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja
ruokaliina takana liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista
minuuttia ja luulen, että rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin
olisin itse aikonut tehdä sen."

Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät,

harmaat silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.

"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä",

jatkoi hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole
ainoita taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista.
Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma kulumaton
tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen, vaikka
suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. Hamletissa esimerkiksi
ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset, Osricin
kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys vain
oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen,
murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."

"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan,

"täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen
murhenäytelmän."
 "Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko
tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin
Hamletissa, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse. Sitten
on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei olisi pitänyt
olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat pöydältä ja
muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu rikos perustuu
lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan, joka itsessään
ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa kätkeä tuon
tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri, hyvin suunniteltu
ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon tuottava rikos oli
rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että herrasmiehen
päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli näyttelemistä ja
sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."

"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin

saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."

"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön

lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki ainakin
kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin tässä
käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään loukkoon,
josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän liikkui
lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä
hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla. Älkää
kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet kuusi,
seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa olitte te
ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun hän liikkui
herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla nopeudella: pää
painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin. Hän kiisi terassille,
korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa kyytiä konttoriin, tai
tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois kirjanpitäjän tai
tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa viimeistä tuumaa myöten,
muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui aivan toisella tavalla.
Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän tuolla hajamielisellä
ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet isäntiensä
käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari, tultuaan
hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla kuin eläin
zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien herrojen
tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi
kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki
konttorin ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin
taikaiskusta ja kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen
tarjoilijan vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut
kiinnittää huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi
palvelijoilla ollut epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen?
Pari kertaa uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan
yksityisessä huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa
janoissaan. Hän sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen
mukaansa, ja sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja
moitteettomasti sen huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana,
joka toimitti selvän tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä
päinsä, mutta hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka
oli syöty.

"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet

riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen
paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä yhtenä
herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu meni kuin
tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin kun herrat istuivat
pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi vain olla varuillaan pari
minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois, muuttua reippaaksi tarjoilijaksi
ja korjata lautaset. Nämä asetti hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat
povitaskuunsa, joka sen johdosta paisui aikalailla ja laukkasi
tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin hänen juoksevan — kunnes hän
tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän taas rikkaaksi mieheksi, jonka
täytyi lähteä pois asioitten takia. Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa
vahtimestarille ja poistua yhtä elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta
sattuipa niin, että minä hoidin vaatevartijan tointa."

"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä

hän teille sanoi?"

"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän

loppuu kertomus".

"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi

Pound. "Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta
teistä en ole onnistunut saamaan selkoa."

"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.

He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat

Chesterin herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli
reippain askelin heitä vastaan.

"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä

kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo
pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas,
ikuistaaksemme tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka
hankitte hopeat takaisin, voinette kai esittää jotain?"

"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti,

puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme
vihreitä pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa
tapahtua, kun on aivan tarjoilijan näköinen."

"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan

tarjoilijan näköinen."

"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä",

sanoi eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän
ystävänne, arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä
gentlemannia."

Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka,

sillä ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa
säiliöstä.

"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä

gentlemannia, mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin
yhtä raskasta olla tarjoilijana."

Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin

raskaat ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja
nopein askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn
raitiovaunua.
LENTÄVÄT TÄHDET

"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana

sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista
kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni
mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet
sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä
milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai
puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut
valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen
mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas
pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen
säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi
päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan —
ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin
saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin
vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin
hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta —
mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen
kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun
poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten
yllä lepää Millet'n mahtava henki.
 "Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli
iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos
Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa
porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa,
jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi
apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä
olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä
kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo
samana iltana."

Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin

katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan
käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman
perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun
talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan
puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä
syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot,
rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei
voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin
turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi
häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.

Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja

rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne kuin
kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli linna, toisella
puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai holvikäytävä
suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan. Kun nuori
neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai viidettä kertaa
sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa laakerikäytävää
pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista muodostettua
kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän
ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi
katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä
jokseenkin kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.

"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan

levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."

Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori

mies, jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen
piirteensä olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa
vaaleankeltainen väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä
sattui silmään sitä selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli
pistävänpunainen kaulaliina, ainoa vaatekappale, josta hän näytti
edes hiukan huolehtivan. Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti
käsitettävä. Hän ei välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista,
vaan hyppäsi kuin heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen
vaarassa taittaa jalkansa.

"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan

tyynesti. "Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään
tuossa hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä
ammatissa mitään pahaa."

"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.

"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi

nuori mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää
sen yli."

"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä",

sanoi tyttö.
 "Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen
minä muurin oikealla puolella."

"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.

"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.

Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua

kohti, kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja
hieno, vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun
nopeudella esiin ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja
läähätti.

"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee

sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt,
miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista
sorttia."

"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina
meille toisena joulupäivänä."

Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi

eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:

"Hän on hyvin kiltti."

Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn

suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei ollut
kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty jokseenkin
pahoin eräissä Sotatorven ja Uuden Ajan artikkeleissa. Mutta Crook
ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton lastin
purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa. Suuri, hieno,
vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta, pikkuinen, hieno
pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he ukon yhdessä talon
ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa hänen
päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty
tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin,
turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet
luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit
loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain
ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra,
ulkomaalaisen näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine
hymyineen, hieroen turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.

Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa,

olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams,
turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään
kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin
vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua,
jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai
pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken
Kanadasta palannut lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin
kovaääninen, keltapartainen ja -tukkainen gentlemanni-farmari,
jonka nimi oli James Blount. Heidän seurassaan oli myöskin
viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta kirkosta. Everstin
vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen, ja niin kuin tällaisissa
tapauksissa on tavallista, olivat hänen lapsensakin kasvatetut
katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, nimikin
oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin oli eversti aina viihtynyt
hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet kotiinsa, kun suku oli ollut
koolla.

Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja hänen

riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan rakennetut
tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat niin
sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa
päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka
yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko
seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold
Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten
perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi
vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta
kotelo, joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi
joululahjan kummityttärelle. Teeskentelemättömällä
itseluottamuksella, jossa oli jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet,
ojensi ukko hänelle kotelon kaikkien nähden. Pikkunen painahdus,
se avautui, ja kaikki tulivat puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan
lähteen pärske räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä
samettipesässä lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia,
jotka näyttivät sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer
seisoi siinä hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä
nuoren tytön hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja
jäykkiä kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.

"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer

ja pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani
tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään
'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan
kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes
tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan. Olisinpa
voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi ollut
mahdotonta."

"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi

punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat
siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes
kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."

"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette
te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt
onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä,
joka mielellään syleilisi nuohoojaa?"

"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.

"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby

tarkoittaa sosialistia."

"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti

Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka
valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa,
tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa.
Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat
nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."

"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi

hiljaa.

Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa

sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.

"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen

kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä eräänä
jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta ainoastaan
noella, ulkonaisesti käytettynä."

"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa

meitä samalla lailla!"