Aškenasijuutalaiset

Aškenasijuutalaiset (hepr. ‏אשכנזים‎, aškenazim) ovat yksi juutalaisten diasporaryhmistä.^[3] Aškenasiyhteisö sai alkunsa keskiajalla juutalaisten asetuttua Välimeren alueelta Länsi- ja Keski-Eurooppaan, mistä osa heistä muutti Itä-Eurooppaan. 1900-luvulla aškenasien suurimmiksi asutuskeskittymiksi muodostuivat Yhdysvallat ja Israel.

Pikafaktoja

Aškenasijuutalaiset
Aškenasijuutalaisten asuinalue vuonna 1881, tihein asutus tummanharmaalla ja punaisella.
Väkiluku	12 miljoonaa[1]
Asuinalueet	Yhdysvallat: 6 miljoonaa[1]  Israel: 3–4 miljoonaa[2]
Kielet	heprea, jiddiš, englanti, venäjä
Uskonnot	juutalaisuus
Infobox OK

Sulje

Aškenasijuutalaisten historiaa ovat leimanneet useat vainot, muutot ja asuminen omilla alueilla, kaupunkighetoissa ja shtetl-kylissä eristäytyneenä yhteisönä. He erottuivat muista sosiaalisesti, etnisesti ja uskonnollisesti; he esimerkiksi puhuivat omaa kieltään, saksaan pohjautuvaa seemiläisvaikutteista jiddišiä. Toisaalta aškenasien historiaan kuului myös rauhanomaistakin kanssakäymistä Euroopan ei-juutalaisen väestön kanssa, jolta he omaksuivat jonkin verran kulttuurisia vaikutteita. Aatelisto toisinaan hyödynsi heidän ammattitaitoaan ja väliinputoajan asemaansa, joskus myöntäen vaihdossa etuja, joskus pakottaenkin. 1800- ja 1900-lukujen aikana aškenasit saivat täydet kansalaisoikeudet, ja sittemmin he ovat sopeutuneet asuinmaidensa yhteiskuntiin ja osallistuneet niiden tiede- ja kulttuurielämään.

Aškenasien osuuden maailman juutalaisista on arvioitu olevan nykyään noin 80 prosenttia.^[3] Heidän ja muiden juutalaisten väliset erot ovat vähentyneet, ja he elävät esimerkiksi sefardijuutalaisten kanssa nykyisin samoilla alueilla.

Aškenaz oli Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Gomerin poika ja Jafetin ja Nooan jälkeläinen. Juutalaiset alkoivat käyttää Aškenaz-nimeä Saksasta ja saksan kielestä viimeistään 1000-luvulla.^[4] Nimellä alettiin sen jälkeen viitata Pohjois-Ranskan ja läntisen Saksan alueen juutalaisiin ja myöhemmin Keski-Euroopasta Itä-Eurooppaan muuttaneiden juutalaisten muodostamaan suureen juutalaisyhteisöön.^[5]

Katso myös: Juutalaisten historia

Aškenasit polveutuvat juutalaisista, jotka muuttivat Lähi-idästä Etelä-Eurooppaan ja sieltä pohjoisempaan Eurooppaan^[6] (katso ”Alkuperä”-osio). Aškenasiyhteisön muodostuminen tapahtui Pohjois-Ranskan ja Saksan seudulla 800–1000-lukujen muuttoaaltojen yhteydessä.^[7] 1000-vuosituhannen alussa aškenasien tärkeimmät asutuskeskittymät olivat Mainz, Worms ja Speyer. Wormsista muodostui aškenasien uskonnollisen oppineisuuden keskus, ja esimerkiksi rabbi Raši opiskeli siellä.^[8] Juutalaiset ja ei-juutalaiset elivät pääosin sovussa keskenään.^[9]

Juutalaisten elinkeinoaloja rajoitettiin^[8] ja maanomistus kiellettiin.^[10] Monet juutalaiset päätyivät kauppiaiksi.^[11][8] Myös rahanlainaaminen kuului juutalaisille sallittuihin toimialoihin, kun taas kristityiltä se oli kirkon toimesta kiellettyä. Kristitty aatelisto kuitenkin käytti juutalaisia välikäsinä lainaamiseen sekä lainojen ja verojen keräämiseen. Velkojiin suhtauduttiin vihamielisesti, millä oli osansa juutalaisvastaisuuden ja juutalaisvainojen synnyssä.^[12]

Ristiretkien yhteyksissä juutalaiset kohtasivat väkivaltaisia vainoja, ja heidän seurakuntiaan tuhottiin.^[8][11] Heitä vastaan esitettiin syytöksiä kristittyjen lasten rituaalimurhista ja ehtoollisleivän lävistämisrituaalista, joka symboloi Kristuksen tappamisen toistamista. Vaikka muun muassa piispat tiesivät tällaisten syytösten olevan perättömiä, eivätkä paavi tai aateliset hyväksyneet väkivaltaiskuja juutalaisia kohtaan, ei etenkään ensimmäisen ristiretken aikana asiaan yleensä erityisemmin puututtukaan.^[11] Ivan G. Marcuksen mukaan ei kuitenkaan voida puhua jatkuvasta juutalaisvainosta koostuvasta ristiretkien aikakaudesta, sillä ensimmäisen ristiretken jälkeen juutalaisten ja kristittyjen välit palautuivat pääosin rauhanomaisiksi seuraavan 200 vuoden ajaksi.^[9] Tämänkin ajanjakson aikana ristiretkien yhteyksissä juutalaisiin kohdistui vainoja, joita kuitenkin hillittiin paremmin.^[11]

Mustan surman aikana juutalaisia syytettiin kulkutaudin levittämisestä kaivoja myrkyttämällä.^[11] Vaikka juutalaisiakin kuoli ruttoon, olivat he selvinneet vähemmillä vahingoilla kuin muu väestö,^[13] mikä johtui heidän puhtaussäännöistään. Tästä seurasi jälleen tuhoisia juutalaisvainoja. Viranomaiset eivät yleensä reagoineet tähän muuten kuin karkottamalla juutalaiset pois.^[11] Syytöstä absurdina pitänyt paavi Klemens VI kuitenkin julkaisi Avignonissa vuonna 1348 bullan, joka julisti sen perättömäksi.^[13] Vainojen myötä juutalaiset eristäytyivät muusta yhteiskunnasta aiempaa enemmän.^[11] Useat juutalaiset pakenivat Puolaan, ja tämän seurauksena Itä-Euroopan aškenasiyhteisöt saivat alkunsa.^[8] Puolaan juutalaiset oli toivotettu 1200-luvulla tervetulleiksi, koska heistä oltiin toivottu maalle hyödyllistä ammattiväkeä.^[14] Heille tarjottiin siksi myös erioikeuksia, joihin kuului suojelua mahdollisilta vainoilta ja lupa elää heidän omien perinteidensä mukaan omana yhteisönään.^[15] 1500-luvun aikana aškenasijuutalaisuuden keskus oli siirtynyt Saksasta itään päin: Puolaan ja Liettuaan, osin myös Böömiin ja Määriin.^[16] Itä-Euroopan juutalaiset sijoittuivat yhteiskunnassa maaorjien sekä maanviljelijöiden muodostaman väestön ja maanomistajien väliin, ja he harjoittivat käsityöammatteja ja ulko- ja sisämaankauppaa.^[14] Puolan ješivoista tuli arvostettuja, ja kirjapainotaidon levittyä Puolaan julkaistiin kodifikaatio Shulchan Aruchin rabbi Moses Isserlesin kommentteja sisältävä versio, joka erotti aškenasien halakhan sefardien omasta.^[17] Aškenasit jatkoivat Saksassa kehittämänsä kielen eli jiddišin puhumista Itä-Euroopassakin, mikä osaltaan erotti heitä muista.^[9][18] Tyypilliseksi asumismuodoksi muodostui shtetl, juutalaisenemmistöinen kylä, jossa asui myös ei-juutalaisia. Keski-Euroopan juutalaiset sen sijaan asuivat yleensä omiensa keskuudessa kaupunkigetoissa.^[5]

Läntisestä Euroopasta levisivät uskomukset juutalaisten suorittamista rituaalimurhista Itä-Eurooppaan, ja ne yleistyivät 1600-luvulla.^[19][20] Kasakkakapinassa 1648–1654 Ukrainassa ja Puolassa tuhottiin satoja synagogia ja 100 000 juutalaista tapettiin, koska heidät miellettiin samaan joukkoon puolalaisten aatelisten ja suurmaanomistajien kanssa.^[21] ”Puolan juutalaisten kulta-aika” oli loppunut,^[22] ja Itä-Euroopan aškenaseja alkoi nyt muuttaa juutalaisvainoja pakoon Länsi-Eurooppaan, myös sellaisille alueille kuin Alankomaat ja Englanti, missä asui sillä hetkellä lähinnä sefardijuutalaisia.^[5] Samoilla alueilla eläneet sefardit ja aškenasit pysyivät kuitenkin edelleen selkeästi erillisenä ryhminä, eivätkä he esimerkiksi käyneet samoissa synagogissa tai juurikaan avioituneet keskenään. Etenkin sefardijuutalaiset halusivat pitää ryhmät erillään, koska he pitivät omaa kulttuuriaan aškenaseihin nähden ylivertaisena.^[22]

1500-luvulla Länsi-Euroopassa kukoistamaan alkaneen absolutismin ja siihen liittyneen merkantilismin aikana hallitsijat ottivat palveluksiinsa niin kutsuttuja hovijuutalaisia, joita he pitivät yhteiskunnan neutraaleina osapuolina. Hovijuutalaiset auttoivat hallitsijoita rahoituksen ja statusta edustavien ylellisten tavaroiden hankinnassa sekä diplomaattisissa tehtävissä.^[23] Vastapalvelukseksi heille annettiin vapauksia aikana, jolloin Länsi-Euroopan juutalaisten oikeudet esimerkiksi asuinpaikan suhteen olivat muuten rajalliset.^[24] Hovijuutalaisten elintaso erosi valtavasti muiden juutalaisten oloista, jotka olivat monella varsin köyhät.^[22] Ilmiö kesti muutaman vuosisadan ajan ja loppui absolutismin päättymisen myötä.^[23] Vain hyvin pieni osa juutalaisista oli hovijuutalaisia, mutta he vaikuttivat osittain siihen, että koko juutalaisväestöä alettiin hyväksyä osaksi läntistä yhteiskuntaa.^[22]

1700-luvun lopulla Saksassa sai alkunsa haskala-liike, joka pyrki saamaan juutalaisille tasavertaisia kansalaisoikeuksia. Länsi-Euroopassa tässä onnistuttiin 1800-luvun loppuun mennessä.^[25] Emansipaation ja yhteiskunnallisen sekularisaation myötä perinteinen juutalainen etnisyyttä ja uskontoa yhdistelevä identiteetti oli haastettuna. Koska uskonnollista erilaisuutta siedettiin paremmin kuin etnistä, haluttiin juutalaisten sulautuvan eurooppalaisiin kansoihin, ja heitä alettiin määrittää pelkäksi uskonnolliseksi ryhmäksi etnisen sijaan, mihin juutalaiset eivät yleensä itse olleet tyytyväisiä.^[26] Toisaalta samoihin aikoihin kehittyi käsite ”seemiläisestä rodusta”, johon juutalaisten katsottiin kuuluvan, mikä johti myös rotukeskeisempään juutalaisvastaisuuteen.^[25] 1800-luvulla myös aškenasien aiempi uskonnollinen yhtenäisyys rikkoutui,^[27] ja juutalainen uskonto jakautui kolmeen pääsuuntaukseen: reformijuutalaisuuteen, uusortodoksiaan ja konservatiiviseen juutalaisuuteen.^[28] Aškenaseista suuri osa myös maallistui.^[26] Lisäksi jiddišin kielen merkitys alkoi vähenemään joidenkin aškenasien keskuudessa valtakulttuuriin sopeutumisen yhteydessä.^[22]

1700-luvun lopussa Puolan jakojen jälkeen Venäjän keisarikunnan juutalaisväestö määrättiin asumaan rajatulla asuinalueella (Venäjän juutalaisten asuinalue).^[29] Juutalaisten kansalaisoikeuksien saaminen eteni Itä-Euroopassa hitaammin kuin läntisessä Euroopassa.^[25] He lisääntyivät lyhyessä ajassa isolukuisesti, mikä toisaalta vaikutti heidän olojensa kurjistumiseen.^[29] Venäjän keisarikunnan juutalaisista tuli asevelvollisia vuonna 1827, ja juutalaisille määrätyillä pitkillä palvelusajoilla pyrittiin tukahduttamaan heidän juutalaisuuttaan. Armeijassa palvelleita aškenaseja asettui myös Venäjän vallan alla olleeseen Suomeen, minkä seurauksena suomenjuutalainen vähemmistö syntyi. Tätä ennen Suomeen oli muuttanut vain joitakin yksittäisiä juutalaisia.^[30]

Sosiaalinen, uskonnollinen ja etninen eroavaisuus,^[31] kuten myös lännestä levinneet juutalaisvastaiset ajattelutavat^[27] ja poliittinen epäluuloisuus,^[32] juurruttivat Itä-Euroopassa jänneitä juutalaisia kohtaan. Väkivaltaiset juutalaisvainot olivat Venäjän keisarikunnassa kuitenkin harvinaisia 1880-luvulle asti.^[31] Tilanne muuttui, kun vallankumoukselliset, joista yksi oli juutalainen, murhasivat keisari Aleksanteri II:n vuonna 1881.^[32] Tästä syntyneitä levottomuuksia seurasi suurimittainen pogromiaalto, ja seuraavien vuosikymmenien kuluessa pogromeja kohdistettiin juutalaisiin useasti.^[31]

1800–1900-vuosisatojen vaihteessa juutalaiset kokivat tulevaisuutensa Itä-Euroopassa toivottomaksi. Osa heistä haki nyt muutosta sosialismin tai poismuuttamisen kautta. Muuttoaallot kohdistuivat sekä läntisempään Eurooppaan että Euroopan ulkopuolelle, esimerkiksi Argentiinaan ja Yhdysvaltoihin. Vuoteen 1914 mennessä Yhdysvaltoihin oli muuttanut jopa kaksi miljoonaa aškenasia.^[33] Valtaosa heistä asettui New Yorkiin ja etenkin sen Lower East Sideen. Heistä suuri osa työllistyi aluksi matalapalkkaisille aloille, kuten vaatetusteollisuuteen.^[34] Muutaman sukupolven kuluessa näiden juutalaissiirtolaisten jälkeläiset alkoivat keskiluokkaistua, niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin.^[33] 1800-luvun lopulla syntynyt sionistinen liike taas koki juutalaisten ainoaksi todelliseksi selviytymiskeinoksi oman valtion perustamisen.^[33][35] Sionistit alkoivat muuttaa Palestiinaan, jota juutalaiset olivat historiallisesti pitäneet kansansa kotialueena, jonne he vielä palaisivat. Osa juutalaisista silti suhtautui sionisteihin haaveilijoina ja sopeutui mieluummin silloisiin asuinmaihinsa.^[35]

Venäjän tsaarin valta syrjäytettiin vuonna 1917, mikä johti sosialistisen Neuvostoliiton syntymiseen.^[36] Kommunistipuolueen puolueen jäsenistä kokonaisuudessaan suhteellisen pieni osa oli juutalaisia, mutta heitä kohosi merkittäviin virkoihin. Bolševikeistä juutalaista taustaa olevat tosin itse halusivat irrottautua juutalaisesta identiteetistä. Josif Stalin pyrki pienentämään heidän vaikutusvaltaansa esimerkiksi asettamalla heitä puhdistusten kohteiksi.^[37] Neuvostoliiton rivikansalaisten keskuudessa juutalaisen kulttuurin tilanne oli huono, sillä uskonnollista ja vähemmistöjen kansallista toimintaa pyrittiin tukahduttamaan, mikä koski muiden ryhmien lisäksi juutalaisiakin.^[38] Esimerkiksi jiddišinkielinen kirjallisuuskulttuuri oli pitkään tiukassa valvonnassa ja lopulta tuhottiin toisen maailmansodan jälkeen, minkä yhteydessä myös useita kirjailijoita teloitettiin.^[39]

Adolf Hitlerin 1933–1945 johtamassa Saksassa rotuun perustuva antisemitismi saavutti uuden huipun.^[40] Toisen maailmansodan aikana ”juutalainen rotu” päätettiin järjestelmällisesti hävittää, ja juutalaisia niin Saksasta kuin sen miehittämistä alueista ja sen puolella sotivista maista vietiin tuhoamisleireille ja osaa hyödynnettiin työvoimana.^[41] Arviolta kuusi miljoonaa juutalaista kuoli holokaustissa, joista suurin osa oli aškenaseja.^[42]

Toisen maailmansodan jälkeen aškenasielämän keskus siirtyi Euroopasta Yhdysvaltoihin.^[5] Toiseksi alueelliseksi pääkeskittymäksi muodostui Israel.^[43] Maan itsenäistymisen aikana 1948 suurin osa sen juutalaisista oli aškenaseja, mutta muslimimaista tapahtuneen juutalaisten maahanmuuton jäljiltä sefardit ja mizrahit nousivat enemmistöksi. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tapahtunut maahanmuutto kasvatti taas aškenasien osuutta Israelin väestöstä. Aškenasien dominoiva ote israelilaisen yhteiskunnan monilla sektoreilla on kuitenkin aina ollut tuntuva, ja eri ryhmien välillä on joskus ollut jännitteitä.^[5][44][45]

Aškenasit ovat ylläpitäneet juutalaisten alkujaan Lähi-idässä muodostuneita kulttuurisia ja uskonnollisia traditioita.^[46] Heille on myös kehittynyt muista juutalaisryhmistä erottuvia piirteitä, jotka näkyvät arkielämässä, uskonnon harjoittamisessa sekä tulkitsemisessa,^[5] ruoanvalmistuksessa^[47] ja juhlien, kuten hanukan, vietossa.^[48]

Aškenasien jumalanpalveluksessa on samat yhteiset peruspiirteet kuin muidenkin juutalaisryhmien jumalanpalveluksissa, mutta myös pienimuotoisia eroavaisuuksia. Esimerkiksi aškenasien liturgiassa käyttämä musiikki on saanut vaikutteita läntisestä musiikista.^[49]

Aškenasien kansanmusiikkiin kuuluu monipuolinen lauluperinne ja klezmer-soitinmusiikki.^[50] Asuinympäristö on vaikuttanut aškenasien ruokakulttuuriin, ja aškenasien ruoka on tyypillisesti miedommin maustettua kuin muilla juutalaisilla ja naudanlihaa käytetään enemmän. Aškenasien perinneruokia ovat esimerkiksi gefilte-kala, latkes-ohukaiset ja lihaperunapata tsholent.^[51] Kansanuskomuksia kutsutaan isoäidin tarinoiksi, Bubbe maises. Niihin liittyvät esimerkiksi uskomukset pahasta silmästä.^[52] Aškenaseilla on myös omaa kertomusperinnettä.^[53] Karut kokemukset Itä-Euroopassa ovat lisänneet aškenasien huumoriin eräänlaisen synkkäsävyisyyden.^[54] Shtetl-kylillä on symbolinen merkitys aškenasien kansanperinteen keskittymänä, ja ne ovat toimineet juutalaisen taiteen innoitteena.^[55]

Varhaiset aškenasit keskittyivät Raamatun ja Talmudin opiskeluun, ja heidän keskuudestaan nousi esimerkiksi rabbi Raši, jonka kommentaarit ovat juutalaisuudessa keskeisessä asemassa.^[5] 1700-luvulla syntynyt mystinen herätysliike hasidilaisuus voidaan nähdä tavallaan vastareaktiona vallinneelle opiskelukeskeisyydelle, ja se vaikutti aškenasikulttuuriin laajasti vaikka saikin myös vastustusta.^[14]

1900-luvulta lähtien^[56] valtaosa juutalaisista on pukeutunut synagogan ulkopuolella ei-juutalaisten tavoin, mutta monet ortodoksijuutalaiset pukeutuvat muista erottuvasti: yhteisöjen miehet esimerkiksi käyttävät usein mustaa pukua ja päähinettä.^[57] Hasidijuutalaiset omaksuivat vaikutteita itäeurooppalaisista muotivirtauksista.^[58] Naimisissa olevat ortodoksijuutalaisnaiset ovat perinteisesti peittäneet hiuksensa, ja 1500-luvun Euroopassa omaksuttiin myös peruukkien käyttö tähän tarkoitukseen.^[59]

Holokausti muutti perinteellisen aškenasikulttuurin tilaa pysyvästi:^[14]

»Perinteinen jiddishinkielinen ashkenasikulttuuri suurten kaupunkien ahtaine ja köyhine juutalaiskortteleineen, maaseudun usein jopa juutalaisenemmistöisine pikkukaupunkeineen (shtetl), käsityöläisineen, kauppiaineen ja torieukkoineen, ruokineen, lauluineen ja juutalaispukuineen, kurjuuden markkinoineen ja läheisine ihmissuhteineen säilyi aidoimmillaan Itä-Puolassa ja Liettuassa 1940-luvulle saakka – kunnes sota ja SS-joukot tuhosivat sen peruuttamattomasti.»
(Tapani Harviainen)

Kulttuuriset erot aškenasien ja muiden juutalaisten välillä ovat vähentyneet, etenkin Israelissa, kun siitä ja Yhdysvalloista muodostui 1900-luvulla eri juutalaisryhmien keskeisimmät asutuskeskittymät aiempien diaspora-alueiden tilalle.^[43]

Aškenasitaustaiset tekijät ovat luoneet myös kulttuuria, jonka määrittäminen juutalaiseksi kulttuuriksi ei ole yksiselitteistä silloin, kun se ei erityisesti liity juutalaisuuteen. Esimerkkinä voidaan pitää Arthur Milleriä, joka ansioitui näytelmäkirjailijana, mutta hänen teoksensa eivät varsinaisesti käsitelleet juutalaisia aiheita.^[60] Vastaavasti amerikanjuutalainen säveltäjä George Gershwin ei käyttänyt juutalaisia aineksia musiikissaan, kun taas hänen kollegansa Aaron Copland ja Arnold Schönberg hyödynsivät muiden vaikutteiden ohella jonkin verran juutalaisiakin teemoja.^[61]

Kieli

Aškenasien perinteinen kieli on jiddiš. Se syntyi juutalaisranskaa ja -italiaa puhuneiden juutalaisten muuttaessa saksankielisille alueille ja omaksuttua paikallisen kielen, johon he yhdistelivät elementtejä myös hepreasta ja arameasta, ja myöhemmin Itä-Euroopassa vaikutteita ammennettiin edelleen slaavilaisista kielistä. Jiddišin sanastosta noin 70% on germaanista, 25% seemiläistä ja loput 5% pääosin slaavilaista, mutta myös hieman juutalaisranskasta ja -italiasta perittyjä romaanisia elementtejä on havaittavissa.^[53] Kieltä kirjoitetaan heprealaisilla aakkosilla.^[18] Jiddiš on varsin ekspressiivinen kieli, ja siihen esimerkiksi sisältyy paljon interjektioita^[62] sekä eloisaa kansanperinnettä heijastavia idiomeja ja sanontoja.^[63]

Jiddišinkielinen kirjallisuus kukoisti vuosina 1864–1939.^[64] Merkittäviä jiddišinkielisiä kirjailijoita ovat olleet muun muassa Mendele Mojkher Seforim, Šolom Aleichem, I.L. Peretz ja David Bergelson. Varhaisen kukoistusajan jiddišinkielisessä kirjallisuudessa käsiteltiin keskeisesti perinteisten juutalaiskaupunkien nykyaikaistumista ja katoamista, usein ironisen huumorin ja nostalgian sävyttämänä. Sen tunnetuin edustaja lienee Aleichemin luomus Tevje, maitomies, joka muistetaan parhaiten hahmoon perustuvasta musikaalisovituksesta Viulunsoittaja katolla.^[39]

Ammattimainen jiddišinkielinen teatteri, jonka isänä pidetään Avrom Goldfadenia,^[60] sai alkunsa Romaniassa 1870-luvulla ja levisi pian Yhdysvaltoihin.^[64] New Yorkista tuli pian jiddiš-teatterin tärkein keskittymä ja jiddiš-teatterista tärkeä osa sen juutalaisväestön yhteisöllisyyttä 1920-luvun alkuun asti.^[65] Jiddišinkielisen ja muunkin juutalaisen teatterin eräänlaisena historiallisena edeltäjänä voidaan nähdä 1500-lukujen gettojen ja shtetlien juutalaisten synnyttämä purim-juhlan näytelmäperinne, Purimshpil, jota ylläpidetään hasidiyhteisöissä jiddišin kielellä nykyäänkin.^[60]

1700-luvun lopulla jiddišin Länsi-Euroopassa puhuttujen murteiden käyttäminen alkoi vähitellen hiipumaan.^[18] Sen käyttö puhekielenä jatkui ainoastaan Hollannissa.^[66] Jiddišillä säilyi kuitenkin vahva asema Itä-Euroopan juutalaisten keskuudessa.^[18] 1900-luvun aikana kielen puhujien määrä väheni miljoonilla, mikä oli seurausta useista syistä, kuten holokaustista, Neuvostoliiton tukahduttamistoimista ja poismuutoista jiddišinkielisten yhteisöjen alueilta. Jiddiš elää arkikielenä edelleen useissa harediyhteisöissä, ja kieli on periytynyt myös joissakin niiden ulkopuolisissakin aškenasisuvuissa,^[53] mutta suurin osa aškenasijuutalaisista puhuu nykyään asuinmaansa valtakieltä.^[67]

Nykyisessä Israelissa asuvat aškenasit puhuvat äidinkielenään hepreaa.^[67] Diasporassa asuneiden aškenasien heprean kielen osaaminen on ollut tyypillisesti varsin rajallista, joskin esimerkiksi rabbeilla se on ollut laajempaa. Heprea on historiallisesti ollut eri puolilla maailmaa asuneita juutalaisryhmiä yhdistävä kieli,^[68] mutta aškenasien ääntämys, johon jiddiš on vaikuttanut,^[14] on erottunut sefardien ja mizrahien aksentista.^[68]

Emansipaation jälkeen aškenasijuutalaiset ovat ansioituneet huomattavasti eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ja etenkin tieteen alalla,^[72] ja länsimaiden ulkopuolella aškenaseilla on ollut merkittävä poliittinen rooli Israelissa.^[5] 1900-luvun puolivälin jälkeen noin 30 prosenttia Nobel-palkinnoista on myönnetty juutalaistaustaisille, lähinnä aškenasijuutalaisille, tutkijoille. Aškenasijuutalaiset menestyvät poikkeuksellisen hyvin myös älykkyystesteissä.^[72]

• Irving Berlin, säveltäjä ja lauluntekijä^[108]
• Leonard Cohen, muusikko ja runoilija^[109]
• Marc Chagall, taidemaalari^[110]
• Gerty Cori, lääketieteen tohtori ja biokemisti^[111]
• George Cukor, elokuvaohjaaja^[112]
• Albert Einstein, fyysikko ^[113]
• Milton Friedman, yhteiskuntafilosofi ja taloustieteilijä^[114]
• Sigmund Freud, lääkäri ja tutkija^[115]
• Gal Gadot, näyttelijä, tuottaja ja malli^[116]
• Maurycy Gottlieb, taidemaalari^[117]
• Vladimir Horowitz, pianisti^[118]
• Franz Kafka, kirjailija^[119]
• George S. Kaufman, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja^[120]
• Stanley Kubrick, elokuvaohjaaja^[121]
• Robert J. Lefkowitz, kemisti^[122]
• Golda Meir, poliitikko^[123]
• Moses Mendelssohn, filosofi, yksi haskalan alkuunpanijoista^[124]
• Emmy Noether, matemaatikko ja fyysikko^[125]
• Shimon Peres, poliitikko^[126]
• Natalie Portman, näyttelijä^[127]
• Raši, rabbi^[128]
• Tadeusz Reichstein, biokemisti^[129]
• Philip Roth, kirjailija^[130]
• Nelly Sachs, runoilija^[131]
• Dolph Schayes, koripalloilija^[132]
• Vilnan gaon, rabbi^[133]