Full download ebook at ebookmass.

com

Embriología humana y biología del desarrollo

(Spanish Edition) Bruce M. Carlson [Carlson

For dowload this book click link below

https://ebookmass.com/product/embriologia-humana-
y-biologia-del-desarrollo-spanish-edition-bruce-m-
carlson-carlson/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD EBOOK

Download more ebook from https://ebookmass.com

More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Programming in Ada 2012 with a Preview of Ada 2022 2nd

Edition John Barnes

https://ebookmass.com/product/programming-in-ada-2012-with-a-
preview-of-ada-2022-2nd-edition-john-barnes/

Murder Most Festive Ada Moncrieff

https://ebookmass.com/product/murder-most-festive-ada-
moncrieff-2/

Murder Most Festive Ada Moncrieff

https://ebookmass.com/product/murder-most-festive-ada-
moncrieff-3/

Murder Most Festive Ada Moncrieff

https://ebookmass.com/product/murder-most-festive-ada-moncrieff/
The ADA Practical Guide to Dental Implants 1st Edition
Luigi O. Massa

https://ebookmass.com/product/the-ada-practical-guide-to-dental-
implants-1st-edition-luigi-o-massa/

The Stoics on Lekta: All there is to Say Ada Bronowski

https://ebookmass.com/product/the-stoics-on-lekta-all-there-is-
to-say-ada-bronowski/

Tarot para principiantes: Una guía sencilla para leer

las cartas del tarot, las tiradas básicas y el
desarrollo psíquico Silvia Hill

https://ebookmass.com/product/tarot-para-principiantes-una-guia-
sencilla-para-leer-las-cartas-del-tarot-las-tiradas-basicas-y-el-
desarrollo-psiquico-silvia-hill/

Probabilidad y estadística: para las ciencias sociales

del comportamiento y la salud William Mendenhall

https://ebookmass.com/product/probabilidad-y-estadistica-para-
las-ciencias-sociales-del-comportamiento-y-la-salud-william-
mendenhall/

Financial Services 9th Edition M. Y. Khan

https://ebookmass.com/product/financial-services-9th-edition-m-y-
khan/
Embriología humana y biología del
desarrollo

SEXTA EDICIÓN

Bruce M. Carlson, MD, PhD

Professor Emeritus
Department of Cell and Developmental Biology
University of Michigan
Ann Arbor, Michigan

Colaborador:

Piranit Nik Kantaputra, DDS, MS

Division of Pediatric Dentistry
Department of Orthodontics and Pediatric Dentistry
Faculty of Dentistry
Chiang Mai University
Chiang Mai, Thailand

2
Índice de capítulos

Instrucciones para el acceso en línea

Cubierta

Portada

Página de créditos

Dedicatoria

Prólogo a la sexta edición

Prólogo a la edición en español

Tablas del desarrollo

Parte 1: Primeros estadios del desarrollo

embrionario y relación materno-fetal

1: Preparación para el embarazo

Gametogénesis

Preparación del aparato reproductor femenino para la gestación

Interacciones hormonales implicadas en la reproducción en los varones

Resumen

2: Transporte de los gametos y fecundación

3
 Ovulación y transporte del óvulo y el espermatozoide

Fecundación

Resumen

3: Bases moleculares y métodos genéticos para el estudio del desarrollo

embrionario

Procesos moleculares fundamentales en el desarrollo

Métodos genéticos para el estudio DEL desarrollo embrionario

Resumen

4: Segmentación del cigoto e implantación del embrión

Segmentación

Transporte e implantación del embrión

Resumen

5: Formación de las capas germinales y sus primeros derivados

Estadio de disco bilaminar

Gastrulación y formación del disco embrionario trilaminar

Inducción del sistema nervioso

Moléculas de adhesión celular

Resumen

6: Organización del plan corporal básico del embrión

Desarrollo del ectodermo

Desarrollo del mesodermo

Desarrollo del endodermo

Estructura básica del embrión de 4 semanas

4
 Resumen

7: Placenta y membranas extraembrionarias

Tejidos extraembrionarios

Corion y placenta

Fisiología placentaria

Placenta y membranas en las gestaciones múltiples

Resumen

8: Trastornos del desarrollo: causas, mecanismos y tipos

Principios generales

Causas de las malformaciones

Trastornos del desarrollo que causan malformaciones

Resumen

Parte 2: Desarrollo de los sistemas corporales

9: Sistemas tegumentario, esquelético y muscular

Sistema tegumentario

Esqueleto

Sistema muscular

Resumen

10: Desarrollo de las extremidades

Inicio del desarrollo de las extremidades

Propiedades reguladoras y determinación axial

Crecimiento de la yema de los miembros

Control morfogénico del desarrollo inicial de la extremidad

5
 Desarrollo de los tejidos de las extremidades

Resumen

11: Sistema nervioso

Constitución del sistema nervioso

Configuración precoz del sistema nervioso

Histogénesis del sistema nervioso central

Formación y segmentación del patrón craneocaudal

Sistema nervioso periférico

Sistema nervioso autónomo

Cambios estructurales posteriores del sistema nervioso central*

Formación de los ventrículos, meninges y líquido cefalorraquídeo

Pares craneales

Desarrollo de la función nerviosa

Resumen

12: Cresta neural

Desarrollo de la cresta neural

Principales divisiones de la cresta neural

Resumen

13: Órganos de los sentidos

Ojo

Oído

Resumen

14: Cabeza y cuello

6
 Desarrollo inicial de la cabeza y el cuello

Establecimiento del patrón de la región craneofacial

Desarrollo de la región facial

Desarrollo de la faringe y sus derivados

Resumen

15: Sistemas digestivo y respiratorio y cavidades corporales

Aparato digestivo

Aparato respiratorio

Cavidades corporales

Resumen

16: Sistema urogenital

Sistema urinario

Sistema genital

Sistema de conductos sexuales

Genitales externos

Resumen

17: Aparato cardiovascular

Desarrollo de la sangre y del aparato vascular

Desarrollo y tabicación del corazón

Circulación fetal

Resumen

18: Periodo fetal y nacimiento

Crecimiento y forma del feto

7
 Fisiología fetal

Parto

Adaptaciones a la vida posnatal

Visión global

Resumen

Respuestas a los casos clínicos y a las preguntas de repaso

Índice alfabético

8
Página de créditos

Avda. Josep Tarradellas, 20-30, 1.°, 08029, Barcelona, España

Human Embryology and Developmental Biology, 6th edition

Copyright © 2019 by Elsevier Inc. All rights reserved.
Previous editions copyrighted 2014, 2009, 2004, 1999 and 1994.
ISBN: 978-0-323-52375-2

This translation of Human Embryology and Developmental Biology, 6th ed., by

Bruce M. Carlson, was undertaken by Elsevier España, S.L.U. and is
published by arrangement with Elsevier, Inc.

Esta traducción de Human Embryology and Developmental Biology, 6.ª ed., de

Bruce M. Carlson, ha sido llevada a cabo por Elsevier España, S.L.U. y se
publica con el permiso de Elsevier, Inc.

Embriología humana y biología del desarrollo, 6.ª ed., de Bruce M. Carlson

© 2020 Elsevier España, S.L.U. Ediciones previas 2014, 2009
ISBN: 978-84-9113-526-5
eISBN: 978-84-9113-583-8

Todos los derechos reservados.

Reserva de derechos de libros

Cualquier forma de reproducción, distribución, comunicación pública o
transformación de esta obra solo puede ser realizada con la autorización de
sus titulares, salvo excepción prevista por la ley. Diríjase a CEDRO (Centro
Español de Derechos Reprográficos) si necesita fotocopiar o escanear algún
fragmento de esta obra (www.conlicencia.com; 91 702 19 70/93 272 04 45).

Adve r te ncia
Esta traducción ha sido llevada a cabo por Elsevier España, S.L.U. bajo su

9
única responsabilidad. Facultativos e investigadores deben siempre
contrastar con su propia experiencia y conocimientos el uso de cualquier
información, método, compuesto o experimento descrito aquí. Los rápidos
avances en medicina requieren que los diagnósticos y las dosis de fármacos
recomendadas sean siempre verificados personalmente por el facultativo.
Con todo el alcance de la ley, ni Elsevier, ni los autores, los editores o los
colaboradores asumen responsabilidad alguna por la traducción ni por los
daños que pudieran ocasionarse a personas o propiedades por el uso de
productos defectuosos o negligencia, o como consecuencia de la aplicación de
métodos, productos, instrucciones o ideas contenidos en esta obra.

Revisión científica:
Dr. Ángel Luis Peña Melián
Profesor Titular de Anatomía
Universidad Complutense de Madrid

Dr. Fermín Viejo Tirado

Profesor Titular de Anatomía
Universidad Complutense de Madrid

Servicios editoriales: DRK Edición

Depósito legal: B.18.027-2019
Impreso en España

10
Dedicatoria

A Jean, por 50 maravillosos años juntos

11
Prólogo a la sexta edición
Podría pensarse que, cuando un libro llega a su sexta edición, encontrar algo
nuevo sobre lo que hablar sería difícil. Sin embargo, el ritmo del progreso en
embriología garantiza que cada edición esté repleta de nueva información e
interpretaciones novedosas de los datos antiguos. Al igual que sucedió con la
edición previa, la principal dificultad es decidir lo que es apropiado para
incluirlo en un libro de texto. Se han incluido la mayoría de los nuevos
hallazgos a nivel celular y superior. Sin embargo, a nivel molecular he
escogido destacar sobre todo las principales vías y moléculas. Incluso este
enfoque es cada vez más difícil porque, a nivel molecular, gran parte de la
acción se lleva a cabo en forma de redes en lugar de a lo largo de vías lineales
sencillas. Siguiendo el enfoque de las ediciones previas, a menudo he
seleccionado uno solo o un pequeño número de genes o de factores
modificadores que intervienen en la construcción de una estructura
particular, en lugar de proporcionar series de numerosas moléculas que no
habrían sido muy esclarecedoras para el principiante.
Los que estén familiarizados con la edición previa observarán muchas
ilustraciones nuevas. Los nuevos dibujos han sido realizados con tecnología
digital por una artista de gran talento, Alexandra Baker, que tiene la
magnífica habilidad de convertir mis bocetos preliminares en unas figuras
espléndidas y fáciles de interpretar. En esta edición también se incluyen
muchas fotografías de la literatura de investigación y de otras fuentes que
ilustran, mediante ejemplos reales, temas que se destacan en el texto. Hay que
remarcar especialmente las fotografías adicionales del Dr. Jan Jirásek, quien
ha reunido una maravillosa colección de embriones humanos y ha
encontrado nuevas formas de plasmarlos en imágenes.
En esta edición también se presentan animaciones (en inglés) y referencias
bibliográficas ampliadas que están disponibles online en
studentconsult.inkling.com. Para acceder a ellas hay que utilizar el PIN
localizado en el interior de la cubierta.
La edición y producción han transcurrido sin contratiempos gracias a mis
interlocutoras en Elsevier: Alexandra Mortimer, editora de adquisiciones,
Meghan Andress, editora de desarrollo, y muchas otras personas que han
intervenido en las autorizaciones y el proceso de producción. Como siempre,
quiero dar gracias a Jean por aguantarme durante la gestación de otro libro
más, ya el decimoquinto. Sin su apoyo durante los últimos 50 años, mi vida
habría sido muy diferente y mucho menos interesante.
Como siempre, me encantaría recibir comentarios sobre cualquier aspecto

12
del libro. Resulta asombroso comprobar las omisiones o los errores que los
lectores pueden detectar. Se puede contactar conmigo en [email protected]
para cualquier sugerencia o corrección.
Bruce M. Carlson

13
Prólogo a la edición en español
En las últimas décadas, el estudio de la Embriología humana ha cobrado un
protagonismo ampliamente justificado; el conocimiento obtenido mediante la
investigación del desarrollo intrauterino avanza a pasos descomunales. Tal
situación hace necesario el uso de bibliografía que, además de ofrecer los
conceptos clásicos de la materia, proporcione al lector información científica
actualizada. Embriología humana y biología del desarrollo es una obra que
proyecta muy claramente ambos aspectos. De manera impecable, el Dr. Bruce
M. Carlson pone a disposición de profesores y estudiantes de medicina, y de
todos aquellos interesados en el estudio de la Embriología humana, los
procesos morfológicos y genéticos que intervienen en cada una de las etapas
del desarrollo embrionario y fetal. Este libro se divide en dos secciones. En la
primera se revisan, de manera escrupulosa, los eventos que conducen al
embarazo; tal es el caso de la formación y maduración de los gametos, la
ovulación, el contexto hormonal y la fecundación. El capítulo clásico que ha
identificado a esta obra a través de sus sucesivas ediciones, «Bases
moleculares y métodos genéticos para el estudio del desarrollo embrionario»,
se ve enriquecido en su nueva versión por el aporte de información y
aplicaciones de las técnicas genéticas más importantes y novedosas para el
estudio de los procesos embrionarios. Cabe señalar que el capítulo referido es
una excelente antesala para la comprensión de los eventos que se describen
en los capítulos subsecuentes, ya de por sí complejos y que, a todas luces,
requieren de esta información para lograr el discernimiento que conduce al
aprendizaje.
Incursionando por los primeros estadios del desarrollo, la formación de las
capas germinales y sus derivados, el autor ofrece una revisión muy completa
de la «Organización del plan corporal básico del embrión», otro capítulo
fundamental para entender el origen de las diferentes estructuras
embrionarias, así como de la disposición del cuerpo humano in utero y
después del nacimiento. Casi al final de esta primera sección nos encontramos
con una explicación muy completa acerca de la relación materno-fetal,
ilustrada de manera estupenda a través de imágenes de microscopia
electrónica, cortes histológicos y esquemas muy bien realizados, la formación
de la placenta y las membranas extraembrionarias. El último capítulo de la
primera sección, «Trastornos del desarrollo: causas, mecanismos y tipos»,
ofrece vasta información acerca de las causas y mecanismos que conducen a
los trastornos del desarrollo.
En la segunda parte del libro, el Dr. Carlson ofrece, a lo largo de diez

14
capítulos, una clara descripción del origen y desarrollo de los sistemas
corporales. Considero importante resaltar que, desde mi experiencia como
profesora de Embriología por casi dos décadas, y a través de pláticas con mis
colegas, he identificado que dos de los temas de mayor dificultad para el
estudiante son el desarrollo del sistema nervioso y el aparato cardiovascular;
sin embargo, en esta obra, el autor lleva de la mano al estudioso a través de
los distintos eventos morfológicos, facilitando la comprensión de estos temas.
La obra llega a su fin dando una amplia explicación del crecimiento, la
fisiología del feto y las adaptaciones que tiene que experimentar para
enfrentar la vida posnatal.
Embriología humana y biología del desarrollo es una obra que integra los
conocimientos morfogenéticos, histológicos y funcionales más actuales que,
mediante ejemplos, casos clínicos, imágenes microscópicas, macroscópicas,
esquemas, cuadros, resúmenes, animaciones y demás recursos didácticos
actualizados, pone al alcance del estudiante de Medicina y de las áreas afines,
elementos que le permiten llevar a cabo el aprendizaje autorregulado de la
Embriología humana, con lo cual considero, como profesora de la materia y
como Bióloga del Desarrollo, lo posiciona como uno de los textos básicos de
referencia ampliamente recomendable.
María Guadalupe Sánchez Bringas
Jefa de Departamento de Embriología y Genética,
Facultad de Medicina,
Universidad Nacional Autónoma de México

15
Tablas del desarrollo

Estadios de Carnegie del desarrollo embrionario humano precoz

(semanas 1-8)

16
17
* Según información adicional procedente de especímenes se han actualizado las edades de los embriones
en los estadios específicos respecto al listado de O’Rahilly y Müller de 1987. Véase O’Rahilly R, Müller F.
Human Embryology and Teratology. 3.ª ed., Nueva York, 2001, Wiley-Liss, pág. 490.

Datos de O’Rahilly R, Müller F. Developmental Stages in Human Embryos.

Publication 637, Washington, DC: Carnegie Institution of Washington; 1987.

Principales acontecimientos del desarrollo que suceden durante el periodo fetal

Rasgos externos Rasgos internos

8 SEMANAS
La cabeza mide casi la mitad de la longitud total del feto Herniación del intestino medio hacia el cordón
umbilical
La flexura cervical es de unos 30° La porción extraembrionaria de la alantoides
ha degenerado
Genitales externos indiferenciados Se forman los conductos y alvéolos de las
glándulas lagrimales
Los ojos convergen Los conductos paramesonéfricos empiezan a
regresar en los varones
Los párpados no están fusionados Recanalización de la luz del tubo digestivo
La cola desaparece Los pulmones adoptan un aspecto glanduloide
Las narinas están cerradas por tapones de epitelio El diafragma está completo
Aparecen las cejas Se inicia la primera osificación del esqueleto
La orina se libera al líquido amniótico El cayado aórtico adopta su forma definitiva
9 SEMANAS
Se desarrolla el cuello y la barbilla se separa del tórax Los intestinos están herniados en el cordón
umbilical
La flexura craneal es de unos 22° Se producen los primeros movimientos
musculares
El corion se divide en corion leve y frondoso La hipófisis produce hormona
adrenocorticotropa y gonadotropina
Los párpados se juntan y fusionan La corteza suprarrenal produce corticoides
Los genitales externos empiezan a adoptar un aspecto Están completas las válvulas semilunares del
específico en cada sexo corazón
Deglución del líquido amniótico Los conductos paramesonéfricos fusionados se
unen con la lámina vaginal
Comienza la succión del pulgar y la prensión En el varón se empiezan a fusionar los
pliegues uretrales

18
10 SEMANAS
La flexura cervical es de unos 15° Los intestinos regresan a la cavidad corporal
desde el cordón umbilical
Los genitales externos son distintos en cada sexo Se secreta bilis
Aparecen las uñas de los dedos de las manos Se establecen islotes hematopoyéticos en el
bazo
Los párpados están fusionados El timo está infiltrado por células madre
linfoides
El feto bosteza La hipófisis produce prolactina
Se forma la primera yema dentaria
permanente
Los dientes deciduos se encuentran en la
primera fase de campana
La epidermis tiene tres capas
11 SEMANAS
La flexura cervical es de unos 8° La musculatura del estómago se puede
contraer
La nariz empieza a tener su puente Los linfocitos T emigran hacia la corriente
sanguínea
Los botones gustativos cubren el interior de la boca Aparece coloide en los folículos tiroideos
Comienza la absorción intestinal
12 SEMANAS
La cabeza está erguida Los ovarios descienden por debajo del reborde
pélvico
El cuello está casi recto y bien definido Se produce hormona paratiroidea
El oído externo adopta su forma y se ha desplazado casi a La sangre se puede coagular
su posición definitiva en la cabeza
El saco vitelino se ha retraído
El feto puede responder a la estimulación de la piel
Comienzan los movimientos intestinales (expulsión de
meconio)
4 MESES
La piel es delgada; los vasos se ven con facilidad a su Se forma la vesícula seminal
través
Las narinas están formadas casi por completo Aparecen surcos transversos en la superficie
dorsal del cerebelo
Los ojos se han desplazado a la parte anterior de la cara Se produce bilis en el hígado y el meconio se
tiñe de verde
Las piernas son más largas que los brazos Las glándulas gástricas se originan a partir de
las fositas gástricas
Aparece el primer lanugo fetal fino en la cabeza Se empieza a formar la grasa parda
Las uñas de los dedos de las manos están bien formadas; En el cerebro se empiezan a formar las vías
las de los pies se están formando piramidales
Aparecen pliegues epidérmicos en los dedos y las palmas Empieza la hematopoyesis en la médula ósea
de las manos
Hay suficiente líquido amniótico como para hacer una Los ovarios contienen folículos primordiales
amniocentesis
La madre percibe el movimiento fetal
5 MESES
Se forman los pliegues epidérmicos en las plantas y los Empieza la mielinización de la médula espinal
dedos de los pies
Se empieza a depositar vérnix caseoso en la piel Las glándulas sebáceas empiezan a funcionar
El abdomen se empieza a llenar La hipófisis libera hormona estimuladora de la
tiroides
Se desarrollan los párpados y las cejas Los testículos empiezan a descender
El lanugo cubre casi todo el cuerpo

19
6 MESES
La piel está arrugada y roja Se empieza a secretar surfactante
La decidua capsular se degenera por su escasa irrigación El extremo de la médula espinal está a nivel de
S1
El lanugo se oscurece
Detección del olor y el gusto
7 MESES
Los párpados se empiezan a abrir Empiezan a aparecer surcos y
circunvoluciones en el cerebro
Las pestañas están bien desarrolladas Se empieza a acumular grasa parda
subcutánea
Los pelos del cuero cabelludo se hacen más largos (más Los testículos han descendido al escroto
que el lanugo)
La piel está ligeramente arrugada Termina la eritropoyesis esplénica
Comienzan los movimientos respiratorios
8 MESES
La piel es lisa y suave Regresión de los vasos hialoideos del cristalino
Los ojos presentan el reflejo fotomotor Los testículos entran en el escroto
Las uñas de los dedos de las manos han llegado a la punta
9 MESES
Las uñas de los dedos de los pies han llegado a la punta Se secretan mayores cantidades de surfactante
La mayor parte del lanugo se ha eliminado Los ovarios siguen por encima del reborde
pélvico
La piel está cubierta de vérnix caseoso Los testículos están en el escroto
La inserción del cordón umbilical es ya central en el El extremo de la médula espinal está a nivel de
abdomen L3
Existe 1 litro de líquido amniótico Empieza la mielinización del cerebro
La placenta pesa unos 500 g
Las uñas de las manos sobrepasan la punta de los dedos
Las mamas protruyen y secretan «leche de bruja»

20
Another random document with
no related content on Scribd:
numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait
vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin…

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi

kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä,
joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma
paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen
kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain
yksi numero…

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan

enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista.
Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä,
joidenka täytyi lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään
sivistykseen…

Täytyi, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta

mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se
ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa
liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä.
Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa
olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan…

*****

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä

viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän
tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä
ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan
järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.
 Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää.
Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin
ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se
muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen
olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän
niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä
ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin
ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta
kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa…

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat

tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä
ajatuksista… Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan
paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia
kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa
istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui
niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka
kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä
elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa
tuskaa… Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä
tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui
suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän
saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika
tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.

Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä

silmissään pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana
kaaoksena, joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti
johonkin ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla…
XVIII

— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui

hänen huoneessaan.

— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.

— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi.

Lapsena sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne
sekä myöhästyvän että vähenevän.

— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, —

sanoi Ebba lievästi punastuen.

— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.

— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin
siitä puhua.

— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.

— Missä Martta on? Mitä hän tekee?

— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.

Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän
kokouksissaan.

— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt

ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä
hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?

— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin

sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa
hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi
katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan
Jumalassa.

— Onko se mahdollista?

— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan.

Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan
toimialan.

— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.

— Kuinka niin?

— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.

— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän

ampui sinua? — kysyi Ebba.

— En! — Syntyi taas äänettömyys.

— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.

— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.

 — Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, —
huokasi
Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.

— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän

minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin
sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.

— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken

päästä
Albert sanoi:

— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua

kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle
niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista,
kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule
lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein
kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä
äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin
vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä
Albertille.

Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.

— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen

jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen
kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa
siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.

— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä

minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä
uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.
 — Rakas, — kuiskasi hän.

Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa

niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:

— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin

sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa
häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.

— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. —

Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse
sekä auttoi häntä istumaan.

— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi
Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja
jatkoi:

— Ebba, ulkona on jo kevät.

— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko

niitä taas on ilmestynyt lisää?

— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun
silmistäsi.

— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain

et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.

— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.

— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli

kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat
hiirenkorvalla.
 — Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert
hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.

— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä

lämpimässä.

— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti

Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa
Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret
kahden…
XIX

Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt

professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä
rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti
turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli
ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin
kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori
Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla
kukaan muu kuin Albert.

Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.

— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se

luonnollistakin…

*****

Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka

»Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän
tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan
äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.
 — Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen,
jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.

— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.

— Missä sitten, jos ei täällä?

— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja…

— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.

— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia

käsipuolesta, ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.

— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.

— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se

vanha boksinsa.

— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?

— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne

kauvas Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki
rahansa eikä saanut enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä
olisi tarvinnut lähteä täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen
aikaan oli pähkähulluna ja sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja
olkoon! Hän alkoikin olla viime aikoina niin ikävä ja kiusoittava.

— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.

— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.

He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino

Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se
näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.

Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.

— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli

Urhon kanssa.

— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan

jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.

— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?

— En kuolemaksenikaan.

— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?

— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut

kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran
uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.

— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.

— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?

— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.

— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?

— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.

— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.

— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän

autoimme toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.
 — Olette oikeassa, kiitos avustanne!

Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain

sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja
hyvä likööri helpoitti surullista mieltä…

*****

Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota.

Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku myöhästynyt
kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan tuoksu, sillä
katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet, jotka odottivat
lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien talojen
vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen lumen
viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.

Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa

kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon
puiston.

Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt

ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka
hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan
jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen
ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä
haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä
kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin
leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden
elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet…

Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja

hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu
nurmen alla siellä!

Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään
ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen
velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon
soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista,
että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien
kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa…

Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli

nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat
surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän
ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes
ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin
palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja
rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa
lomitse…

Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella

sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä
ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin
selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä
nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta
hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin
raskasta oli elää…

Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat

maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli
uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että
ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.
 Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien
asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin
muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon,
mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona
takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä
niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt
hänet ja tunnustanut hänet omaksensa…

Oli valoisaa kuin päivällä.

Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut

mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen
alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää
ja palaa. Aurinko oli noussut…

Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman

sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi
Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä
yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt,
mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä…
XX

Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena

asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa
niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut
asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä
niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.

Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten

he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie
oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella
kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja
likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean
tuulen heiluttaessa niiden oksia.

Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli

murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään
jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka
juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti
puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja
vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi
kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää
koskaan?… Hän oli pakahtua ikävään…

Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki

suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan
kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden
hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi
ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta
vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä
ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki
se, mistä poika puhui.

Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut

täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja
mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi
voimakkaana ja mustana.

Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä
tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa
tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa
tervehtimään.

Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka

hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan
kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei
vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden
ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.

— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä

iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään
jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.
 Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena
talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka
saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli
iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen,
harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin
suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos
auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.

Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili

hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin
pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen
yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä
ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli,
että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan
toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen
kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen
kaikenlaista asiaankuulumatonta.

— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa

tulokahvit kohauttanut.

— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja

ruuanlaitossa?

— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi

mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho
jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin
hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun
takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska
oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta…
 Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin
tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja
sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa
hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut
mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä
päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa
helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.

*****

Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin
pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta
urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui
syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen
tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan
kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa
aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen
tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.

Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja

ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi
entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli
menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä
näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema…

Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että

nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä
kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista».
Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli
käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen
he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan
oikein alamaisesti».
 Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä.
Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka
tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan,
että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen.
Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta
hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta
kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän
siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa,
sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle
täältä.

Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä.

Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää
kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli
ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä
kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja
katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän
toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän
taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain
jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen
huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona,
häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä
Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on
ansainnutkin.

Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut

harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä,
että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää
luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan
sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.
 Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä
hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut
lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta
kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin
viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt
sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä
metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu
jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn
auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja
työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla
nuhtelevalla äänellä:

— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä

kylällä, kun sinä tällä lailla…

Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja

juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän
pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä
niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi
isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen
kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti
ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli
hitaasti sisälle tupaan…
XXI

— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä

ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja
järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen
tohtorinväitöskirjastaan.

— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on

muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti
lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt
ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on
jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen
itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan
he molemmat Urhon:

/#

Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.

Rakas ystävä!

Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä

olevan myllykosken kohinaa. Minun täytyi vihdoinkin jättää rakas
Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli
monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä
Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa,
mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma
jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla
huolilla.

Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän

on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin
tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta
ei tule mitään… Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin
toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat
hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa
pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat
tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee
heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.

Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En

ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään
ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä
kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin»,
jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä
niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään…

Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei

myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla
mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle
määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei
minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua
sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä
korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen
parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka
tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen
»herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt
herra».

Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin

hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt
kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän
ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole
todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä
kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja…
Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni
sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat
saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta
eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä
mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä
tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni
kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten
tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi
sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.

Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se

ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka
päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee
pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.

Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on

vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa
nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri»,
»Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone
vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki
asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia
ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen
paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini
vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja
tuskani…

Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita,

joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun.
Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en
mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä
minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa
taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä
tukahduttaa…

Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne

olekaan mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä
toivottavasti olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat
vähitellen arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut
lääkkeen? Toivon Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi,
jos luulet, että hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka
kerran olin ja olen vieläkin ystäväsi

Urho. #/

— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen

elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi
Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.

— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha
olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä
aikonut leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman
rehellinen ja hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa.
Meidän olisi pitänyt tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne,
— sanoi Ebba.

— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt

vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen
asiansa olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt
hänestä aina hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki
minun salaisen onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta
samalla hyvin yleinen nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina
kaikille muille harrastuksille saattavat heti alunpitäen kokonaan
antautua luvuilleen, onnistuvat ja asettuvat tutkintojensa nojalla,
tosin usein elämästä sangen vähän tietävinä, virkoja odottavien
pitkään jonoon. Mutta herkät, usein keskinkertaista lahjakkaammat,
sortuvat, sillä heillä on sammumaton halu ottaa selvää kaikesta ja
elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä, se käy heille ylivoimaiseksi,
sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.

— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?

— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä

tunnen sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat
koko joukon harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin
kaltaisiaan on enemmän kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet
merkille, huomaat heidät heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse
päivän rohkaisemina, paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.

— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan

tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin…

— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen

tulevaisuutta rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia,
jotka kysyvät ihmisuhreja…
XXII

Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä

kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia
lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti- ja
narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat käsissään
täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo
syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat
ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on
eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen,
vilkkaampaan elämään.

Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut

nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä
mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua
Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää,
kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein
yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.

— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka

niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla
ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen
ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.
 Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee
häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet
koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään valkoiset,
uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän
onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi
kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä
heidän käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat
kevätpurot.

Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat

tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat kirjavine
päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit kukat
päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa ja
tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen mielen
lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja kirkontornien.
Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on kaupungissa siitä
kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki tahtovat
äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea
kevätpäivä Helsingissä.

Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon

jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja
tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin
uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja
onnekkaampana.

Mutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet

huumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin
vastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo
muuttaneet pukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen,
vaimoineen ja lapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen
kivisillan, joka tukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja
ihmisiä ja yhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen
varallisuuden ja ilon kaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen
vallassa. Ihanaa on elää ja olla nuori ihminen…

Taivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut

tuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille.
Kaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään. Kaikilla
on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä
salainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen,
että se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät
niinkuin lehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa
ja kuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .

Tänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen,

mutta hän onkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden…

Tällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla

Tähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten»
patsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven. Pienet,
kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät
auringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset
ikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa.
Raitiovaunujen kellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää
ilmaan valkoisia savupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus.
Autojen torvet törähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet
pitävät rautaisine ketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä
mäenrinne hyvinhoidettuine ruohokenttineen kaareutuu pehmeänä
kuin tuuleentumaan tuotu kallis matto. Kaupunki elää, tekee työtä ja
meluaa kauniissa keväässä.
 Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten»
patsasta.

— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo
olla haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs
juuri kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut
rauhoittumaan.

— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi
se kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt
minä voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle
kaupungille: »Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus
tukenansa, ei tarvitse kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban
kättä hiljaa. Ebba ei sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle.
He istuivat siinä kauvan sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi
heidän päällensä. Vihdoin Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja
sanoi.

— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.

— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen

kuohunta ja erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla
alhaalla uudet taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme
oppineet ja sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei
onnemme särkyisi…

He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten

nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten
puistojen kaupunkiin:
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERI TASOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S.

copyright law means that no one owns a United States copyright in
these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it
in the United States without permission and without paying
copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of
Use part of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything
for copies of this eBook, complying with the trademark license is
very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as
creation of derivative works, reports, performances and research.
Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given
away—you may do practically ANYTHING in the United States with
eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject
to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE