Sinut minä tahdon

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sinut minä tahdon
Elokuvan juliste.
Elokuvan juliste.
Ohjaaja Valentin Vaala
Käsikirjoittaja Valentin Vaala
Perustuu Denys Astonin romaaniin Voitto- ja tappiotili (Otava, 1943)
Tuottaja Risto Orko
Säveltäjä Nils Lerche
Kuvaaja Eino Heino (sisäkuvaus)
Yrjö Aaltonen (ulkokuvaus)
Leikkaaja Valentin Vaala
Lavastaja Roy
Pääosat Hillevi Lagerstam
Tapio Rautavaara
Ekke Hämäläinen
Lasse Pöysti
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomi-Filmi Oy
Ensi-ilta 17. marraskuuta 1949
Kesto 84 min
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sinut minä tahdon on Valentin Vaalan ohjaama suomalainen romanttinen komediaelokuva vuodelta 1949. Se pohjautuu löyhästi Denys Astonin vuonna 1943 ilmestyneeseen romaaniin Voitto- ja tappiotili. Vaala laati elokuvan käsikirjoituksen itse. Tarinassa rakkauteen pettynyt helsinkiläinen perhetyttö matkustaa pois kaupungista saadakseen mielitiettynsä ikävöimään itseään. Maalla hän tapaa räjähdysonnettomuudessa sokeutuneen tiedemiehen, jonka tueksi hän ryhtyy pitämällä tälle seuraa ja lukemalla.

Nimimerkki Denys Astonin takana on tuottelias suomalainen viihdekirjailija Anna Inkeri Relander.[1] Käsikirjoituksessa Vaala siirsi Irlantiin sijoittuvan romaanin tapahtumat suomalaiseen ympäristöön ja samalla suomensi roolihenkilöiden nimet: esimerkiksi Carrie O’Flahertysta tuli Katri Vesa ja tiedemies Tom Winsdalesta Kari Tuulos. Elokuvaversion dialogi on enimmäkseen peräisin alkuperäisromaanista. Ulkokuvat otettiin kesällä ja syksyllä 1949 Helsingin keskustan näköalapaikoilla ja Lopen maaseudulla.[2]

Elokuvan musiikin on säveltänyt muutoin näyttämö- ja balettimusiikkiin keskittynyt Nils Lerche (1905–1986). Elokuvassa on käytetty taustaprojisointia ensi kerran Suomessa.[2]

Sinut minä tahdon oli osa Suomi-Filmin 30-vuotisjuhlaelokuvien sarjaa. Se ehti ensi-iltaan ennen kuin Vaalan aikaisemmin samana vuonna ohjaama Jossain on railo. Laskutavasta riippuen Sinut minä tahdon oli järjestyksessä yhtiön sadas elokuva. Sen yleisömenestys jäi kuitenkin huomattavasti vuoden 1949 keskitason alapuolelle.[2]

Näyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Hillevi Lagerstam  Katri Vesa alias Katri Lanttu  
 Tapio Rautavaara  Kari Tuulos, kemisti-insinööri  
 Ekke Hämäläinen  Erkki Kovalinna, ulkoministeriön virkamies  
 Lasse Pöysti  Seppo Vesa, ”Seppo Piristäjä”  
 Kaarina Vahtonen  Maija, Katrin ystävätär  
 Aino-Inkeri Notkola  rouva Vesa  
 Helvi Aunio  Essu-täti  
 Rakel Laakso  rouva Virtanen, Tuuloksen vuokrahuvilan taloudenhoitaja  
 Olavi Reimas  Risto, merikapteeni  
 Tarmo Manni  Jaakko Vihma, insinööri  
 Kaisu Leppänen  Harrietin äiti  
 Margit Lauri  Harriet, Karin vaimo  
 Salli Karuna  rouva Vihma, Jaakon äiti  
 Roy  vieraita Vihmojen kutsuilla  
 Chris Paischeff  vieraita Vihmojen kutsuilla  
 Heikki Packalén  vieraita Vihmojen kutsuilla  
 Sinikka Koskela  vieraita Vihmojen kutsuilla  
 Tuli Arjo  vieraita Vihmojen kutsuilla  
 Kyllikki Forssell  neiti Carlstedt  
 Mailis Vaaja  neiti Carlstedtin ystävätär Vihmojen kutsuilla  
 Irja Rannikko  palvelijatar Vihmojen kutsuilla  
 Kosti Aaltonen  kartanon puutarhuri  
 Saara Ranin  rouva maantiellä, Essu-tädin naapuri  
 Aarne Kuokkanen  asiakkaita kahvilan terassilla  
 Jukka Kuusisto  asiakkaita kahvilan terassilla  
 Satu Unho  asiakkaita kahvilan terassilla  
 Irma Tyllinen  sairaanhoitajatar  
 Martta Kinnunen  Katri Karin mielikuvissa  
 Ale Porkka  Tuuloksen maatilan palvelusväkeä mielikuvajaksossa  
 Paavo Honkamäki  Tuuloksen maatilan palvelusväkeä mielikuvajaksossa  

Aikalaisarvioissa elokuva sai laimean vastaanoton: Martti Savon mielestä se oli ”kevyt, tyhjänpuoleinen komedia” ja Vapaa Sana -lehden nimettömän kirjoittajan mukaan ”voisi Suomi-Filmi Valentin Vaalalla parempaakin teettää”. Näyttelijätkin saivat osansa: ”useimmat näyttelijät eivät hallitse vivahduksellista ja luontevaa keskustelutaitoa”. Pääosien esittäjät Hillevi Lagerstam ja Tapio Rautavaara saivat kaksijakoista palautetta rooleistaan. Toisenlaisen näkemyksen kiteytti arviossaan Olavi Veistäjä: ”komedian kevyt sävy on tavoitettu hyvin”.[2]

Kriitikko Mikael Fränti kirjoitti vuoden 2004 televisioesityksen yhteydessä ”aurinkoisen ja optimistisen komedian olevan parasta Valentin Vaalaa”. Kymmenen vuotta aiemmassa arviossaan Fränti oli kehunut Vaalan ammattitaitoista studioilmaisua, mutta piti elokuvan hallitsevana voimana sädehtivää Hillevi Lagerstamia.[2]

Myöhemmässä 2010-luvun kritiikissä elokuvaa on luonnehdittu kankean kirjalliseksi ja tahattoman koomiseksi, ja sitä on pidetty Vaalan heikoimpana elokuvana.[3][4]

  1. Jyrki Laelma, Poikamiesten holhokki. Iltalehti. Viitattu 25.7.2011.
  2. a b c d e Sinut minä tahdon Elonet., viitattu 9.6.2013.
  3. Päivän elokuvia, Tv-maailma, 29/2011 sivu 13
  4. Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 25.7.2011, sivu B 9