Elektroninen demokratia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Elektroninen demokratia, tunnetaan myös termeillä e-demokratia, digitaalidemokratia, digitaalinen demokratia ja sähköinen demokratia, tarkoittaa informaatioteknologian ja tietokoneavusteisten viestintävälineiden hyödyntämistä poliittiseen keskusteluun, päätöksentekoon ja (edustuksellisessa demokratiassa) edustajien valintaan. Myös termiä teledemokratia on käytetty[1] jolla viitataan useimmiten 1990-luvun puolivälissä ja sitä ennen tapahtuneisiin kokeiluihin, joissa tietotekniikkaa ja puhelinteknologiaa käytettiin hyväksi[2]. E-demokratia -termiä käytetään usein erotukseksi perinteisemmästä poliittisesta ja demokraattisesta toiminnasta erityisesti edustuksellisessa demokratiassa, jossa käytetään pääosin perinteisiä viestintävälineitä, kuten kokouksia tai yksisuuntaisia joukkotiedotusvälineitä.[3]. Tieteenaloista elektronista demokratiaa tutkivat ainakin politiikan tutkimus, tietojärjestelmätiede, kommunikaatiotutkimus, sekä systeemiteoria.[4]

Elektronisen demokratian malleja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Informaatioteknologiaa voidaan käyttää hyväksi eri tavoin järjestetyissä demokraattisissa yhteiskunnissa ja yhteisöissä. Van Dijk[5] jaottelee elektronisen demokratian mallit kahden tekijän mukaan:

  • Tavoite, joka voi olla joko mielipiteen muodostaminen tai päätöksen tekeminen.
  • Päätöksentekotapa, joka voi olla joko edustuksellista tai tapahtua suoran demokratian periaatteiden mukaisesti kulloinkin päätettävään asiaan liittyen.

Näistä lähtökohdista käsin Van Dijk toteaa edelleen, että informaatio- ja kommunikaatioteknologia voi esiintyä neljällä erityyppisellä tavalla elektronisen demokratian eri malleissa ja prosesseissa:

  • tiedon välittäminen yhdensuuntaisesti (engl. allocution)
  • konsultaatio, eli edustajat kysyvät edustamansa osapuolen mielipiteitä (engl. consultation)
  • rekisteröinti (engl. registration), jossa tietoa kerätään keskitetysti rekisteröidyiltä henkilöiltä, mm. neuvoa antavissa äänestyksissä
  • keskustelu (engl. conversation), jossa ihmiset voivat muodostaa ja kommentoida toistensa mielipiteitä

Van Dijk (2000) myös toteaa, että ihmiset voivat muodostaa omia yhteisöjään, joiden sisällä he voivat hyödyntää Internetin kommunikaatiomahdollisuuksia keskenään, autonomisesti.[5]

Hieman samantyyppisen luokittelun esittää myös Bellamy, lisäten suoraan demokratiaan pohjautuvan kyberdemokratia-mallin[6]. Bellamyn mukaan neljä elektronisen demokratian mallia ovat:

  • Kuluttajamalli (engl. consumer model), jossa ihmiset nähdään lähinnä julkisten palveluiden hyödyntäjinä, ja demokratia hoituu etabloituneiden instituutioiden ja puolueiden välityksellä. Informaatiotekniikkaa hyödynnetään lähinnä tiedon hankkimiseen ehdokkaista ja sähköisistä palveluista, palveluista palautteen antamiseen ja mahdollisesti sähköiseen vaaliin.
  • Elitistinen malli (engl. demo-elitist model), jossa eri eturyhmiä edustavat asiantuntijat toimivat poliittisissa verkostoissa, tekniikan mahdollisuuksia hyödyntäen ja jossa eturyhmät valitsevat heidät aika ajoin jossain määrin demokraattisesti.
  • Kansalaisvastuu-malli (engl. neo-republican model), jossa kansalaiset nähdään etenkin paikallistasolla aktiivisina toimijoina ja kantavat vastuun kehityksestä yhtäläisin oikeuksin ja velvollisuuksin, toimien aktiivisessa yhteistyössä valittujen edustajien kanssa informaatiotekniikkaatehokkaasti hyväksikäyttäen.
  • Kyberdemokratia (engl. cyber-democratic model), jossa perinteiset instituutiot menettävät valtaansa verkottuneille yhteisöille, ja joissa päätöksenteko tapahtuu yhä enemmän suorana demokratiana tietoverkoissa, minkä tietotekniikka viimeinkin tekee kunnolla mahdolliseksi.[6]

Näihin malleihin lisäten Päivärinta ja Sæbø ehdottavat löytämiensä esimerkkitapausten pohjalta niin sanottua partisaanimallia (engl. partisan democracy), jossa tietoverkkojen ja mobiiliteknologian avulla tapahtuva keskustelu ja ihmisten mobilisointi on suunnattu arvostelemaan ja muuttamaan vallitsevaa, usein epädemokraattiseksi kyseisten toimijoiden mielestä katsottua, hallintorakennetta. Partisaanimallissa poliittisen keskustelun suhde itse päätöksentekoprosessiin ei ole selkeästi määritelty, vaan vaikutus on epäsuora, perustuen esimerkiksi yleisen mielipiteen aikaansaamaan paineeseen.[3]

1970-80-luvut: Elektroninen äänestäminen ja teledemokratia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

E-demokratian juuret ovat tietokoneavusteisten äänestysjärjestestelmien kehittämiseksi tehdyssä työssä 1970-luvun alussa. Vuonna 1970 Murray Turoff kehitti ohjelmiston Delphi-tutkimusmenetelmän tueksi, joka sisälsi toiminnot käyttäjien tekemien keskusteluavausten selailemiseksi, niistä äänestämiseksi, ja äänestystulosten katselemiseksi. Vuonna 1973 New Yorkissa järjestettiin ensimmäinen elektroninen "kaupunkikokous" (engl. Electronic Town Meeting), jossa kaupunkisuunnitteluyhdistys keräsi mielipiteitä kaupunkisuunnitteluun isolta joukolta kaupunkilaisia, pohjautuen "vuorovaikutteiseen" televisioon ja puhelimella annettavaan palautteeseen. Samana vuonna Ned Crosby järjesti puhelimen välityksellä toimineita "kansalaispaneleita" Minnesotan osavaltiossa, Yhdysvalloissa ja Peter Dienel Wuppertalissa, Saksassa, joissa äänien käsittely oli tietokoneohjattua. 1978 Havaijin yliopistossa tutkijat Ted Becker ja Christa Slaton toteuttivat Televote-nimisen järjestelmän, jolla kerättiin mielipiteitä sadoilta osallistujilta. Vuonna 1981 he lanseerasivat teledemokratia-käsitteen samaista hanketta edelleen kehittäessään.[7]

1990-luku: Www ja kansalaisaktivismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenties ensimmäinen www-pohjainen e-demokratiahanke on Minnesotassa heinäkuussa 1994 perustettu MN E-Democracy-sivusto. Sivuston perusti tuolloin 25-vuotias julkishallinnon opiskelija Steven Clift, joka oli kiinnostunut informaatioteknologian mahdollisuuksista ja vaikutuksista hallintoon ja poliittisiin prosesseihin. Sivusto perustui Listserv-teknologiaan, jossa sivustolle saattoi rekisteröityä ja viestiä sähköpostin avulla, ja www-sivusto koostui sitten keskustelunavauksista ja vastauksista. Sivuston tarkoituksena oli parantaa ihmisten mahdollisuuksia saada informaatiota Yhdysvaltain osavaltioiden ja edustajahuoneen vaaleihin marraskuussa 1994.[8] Steven Clift jopa piti itseään hetken koko e-demokratia-käsitteen keksijänä, kunnes totesi jonkun kirjoittaneen aiheesta tuolla nimellä jo vuonna 1987.[9] Joka tapauksessa MN E-democracy -sivusto oli ensimmäinen paljon huomiota saanut e-demokratia -nimikkeen alla toteutettu www-sovellus.[8]

1990-luvun puolivälin jälkeen on tehty lukuisia erilaisia e-demokratian nimissä tapahtuneita kokeiluja eri puolilla maailmaa. On kuitenkin huomattava, että kyberdemokratia, jota usein teoreettisessa ja populistisessa kirjallisuudessa samaistetaan e-demokratiaan, ei ollut lukuisista spekulaatioista huolimatta tuottanut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin mennessä montaakaan poliittiseen päätöksentekoon paljoa vaikuttanutta sovellusta, lukuun ottamatta joitakin alkutekijöissään olevia internet-puoluekokeiluja.[3]

2000-luvun alku: Poliitikot ja ehdokkaat nettiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua kohden julkisuutta ovat saaneet eritoten poliitikkojen ja vaaliehdokkaiden aluevaltaukset markkinoida itseään virtuaaliyhteisöissä ja sähköisillä foorumeilla ja keskustelupalstoilla, eritoten vaalien lähestyessä[10], mikä tosin edustaa hyvin perinteistä demokratiamallia keskittyen äänestäjien informoimiseen suoran vaikuttamisen sijaan[3].

Elektronisen demokratian sovelluksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elektronisessa demokratiassa voidaan käyttää yleensä erilaisia informaatio- ja kommunikaatioteknologian sovelluksia hyväksi. Vallitseva demokratiamalli, tai eri mallien yhdistelmä, vaikuttaa kuitenkin siihen, millaiseksi e-demokratia muodostuu käytännössä. Teknologian käyttöönotto sinänsä ei muuta eikä edistä demokratiaa ilman yhteiskunnassa tapahtuvaa organisatorista muutosta[3]. Olemassa olevat yhteiskunnalliset rakenteet ja toimijat (esimerkiksi poliitikot) voivat jopa tieten tahtoen jarruttaa etenkin perinteisiä edustuksellisia demokratiamalleja muuttamaan pyrkivien ratkaisujen käyttöönottoa ja sen myötä tapahtuvaa demokratiaprosessin muutosta.[11]

Elektronisessa demokratiassa on käytetty hyväksi ja voidaan käyttää ainakin seuraavia informaatioteknologian sovelluksia:

Elektroninen demokratia ja politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla on syntynyt joitakin Internet-puolueita, joiden poliittinen kommunikaatio ja päätöksenteko tapahtuu suurelta osin tai kokonaan Internet-pohjaisten työkalujen välityksellä. Esimerkiksi Ruotsissa ainakin kahdessa kunnassa, Knivstassa ja Vallentunassa, oli vuonna 2006 valittuna kunnanvaltuustojen jäseniksi nettipuolueiden edustajia.[3]

Maailmalla tunnetuimpina italialainen Viiden tähden liike-puolue tukee virallisena linjanaan elektronista demokratiaa. Viron keskustapuolue kannattaa maassaan voimakasta sähköisen äänestyksen lisäämistä. Piraattiliike tukee niin ikään elektronisen demokratian laajempaa käyttöönottoa.

  1. Ari-Veikko Anttiroiko: Teledemokratian mahdollisuudet ja ongelmat (Esitelmä Helsingin yliopistossa) 21. lokakuuta 1999. Julkisoikeuden laitos, Helsingin yliopisto. Viitattu 15. syyskuuta 2007.
  2. Steven Clift: E-Government and Democracy (pdf) www.publicus.net. helmikuu 2003. Viitattu 15. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  3. a b c d e f g Tero Päivärinta ja Øystein Sæbø: Models of e-Democracy. Communications of the Association for Information Systems, 2006, nro 17, s. 818-840. New York: Association for Information Systems. ISSN 1529-3181 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12. syyskuuta 2007. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. Inderscience.com: International Journal of Electronic Democracy (Lehden esittelysivu) Inderscience. Viitattu 16. syyskuuta 2007.
  5. a b Jan van Dijk: Models of democracy and concepts of communication. (teoksessa: Jan van Dijk ja Kenneth L. Hacker (toim.), Digital democracy: issues of theory and practice) Lontoo: Sage, 2000. ISBN 0-7619-6218-2 (englanniksi)
  6. a b C. Bellamy: Modelling electronic democracy, Towards democratic discourses for an information age. (Teoksessa: Ivan Horrocks, Jens Hoff, P. W. Tops (toim.) Democratic governance and new technology, technologically mediated innovations in political practice in Western Europe) Lontoo: Routledge, 2000. ISBN 0-415-18922-5 (englanniksi)
  7. a b Bart Van Oudenhove,Berry Schoenmakers,Sylvie Brunessaux, Audrey Laigneau, Karl Schlichting ja Tomas Ohlin: Report on electronic democracy projects, legal issues of Internet voting and users (i.e. voters and authorities representatives) requirements analysis (Cybervote-projektiraportti CYBERVOTE:WP2:D4/V1:2000) http://www.eucybervote.org. 31. toukokuuta 2001. Arkistoitu 14.8.2007. Viitattu 15. syyskuuta 2007. (englanniksi)
  8. a b G. Scott Aikens: A history of Minnesota electronic democracy 1994 First Monday. 1996. Arkistoitu 12.7.2007. (englanniksi)
  9. Steven Clift: An Internet of democracy. (kopio lehtiartikkelista) Communications of the ACM, marraskuu 2000, 43. vsk, nro 11. Artikkelin verkkoversio.
  10. Jukka Huusko: Digitaalidemokratia mullistaa poliittisen kampanjoinnin Hs.fi. 23. heinäkuuta 2007. Helsingin Sanomat. Viitattu 15. syyskuuta 2007.[vanhentunut linkki]
  11. Harald Mahrer ja Robert Krimmer: Towards the enhancement of e-democracy: identifying the notion of the 'middleman paradox'. Information Systems Journal, 2005, 15. vsk, nro 1, s. 27-42. Blackwell. Artikkelin (maksullinen) verkkoversio. (englanniksi)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]