Beat-sukupolvi
Beat-sukupolvi oli Yhdysvalloissa, erityisesti New Yorkissa ja San Franciscossa, 1950- ja 1960-luvulla vaikuttanut kirjailijoiden ja runoilijoiden liike.
Beat-sukupolven varhaisia johtajia ja edustajia olivat Jack Kerouac, Allen Ginsberg, William S. Burroughs, Lawrence Ferlinghetti ja Gary Snyder. Heissä henkilöityi uudenlainen tapa käyttäytyä ja elää, jonka ryhmän muutkin jäsenet pian omaksuivat.[1] Beat-liikkeeseen kuului muun muassa sovinnaisuuden torjuminen, protesti, runouden vapauttaminen akateemisesta arvokkuudesta ja "takaisin kaduille" sekä kiinnostus erilaisiin tapoihin puhdistautua ja vapautua henkisesti, kuten huumeet, jazz, seksi ja zenbuddhalaisuus.[2]
Beat-runoilijat ja kirjailijat, esimerkiksi Ginsberg ja Kerouac, kannattivat välittömyyden vaikutelman antavaa vapaata ja epämuodollista tekstin sommittelua, johon eivät kuulu suunnittelu ja tekstin muokkaaminen.[2] Kaikki kirjailijat nousivat yhdenmukaista ja materialistista kulttuuria vastaan. Heille keskeistä oli avoimuus, spontaanius ja yksilöllisen kokemuksen keskeisyys.[3]
Pääosa beat-kirjallisuudesta ja -runoudesta on omaelämäkerrallista kirjallisuutta, jossa konservatiivisen yhteiskunnan marginaaliin kuuluvaksi itsensä kokeva kirjailija tukeutuu suoraan henkilökohtaiseen kokemukseensa. Osoittamalla, että "yksityinen on julkista", beat-kirjailijat pyrkivät murtautumaan yhteiskunnan tekopyhyyden läpi.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alkuvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuntauksen alkupisteenä pidetään Kerouacin, Burroughsin ja Ginsbergin tapaamista 1940-luvun puolivälissä.[3] Beat-kirjailijoita yhdisti samanlainen ymmärrys elämästä – havaintojen, arviointien, tunteiden ja pyrkimysten mutkikas verkko. He jakoivat historiallisen ja poliittisen kokemuksen toisen maailmansodan loppuvaiheista ja Hiroshiman atomipommituksesta alkaneesta suuresta muutoksesta, johon kuului kylmän sodan alku ja kommunistivainot Yhdysvalloissa.[5] Varhaiset beat-kirjailijat nostivat esikuvikseen edellisen sukupolven kirjallisesta kaanonistaan torjumat Arthur Rimbaudin, Dylan Thomasin ja Kenneth Rexrothin sekä bop-muusikot Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien.[1]
Beat-sukupolven itsemäärittelyssä oleellista oli termin beat löytyminen. Sanaa olivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen etupäässä jazzmuusikot ja katupojat slangissaan, jossa se merkitsi ’kelkasta pudonnutta’, ’köyhää’ ja ’uupunutta’. Newyorkilainen Herbert Huncke opetti sanan kirjailija William S. Burroughsille, joka vuorostaan opetti sen Columbia Collegen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalle Allen Ginsbergille ja hänen ystävälleen, collegen keskeyttäneelle Jack Kerouacille. Kerouac kiinnostui sanasta ja näki sillä syvemmän henkisen merkityksen kuin katuslangissa käytetty merkitys oli.[6] Sanan lainasi Kerouacilta John Clellon Holmes, joka Kerouacilta lainaamaansa ilmaisua käyttäen ensimmäisenä kutsui The New York Times Magazinessa vuonna 1952 beat-sukupolveksi konservatiivista Amerikkaa vieroksunutta taiteilija- ja elämäntaiteilijajoukkoa[7].
Ginsberg ja hänen opiskelutoverinsa Lucien Carr kehittelivät collegessaan taiteelle ”uutta visiota” ja filosofiaa, jossa maailma yritettiin nähdä uudessa valossa, antaa sille merkitystä ja löytää pätevät arvot. Tämä oli tarkoitus toteuttaa kirjallisuuden kautta, minkä Ginsberg ja Kerouac myöhemmin tekivätkin.[8]
Ensimmäinen tunnettu beat-tyylinen teos on William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin vuonna 1945 kirjoittama Ja virtahevot kiehuivat altaissaan. Se tosin julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 2008.[9]
Kerouacin esikoisromaani The Town and the City valmistui vuonna 1948. Kirjailijatoveri John Clellon Holmes pyysi marraskuussa 1948 Kerouacia luonnehtimaan tarinoidensa välittämää uutta asennetta muutamalla lauseella, ja vastauksessaan Kerouac kutsui ryhmäänsä ensi kertaa beat-sukupolveksi. Holmes käytti nimitystä kirjassaan Go (1952) ja marraskuussa 1952 artikkelissaan The New York Timesissa, jonka kautta se levisi yleiseen tietoisuuteen. Holmes luonnehti beat-sukupolvea meneillään olevaksi kulttuuriseksi vallankumoukseksi, jota suorittaa toisen maailmansodan jälkeinen ja kylmän sodan aikainen, erkaantunut sukupolvi, joka ei ole löytänyt henkisiä arvoja joita se voisi kunnioittaa. Holmes ei kuitenkaan vielä puhunut ”beat-kirjailijoista”.[10]
Näkyvyyttä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Beat-sukupolvesta ja kirjailijaryhmästä tuli kansallinen ilmiö vuonna 1957, kun Jack Kerouac julkaisi romaaninsa Matkalla ja kun Allen Ginsbergin runokokoelman Howl and Other Poems (Huuto ja muita runoja) sensuurioikeudenkäynti sai julkisuutta. Kerouac nähtiin beat-kirjailijoiden ryhmän edustajana julkisuudessa, ja häntä alettiin pyydellä määrittelemään käsite. Kerouac kirjoittikin aiheesta lehtiartikkeleita, joissa hän kuvasi liikkeen ajatuksen syntyneen alun perin pienessä New Yorkissa asuneiden ystävysten ryhmässä, johon kuuluivat Kerouac, Ginsberg, Carr, Burroughs, Huncke ja Holmes. Ryhmä oli jo hajonnut, mutta Korean sodan jälkeen 1950-luvun alussa beat-sukupolvi syntyi uudelleen.[11]
Myös länsirannikolle San Franciscoon oli syntynyt beat-kirjailijoiden ryhmä, jota on kutsuttu ”San Franciscon renessanssiksi”[12] tai joka syntyi sen piirissä.[13]. Ryhmän kirjailijoista Gary Snyderia, Philip Whalenia, Lew Welchiä ja Kirby Doylea on kutsuttu ”beatin läntiseksi siiveksi”.[12] Ginsberg piti San Franciscon ilmapiiriä kokeellisempana ja radikaalimpana kuin itärannikon, ja hän muutti itsekin sinne vuonna 1955. Ginsbergin uskalias yhteiskunnallinen runo Huuto nousi kaksi vuotta myöhemmin hyvin tunnetuksi.[14] San Francisco Chroniclen kolumnisti Herb Caen keksi beat-sukupolven jäsentä tarkoittavan nimityksen beatnik keväällä 1958.[15]
Beat-sukupolven kirjallisuus sai 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa runsaasti huomiota. Liike kuitenkin jakoi kirjallisuuskriitikoita kahteen leiriin. Konservatiiviset kriitikot eivät beat-kirjallisuutta juurikaan arvostaneet vaan pitivät sen saamaa huomiota suhteettoman suurena. Monia vanhempia lukijoita häiritsi beat-kirjailijoiden hyökkäykset kapitalismia, konsumerismia, sotateollisuutta, rasismia ja ympäristön tuhoutumista vastaan. Toisaalta vaatimukset yhteiskunnallisesta muutoksesta teki heistä monen lukijan silmissä sankareita.[16]
Suuntauksen keskeisten hahmojen ohella tunnettuja beat-kirjailijoita ja -runoilijoita olivat esimerkiksi Gregory Corso, Michael McClure, Philip Whalen, Neal Cassady, Philip Lamantia, Lew Welch, Bob Kaufman,[17] Charles Bukowski, Hubert Selby Jr., John Rechy[3] ja Alan Ansen, joka Holmesin ohella kirjoitti ”konservatiivisemmalla” tyylillä[12]. Myös Bob Dylan sai vaikutteita beat-runoilijoilta.[18] Beat-sukupolveen oli kytköksissä myös Black Mountainin runoilijayhteisö, joskin löyhemmin.[12]
Beatrunous kuuluu lavarunouteen, sillä se oli tarkoitettu ääneen luettavaksi, ja usein sitä säesti jazzmusiikki.[3] Beatrunoilijoiden brittivastineita olivat angryt eli nuoret vihaiset miehet.[19]
Beat-kirjallisuutta oli julkaistu 1960-luvun alkuvuosiin mennessä jo kymmenien teosten verran eri kirjailijoilta. Liike oli tyylillisesti suvaitseva mutta hyvin miesvaltainen.[20] Mukana oli kuitenkin myös naisrunoilijoita, joiden nimiä harvoin mainitaan. Heitä olivat Neal Cassadyn puoliso Carolyn Robinson Cassady ja Jack Kerouacin puoliso Edie Kerouac-Parker sekä Gary Snyderin kanssa 1960 naimisiin mennyt Joanne Kyger. Poikkeuksia olivat myös Joyce Johnson esikoisromaanilla Come and Join the Dance, joka ilmestyi 1962, Diane di Prima, jonka teoksia ilmestyi 1950–1960-luvuilla, sekä sanfranciscolainen runoilija Lenore Kandel. Monet kuitenkin kirjoittivat alkuvaihetta huomattavasti myöhemmin.[12]
Hiipuminen hippiyteen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1960-luvun aikana beatnikkien tilalle vastakulttuurin edustajina nousivat hipit, ja beat-sukupolven aika oli vuosikymmenen lopulla jo ohi. Jotkut liikkeen jäsenistä, kuten Ginsberg ja Snyder, jatkoivat uraansa liikkeen hiipumisenkin jälkeen ja menestyivät edelleen.[20] San Franciscossa toimii edelleen Lawrence Ferlinghettin vuonna 1953 perustama kirjakauppa City Lights Bookstore, jolla oli ja on yhä edelleen tärkeä asema beat-kirjallisuuden julkaisijana.[21]
Suomalaisia beatrunoilijoita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pekka Kejosta on kutsuttu suomalaisen beat-kirjallisuuden isäksi.[22] Muita suomalaisia beatrunoilijoita ovat olleet Jarkko Laine ja Markku Into[3]. Beat-runouden suomentajana ansioitui erityisesti Anselm Hollo.[19]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Charters, Ann (toim.): The Penguin Book of the Beats. Penguin Books, 1992. ISBN 0140169105 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Charters 1992, s. xvii.
- ↑ a b Beat movement Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.10.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Beat”, Otavan kirjallisuustieto, s. 77. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
- ↑ Charters 1992, s. 435–436.
- ↑ Charters 1992, s. xvi–xvii.
- ↑ Charters 1992, s. xvii–xviii.
- ↑ Juhana Rossi, Surullisen hahmon liftari, Ylioppilaslehti 28.5.1999, päivitetty 19.7.2006
- ↑ Charters 1992, s. xviii.
- ↑ Matti Komulainen: Beatin alkujuurilla (Archive.org) Turun Sanomat. 30.10.2010. Arkistoitu 9.11.2011. Viitattu 11.12.2021.
- ↑ Charters 1992, s. xix–xx.
- ↑ Charters 1992, s. xxi.
- ↑ a b c d e Rasmus Tillander, Dharmapummeja, mystiikkaa ja heroiinia, s. 10–11 Maisterin tutkinnon tutkielma, Helsingin yliopisto 2020
- ↑ A Brief Guide to the San Francisco Renaissance, Poets.org, viitattu 12.12.2021 (englanniksi)
- ↑ Charters 1992, s. xxiv–xxviii.
- ↑ Charters 1992, s. xxii.
- ↑ Charters 1992, s. xxiv, xxix–xxxi.
- ↑ Charters 1992, s. vii–xii.
- ↑ Charters 1992, s. 370.
- ↑ a b Jukka Lindfors, Anselm Hollo oli Suomen etäispääte beat-runouteen Yle 30.1.2013, viitattu 6.12.2021
- ↑ a b Charters 1992, s. xxxii–xxxvi.
- ↑ Poetry Landmark: The City Lights Bookstore in San Francisco, CA, Poets.org, viitattu 11.12.2021 (englanniksi) (Archive.org)
- ↑ Pekka Kejonen Kirjailijakuvia-dokumenttisarja, Kirjailijaliiton julkaisut. Suomen Kirjailijaliitto. Viitattu 25.10.2018.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Beat-sukupolvi Wikimedia Commonsissa
- Beat-legendat Allen Ginsberg ja William S. Burroughs Suomessa. Ylen Elävä arkisto