Visit https://ebookgate.

com to download the full version and

explore more ebooks

Shabtis W.M. Flinders Petrie

_____ Click the link below to download _____

https://ebookgate.com/product/shabtis-w-m-flinders-
petrie/

Explore and download more ebooks at ebookgate.com

Here are some recommended products that might interest you.
You can download now and explore!

Matthew Flinders The Life of Matthew Flinders First

Edition. Edition Miriam Estensen

https://ebookgate.com/product/matthew-flinders-the-life-of-matthew-
flinders-first-edition-edition-miriam-estensen/

ebookgate.com

Green Development Environment and Sustainability in a

Developing World 3rd Edition W.M. Adams

https://ebookgate.com/product/green-development-environment-and-
sustainability-in-a-developing-world-3rd-edition-w-m-adams/

ebookgate.com
Oxford & Philadelphia
This edition published in the United Kingdom in 2023 by
OXBOW BOOKS
The Old Music Hall, 106–108 Cowley Road, Oxford, OX4 1JE

and in the United States by

OXBOW BOOKS
1950 Lawrence Road, Havertown, PA 19083

© Oxbow Books 2023

Paperback Edition: ISBN 979-8-88857-006-7

Digital Edition: ISBN 979-8-88857-007-4 (epub)

First published by the British School of Archaeology in Egypt, 1935

Facsimile edition published in 1974 by Aris & Phillips Ltd

Oxbow Books is grateful to the Petrie Museum for their collaboration in bringing out these new editions

All rights reserved. No part of this book may be reproduced or transmitted in any form or by any means,
electronic or mechanical including photocopying, recording or by any information storage and retrieval
system, without permission from the publisher in writing.

Printed in the United Kingdom by CMP Digital Print Solutions

For a complete list of Oxbow titles, please contact:

United Kingdom
Oxbow Books
Telephone (0)1226 734350
Email: [email protected]
www.oxbowbooks.com

United States of America

Oxbow Books
Telephone (610) 853-9131, Fax (610) 853-9146
Email: [email protected]
www.casemateacademic.com/oxbow

Oxbow Books is part of the Casemate Group

Front cover: Painted wooden shabti of Meh. Provenance unknown, Dynasty 18 (c. 1550–1069BC). Petrie Museum UC8824.
Image © Mary Hinkley, UCL Educational Media.
 PREFACE TO THE 2023 EDITION
In the 1970s, a much-anticipated new series of publi- the age of 26, Petrie travelled to Egypt to survey the
cations illustrated objects and themes related to the Great Pyramid. For the next five decades he was at the
excavations of the archaeologist William Matthew forefront of the development of archaeology in Egypt
Flinders Petrie (1853–1942) in Egypt, and aspects of and later in Palestine, and his detailed methodological
the collection of University College London’s Petrie approach continues to shape the discipline today.
Museum of Egyptian and Sudanese Archaeology. Petrie worked at more sites, with greater speed, than
A young couple setting up in business in the early any modern archaeologist: seeing his life as a mission
1970s, Aris and Phillips published these works, written of rescue archaeology, Petrie aimed to retrieve as much
by members of the UCL Egyptology Department, in information as possible from sites that were shrinking
their Modern Egyptology series. Building on Petrie’s dramatically in size as Egypt modernised during the
own observations, the authors of these volumes aimed late 19th and early 20th centuries. He published a large
to complete the great task of publishing the Petrie part, but not all, of the finds from his excavations in
Museum of Egyptian and Sudanese Archaeology’s his illustrated typological volumes, arranged according
vast collection, and to present some of the research to object types and themes. Today, much of the Petrie
that Petrie himself was not able to address in his own Museum’s collection is displayed and stored in a way
published works during his lifetime. As the current which reflects these publications: for example, several
Curator of the Petrie Museum, it is a great privilege storage cupboards are dedicated to the material illus-
for me to support Oxbow Books in their mission to trated in the ‘Objects of Daily Use’ volume, and objects
republish the series, which remains a key source of in the drawers are arranged according to the order of
information for all those interested in object-based the published plates. This offers a unique opportunity
approaches to the study of the ancient world. for researchers to engage with Petrie’s typological and
The Petrie Museum, part of University College methodical approach to archaeology, as well as with
London (UCL), is home to one of the largest and most the history of museum collections.
significant collections of Egyptian and Sudanese archae- The first catalogue to be published in the Modern
ology in the world. Free to visit, this extraordinary Egyptology series was Amarna: City of Akhenaten
collection tells stories about the lives of ordinary people and Nefertiti in 1972 by Julia Samson, Petrie Museum
who lived along the Nile Valley thousands of years ago. Honorary Research Assistant. As official publishers to
Originally set up as a teaching collection, the Petrie the UCL Egyptology Department the series went on to
Museum comprises over 80,000 objects housed together produce facsimile reprints of eight of Flinders Petrie’s
with an internationally important archaeological archive. most important site reports and many of his object cat-
It is a collection of world firsts and ‘oldests’: the oldest alogues, originally published through the British School
woven garment; the oldest worked iron objects; the first of Archaeology in Egypt. The substantial annual royalties
known depiction of loom weaving; the oldest known from these reprints were paid into the ‘Petrie Fund’ at
written document about women’s health; the earliest the time, which provided special grants to students in
veterinary treatise; the oldest will on paper. The Museum financial need.
has Designated Status from Arts Council England, mean- In many ways, the new reprints of this classic series
ing that it is considered to have outstanding resonance can be seen as the latest layer in a vast ‘publication stra-
and national cultural significance. The collection has a tigraphy’ of the thousands of finds from Flinders Petrie’s
substantial, visible international reputation for research, excavations, which now live in museum collections
supporting hundreds of researchers every year, both around the world. On reading these volumes, I hope that
remotely and in person. readers will also be inspired to learn more about the Petrie
The Petrie Museum is named after Flinders Petrie, Museum collection and its fascinating history.
who was appointed in 1892 as the first Professor of
Egyptian Archaeology and Philology in the UK at UCL. Dr Anna Garnett
Over three-quarters of the material in the Museum comes Petrie Museum of Egyptian and Sudanese Archaeology,
from excavations directed or funded by Petrie, or from University College London
purchases he made for university teaching. In 1880 at January 2023

v
 PUBLISHER’S PREFACE
Oxbow Books is pleased to present this title in our catalogues stand as exemplars of the craft of typolog-
Classics in Egyptology series. This series of facsimile ical classification, the backbone of modern archae-
re-issues is comprised of two sub-series. The first ology – much of which, though refined by absolute
consists of 16 typological catalogues produced by dating and another 100 years of research, still stands
W.M. Flinders Petrie based on his massive collection the test of time.
of Egyptian artefacts. Mostly excavated by Petrie
during many seasons of campaign in the last years
of the 19th and early decades of the 20th century, A note on presentation
they now reside in the Petrie Museum at University The facsimile titles of Petrie’s catalogues re-issued in
College London. Published between 1898 and 1937 the 1970s were produced from scans of the original
and long out of print, the catalogues were re-issued publications. Scanning technology at that time was not
in facsimile by publishers Aris and Phillips in the of the standard or resolution of today. The scans are no
1970s. These were followed in the next 15 years or longer available, nor has it been possible to obtain, and
so by publication of a number of newly commissioned in doing so destroy, original copies of the Petrie cata-
titles, based on more recent examination of elements logues. These titles have therefore, of necessity, been
of the Petrie Collection by contemporary experts, rescanned from the 1970s re-issues. Where necessary
under the name Modern Egyptology. A selection of the pages have been digitally enhanced for clarity of
these additional titles forms the second component reading and to ensure the good quality of the plates,
of our own series. though inevitably a few are not of the standard we
The archaeology of Egypt continues to fascinate. might wish, because of the quality of the previous scan,
Multi-​disciplinary investigation and research continues and occasional blocks of text are not precisely ‘straight’
unabated, encompassing methodologies, scientific and or evenly situated on the page. However, some pages
data processing techniques, theoretical approaches, in the 1970s re-issues had been inserted in the wrong
and even whole paradigms that were unheard of in order and this has been corrected. The originals were
the 1970s and undreamt of when Petrie was working produced at a folio size. The pages have been reduced
in Egypt. Yet all the titles included in this series con- slightly to standard A4 for ease of shelving and because
tinue to be invaluable sources of basic data, providing this has the effect of slightly improving the scanned
an unparalleled resource that can easily be cross-­ images. In some cases, illustrations were presented to
referenced with the actual materials they describe scale and the original scale is given on the plate. There
and discuss. They remain within the Petrie Collection were also no digital files available for titles included
where they may be accessed and re-examined as new in the Modern Egyptology series, so these too have
research flourishes. As historic documents, the Petrie been scanned from printed copies.

vi
I
II
II
XII
V
I
I
I
I
I

/
I
I
Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
Kristiina tiesi sen ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään —
silloin hän ei enää tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa — joskus, pitkien

aikojen perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen
esiin — mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli
kätketyksi mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen —
Simon ei käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata — hänen
oma vaimonsa — ja Kristiinan mies — kumpainenkin — Simon
parahti tuskaisesti ja hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

— Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti,

väkivallan uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä
värisevänä.

*****

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat,

kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" — Erlend
Nikulauksenpoika ratsasti juuri ohi — hänellä oli muassaan kaksi
poikaansa. Simon mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia
paluumatkaa.

— Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi

Andres heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä.
Pojan istuessa penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän
luokse oli raskas lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa
kauniilla, keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen
muistelemisesta — milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän
luokse.
 Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa — Halfridin
lasta, Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut
pieni kelmeä vainaja — Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt
poikaansa juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan
äidin luona. Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin
kuin äitinsä — olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi
solminut uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun
kerran hän olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan.
Silloin hän — ei tosin olisi unohtanut Kristiinaa — tämä oli
johdattanut hänet niin omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi
voinut unohtaa. Piru vieköön — täytyihän miehellä olla oikeus
muistella ihmeellisenä seikkailuna sitä, että hänen oli täytynyt hakea
porttolasta, toisen miehen sängystä morsiamensa, korkeasukuinen
neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja kristillisessä hengessä. Mutta
silloin hän ei luultavasti kuitenkaan olisi muistellut häntä niin, että se
olisi käynyt vaivaksi ja vienyt kaiken viehätyksen elämän muilta
antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran
joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja
loppuunelänyt.

Niin, niin, — et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani.

Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon —.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa

hengellään kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä
Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän
saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.
 *****

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita

Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun
laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja

aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime
pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän
auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui
punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa.
Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa
varassa, käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan,
seisahtui ja matki lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He
osasivat matkia melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän
matkan päässä parin naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti
kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet — ne vaelsivat

kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja pikku
laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin
värisenä — se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien
kivien ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli

maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja
sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan
pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle
mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset
voimiaan — ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti
Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian
päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.
 Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi
aivan lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän
tunsi Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen —

jotta minä voin sanoa vaimolleni —?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos
hän olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta
hän käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo:
pojat olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki

heidän kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa
valossa — Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta,
jännitystä ja nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten

satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi
aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat

lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä
näit minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että
hän ja nuo isäsi liittolaiset — hän ja muut herrat, jotka olivat
antaneet sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi
aikoi viedä Tanskaan — ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti
isällesi tekemän uskollisuudenvalan —"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

 "Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi
veljesi luo. Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten
kumppanieni turvallisuuden — annoin siitä kaiken mitä minulla oli
kunniallisen ja sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd
voi luulla muuta kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään —"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä
Dyfriniin —"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua

enkä ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi —"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend —"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän
matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet
sinä olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja,
joista olin tehnyt vaitiolovalan —"

Simon jäi miettimään — ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa.

Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan järjiltään.
Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja tämän
poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä
kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä

veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa
tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon

jäyhästi. "Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli
ilmi. Enkä minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta
— ethän sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan
pieni, kun sinut sotkettiin näihin — salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend

kiivaasti. "Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje
Gauten käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani —"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut

pidättyä sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut

minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä

Simonille; ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin
niille olisi levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen,
että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja
vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen
selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden

jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi
Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun

kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni
luona kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä,
sinulla ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla
kun nämä" — hän jäi tapailemaan sanoja — "omituiset seikat tulivat
ilmi — tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni — en voi kieltää,
etten olisi ajatellut — ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen —
sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi.
Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän
koetti selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen

kuin Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä
ja nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se

luonnollisimmalta —"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti

Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että

minä heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet

sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään,
tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi
ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi.
"Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden — ja
siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa — huomasin, ettet sinä

mitenkään voinut uskoa muuta —"
 "Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä
hiljemmin.

"Hän —!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi
kenenkään huomauttavan mitään minusta — paitsi milloin hän tekee
sen itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on
lasten laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta
tietysti minä selitin hänelle —"

"Teitkö sen todella —"

"Tein — aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan,

Kristiina on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän
muistava, ettei meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin
sinä ja —"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi.

Hänestä oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että
asia nyt saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät
sanomattoman hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi
mielenliikutuksesta hänen alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa —"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä

ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa —"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi

Simon kiivaasti.

"Niin —. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin

silloin. Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään — Reidar
Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend
pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko — on
parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin —"

"Minä en voi unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän

ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti —!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti
unohtaa niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan —" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon

vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi
tukahuttanut halunsa huutaa. "Tarkoitan —. Olen kuullut sinun
puhuvan niin kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta
vanhasta miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja
ymmärtänyt sinun rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella.
Enkä ole milloinkaan huomannut sinun kantavan kaunaa minua
kohtaan siksi, että — houkuttelit minulta morsiameni —. Minä en ole
niin jaloluontoinen kuin sinä — minä — minä kannan kaunaa sitä
miestä kohtaan, jolle minä olen tehnyt vääryyttä —"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin.

Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.
 "Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. Vihaatko sinä minua,
Simon?" kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa.

He tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta.
Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen
juonteissa tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja
herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja
puri väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! — Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin

suusta; hän oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän — sinun mielestäsi — ole sen arvoinen, että häntä
kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa — ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun

valo sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala — Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja

kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon
pidätti Digerbeiniä — hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä hän
seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi
kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden
läiskeen vaikenevan.
 Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui
ja hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta
lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa
oli kuin murtunut keihäs — hän oli itsekin murtunut hyökätessään
tuon miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan — Erlend
Nikulauksenpoika, tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän
maailmanmenosta, että hän oli vain pelkkää avuttomuutta ja
tolkuttomuutta koko mies.

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo

hyvän joukon viidennelläkymmenellä — johan hänen nyt alkoi olla
aika ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli
sekin sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut
Erlendin hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo — Jumala siunatkoon häntä,

matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin
loppuva — he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja
hän pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä —.

— Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön
—! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat
papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen,
että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta — hän ei
kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli — ettei Ramborg heräisi hänen
palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen

alla.
Ramborgin huntu hohti kuutamossa.
 *****

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli
tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa
padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä,
kantoi pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua
olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen

ja alkoi viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut
alulle kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei
ollut vielä päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo

kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden
mukaan."

"Emme — ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg

naurahti.
Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina
Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa —"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme
eronneet sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri — ja silloin Simon
kertoi mitä hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan
Erlendin ja poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta —

kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."
 "Ehkä kyllä — mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä
puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" — kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira
Eirik kerran luki meille — Raamatusta — eräästä neidosta, jonka nimi
oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen

elinvoimansa ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies
keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. —

Muistan minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin —"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas

puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi — Tristan

mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki

kämmensyrjällä suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka
uunin syrjällä, kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi
katsomaan tuleen, joka oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa.
Sopesta kankaan luota kuului Ramborgin arka, särkymäisillään oleva
ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset

miehet kuin Daavid ja herra Tristan — olivat — en ymmärtänyt heitä
— minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan,
jotka antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän
rakkauden, enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia
naisia, jotka olivat hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin.
Ajattelin, että jos minä olisin mies, olisin ollut ylpeämpi — enkä niin
sydämetön" — hän vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea
sellainen kohtalo, joka tuli Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen
osaksi." Hän kääntyi kiivaasti, tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui
miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti.

"En ymmärrä mitä tarkoitat tuolla —"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen

kuin tuo Tristan —"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa — "että minä olisin
sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit — elivät ja
kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin
—." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot
olivat valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat

kädet vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä

lahjasta. Luulin — olen koettanut olla hyvä aviomies —"
 Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti,
meni pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi
Simonin eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten
säärysten peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä,
punaisenruskeita kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon

suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis —." Ramborg istahti Simonin

syliin, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti
miehensä pään käsiensä väliin ja sanoi: "Simon — katso minuun —
miksi sinä et voi olla kiitollinen siitä — en minä ole antanut
kenenkään muun omistaa itseäni kuin sinun —. ajattelin pikku
tytöstä asti, että sellainen kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla.
— Muistatko, miten me molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme
sinusta — sinun piti lähteä isän kanssa katsomaan hänen varsojaan
— sinä nostit Ulvhildin puron yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta
silloin minä huusin, että sinun piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut

Ulvhildiä, siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää
rampaa lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että
sellainenkin oli olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa

vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle.
"Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa —. Erlendillä on
pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. — Ja sitten minua
miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin
hymyillessäsi — ja se, että sinä olit niin iloluontoinen —"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt —"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi — "silloin kun sinä katsot lempeästi

minuun —. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa
sinun vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani — isä ja

äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin
ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin.
Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten sinä
nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän sydäntä,
vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä juoksi veri.
Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää pakottanut, ja
sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit minut syliisi —"
Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi hänen päänsä
olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta tapauksesta,
muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän oli
Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina ja hän
itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva sopimus
purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä — ja nyt hän
muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli
hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan,

Ramborg-kulta — että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä
pidä sinusta —?"

"Simon — enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit
pitää minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala
sinua kohtaan — minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni
sylikoira koko ajan." Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti
hänen kätensä omiensa väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi — sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä

itsekään mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa — voitko
luulla, etten minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta
synnistä tai etten muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni?
Minähän olen miehesi, Ramborg — älä unohda sitä äläkä siis puhu
minulle noin —"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian

vaatimuksia —"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai

koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä
päivänä — sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta
—"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on
kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin
himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin

kuin
Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin —"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti.

"Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on
kiusata minua mustasukkaisuudella."
 Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan

pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä —
minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu

sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa,
jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot —"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa

ensiksi äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi
Ramborg hiljaa.

"En —. Onko sellainen sananparsi —? Voi se olla tottakin." Simon

siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua
tänä yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

*****

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa

hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan
leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta
Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään — ja
samalla hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä,
ettei hän enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia
kuin sokeaa, kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että
Ramborg oli varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta — toukokuun yö oli

loppumaisillaan. Simon oli äärettömän väsynyt — ja huomenna oli
messupäivä. Mutta ei hän mene kirkkoon huomenna — vaikka siitä
voisi olla siunausta. Hän oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän
milloinkaan laiminlöisi messua muuta kuin pätevästä syystä — mutta
ei siitä ollut ollut hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon
lupauksen vuodesta toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei
ratsasta messuun —.

II
VELALLISET
I

Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin välillä

oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille, mitä
Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen olivat
joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää
en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja

päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus
ennenkin heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis
asia, josta mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra

nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen, ja
hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia ja
emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli ollut
pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille — ja
Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen
niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa ja
luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi
omin päin — mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.
 Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu.
Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että
hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten
paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa hän oli tälle — Simonin ystävyys oli ollut hänen
paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla —

että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon
Simoninkin kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen.
Kristiinaan, hänen mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen
karsain ja epäluuloisin silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa.
Nyt he tulivat jäämään aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä

pyhänä tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan
siellä eräässä miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen
perhettään päätään nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti
tervehtimättä heitä kädestä pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan — mutta eihän

meidän, sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän,
nousi varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä
olevat sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan — hän tunsi, ettei
Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan
pitänyt Erlendistä — Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut
miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään —.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan

heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa,
miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo ja
syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa
äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään.
Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään

noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli
tuonut poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten
kirkkotoimituksen jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni,
kituvan näköinen poika oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän
voinut sille mitään, että hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut
ihan pieniä lapsia, tunsi kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla
Formon pikkumiehen kanssa ja hemmotella häntä vanhempien
tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten

Erlendin ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he
tapasivat toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän
Kristiina asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että
syy oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille —
olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta
olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla
tavalla — vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä
ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan — huomattuaan sitten,
mitä oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on
riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään
mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi

puuttua korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli
ihmeellinen taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki.
Kristiina muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja
herkkämielinen — miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut
siltä kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä
menollaan. Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron — Gunnulf oli
jo ennen luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli
ymmärtänyt sen olleen Erlendin syytä — Erlend oli loukannut niin
monesti hurskasta ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei
ollut koskaan tehnyt Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen.
Ja nyt hän oli työntänyt luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi
tietää, mikä oli saanut aikaan epäsovun hänen ja heidän ainoan
ystävänsä välillä, nosti Erlend vain nokkaansa vastaten, ettei hän voi
sanoa sitä —.

*****

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän

huomasi, että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen
toisiin asioihin hänen astuessaan tupaan — eikä tämä tapahtunut
harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin

Nikulaus oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän
heidän kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä
hänen sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan
Jørundgaardiin olivat muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut
tuota ensimmäistään, elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui
huomaamaan monella tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen
nuoruudensyntiään. Tuntui melkein siltä kuin olisi katsottu hänen
tahranneen koko kotiseutunsa kunnian sillä, että hän, sen miehen
tytär, jota kaikki pitivät paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut
harhapoluille. Sililäiset eivät olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä
sitäkään, että hän oli Erlendin kanssa, paitsi isälle tuottamaansa
surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan pilkanalaiseksi puijaamalla hänet
pitämään vietellylle tyttärelleen komeimmat häät mitä täällä oli nähty
miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset nyt
pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend
olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän piti
Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja opetti
poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun hän
tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet hänelle
niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa
Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä ja
tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt
heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut
vieraantumaan heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät
äkkijyrkät vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin
kuin ennen — mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita
hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti — Erlend oli tietänyt siitä, mutta
oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan
pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei
hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja
hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään
tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli tehnyt
Lauritsaa kohtaan — hän ei ollut ajatellut, että paljon
raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli
astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.
 Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin
antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt
loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt
ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden
rukousten johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman
lapsen muodon — silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä
olisi sulanut nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin
muuttunut makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan
avulla minä kai ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan
koettaessa saada miestään iloitsemaan kanssaan kalliista
aarteestaan, jota Kristiina itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi
aikaa kun apuvaimot muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären
kanssa saamistaan lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja
kuullut. Mutta kun hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti
Erlend nenäänsä ja kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli
märkä päältä ja alta. Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi
ensimmäiseen aviolliseen poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve
oli ilmestynyt maailmaan sopimattomaan aikaan — vaikka poika oli
niin kaunis ja reipas lapsi, että jokaisen olisi pitänyt iloita
semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli

oikein kumma nähdä — pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen
pienet kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä
hänet hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari
sanaa tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve
koettanut voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista
muista lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki
poikien pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä
mukanaan ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne — siellä säilytettiin
kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä
käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui
Naakkve hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun
sai olla mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän
retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja
vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend
melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla,
mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli
hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa
tulevaisuuden suistuessaan asemastaan — ja mahtoiko Erlend
aavistaa sen. Joka tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista,
joka ei näyttänyt osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta
pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan

psalttaria aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut
paasto. He kysyivät, miksi hän teki niin — eihän nyt ollut
paastopäivä. Erlend vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden.
Kristiina tiesi noiden paastopäivien tarkoittavan sitä
parannuksentekoa, joka oli määrätty Erlendille hänen Sunniva
Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen johdosta, ja
vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute eivät
näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui
samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen
likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen — Kristiina oli
nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein
paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta —.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori

miehenalku oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve
palveli isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja
päällikköään: hän tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa,
pitää kunnossa isänsä ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen
isänsä jalkaan ja toi hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän
täytti Erlendin pikarin ja leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan
isänsä oikealla puolella pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan
innosta ja säädykkäistä tavoista, mutta oli mielissään ja otti
Naakkven yhä lujemmin omiin hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten hän oli

pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän
isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli
hakenut äitinsä luota apua ja turvaa — aivan pienenä ollessaan. Hän
oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta Kristiina
tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän joutui
äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin, ei
Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun
Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen
kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä — hän teki
työnsä haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi
koskaan. Äiti ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen
monessa suhteessa — hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli
terve ja voimakas, reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja
kohtalaisen taitava muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja
erinomainen suksimies. Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf
Haldorinpojalle, Naakkven kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi

vahingoksi kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja
joukkopäällikön alkua ei ole koko Norjan maassa tätä nykyä."
 Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut
tulevaisuutta, jonka isä oli riistänyt häneltä.

*****

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin

kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia.
Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä
Maunu-kuninkaan hallitustoimiin — he olivat uhkailleet tarttua
aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan
hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he
huutaisivat kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon
Haftorinpojan, Sudrheimin herran — tämän äiti, Agnes-rouva, oli
autuaasti nukkuneen kuningas Haakon Haaleggin tytär. Jonista
itsestään ei kuulunut paljoa, mutta tämän veljen Sigurdin sanottiin
olevan koko yrityksen takana, ja Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin
poika, kuului myös siihen — huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos
Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi hän jonkun Bjarnin sisarista
kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin polveutuivat entisistä Norjan
kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika, joka oli ollut Maunu-
kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden nuorten
päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista ja
korkeasukuisimmista miehistä — Erling Vidkuninpojan ja Bergenin
piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana,

että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat enää
koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon
Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen
Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään
näistä asioista — osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen
veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin — kulkihan ainakin
Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi,
ettei Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä
asioista, koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten
paikalla, vaikka onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa
piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa

näistä uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:

"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän

he saata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne
ja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä."

Erlend nauroi; silloin poika jatkoi:

"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei

Norjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan
sietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja
lääninherran-virkanne — kun taas ne miehet, jotka olivat olleet
teidän liitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta — te jouduitte yksin
maksamaan kaikesta —"

"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut", sanoi

Erlend nauraen. "Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi.
En minä usko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää
Maunu-kuningas raukkaa lunastamaan sitä takaisin —"

"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja

useimmat muut", vastasi Naakkve kiivaasti. "Miten he saattaisivat
häpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka
kantoi kilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin
ja Vienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista — kyllä he
olisivat kunnottomia, jos sen tekisivät —"

Erlend vihelsi.

"Poikani — minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten

Haftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi
siitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä
paljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen
se jää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole
astuva valjaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät,
etten minä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset —

"Sukulaisia, sanot — niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat sinun

orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin Haakon-
kuninkaan kartanossa — oli Agnes-rouvan onni, että hän oli
kuninkaantytär — hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan
kaloja laiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi
armahtanut häntä hurskaudessaan ja ottanut häntä
navettapiiakseen. Monta kertaa minä sain niistää noiden
Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan menossa isoisänsä eteen ja
juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin olisivat tulleet suoraan äitinsä
kohdusta — ja jos minä sitten sulasta sukulaisrakkaudesta löylyytin
heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten tapoja, kirkuivat nämä kuin
sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin pojanvesoista
myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha sinun on
odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä —"

Kristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:

"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole

varomatonta puhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista."
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade

Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.

Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and

personal growth!

ebookgate.com