Epidemia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Epidemia on tilanne, jossa tartuntatauti esiintyy poikkeuksellisen suurella osalla jonkin tietyn alueen väestöstä.[1] Epidemiaksi kutsutaan myös muualta tullutta kulkutautia tai taudin merkittävää leviämistä.[2] Epidemia rajoittuu tiettyyn maahan tai maanosaan. Erityisen suurta ihmisjoukkoa tai suurta maantieteellistä aluetta koettelevaa epidemiaa kutsutaan pandemiaksi.[1]

Myös muita kuin tartuntatauteja, esimerkiksi itsemurhia, saatetaan kuvaannollisesti sanoa esiintyvän epidemioina[3].

Epidemia voi levitä henkilöstä toiseen (esimerkiksi pisaratartuntana) tai yhteisen lähteen kautta (esimerkiksi juomaveden välityksellä). On tavallista, että tartuntataudit esiintyvät joillakin henkilöillä vähäoireisina tai jopa oireettomina, jolloin ne voivat levitä oireettomien taudin kantajien välityksellä.[4] Epideemisesti esiintyviä tauteja ovat esimerkiksi influenssa, kolera, rutto ja tuhkarokko. Koska epidemia tarkoittaa taudin poikkeavan runsasta esiintymää, epidemioiksi nimitetään usein myös sellaisia tilanteita, joissa on kyse vain muutamasta tartunnan saaneesta, kuten esimerkiksi armeijassa leviävä aivokalvontulehdus tai lastentarhassa leviävä vatsatauti. Laitosmaisissa oloissa, kuten armeijassa, vanhainkodeissa ja vankiloissa, saattavat levitä helposti sellaiset taudit, jotka eivät muuten ole helposti tarttuvia.[5]

Epidemioiden ehkäisy ja torjunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epidemioita ehkäistään esimerkiksi eristystoimilla, rokotuksin, käsienpesukampanjoin sekä valistuskampanjoilla.[6][7] Epidemioiden merkitys kansanterveydellisenä ja yhteiskunnallisena turvallisuusuhkana on tunnustettu pitkään, ja jo vuonna 1851 pidettiin Pariisissa kansainvälinen kongressi, jonka tarkoituksena oli sopia yhteisistä karanteenitoimista koleran varalta.[4]

Vaarallisten ja nopeasti leviävien tartuntatautien torjumiseksi voidaan tarvita toimenpiteitä, joilla puututaan yksilön oikeuksiin. Tällaisia ovat eristäminen ja karanteeni, jotka voidaan toteuttaa vastoin yksilön tahtoa. Karanteenilla tarkoitetaan taudille altistuneen oireettoman henkilön liikkumavapauden rajoittamista, jotta hän ei oireettoman itämisajan tai alkuoireiden aikana tartuta tautia eteenpäin. Eristys kohdistuu aina oireelliseen tartunnan saaneeseen, ja on tyypillisesti karanteenia tiukemmin rajoittava. Koska nämä toimet puuttuvat voimakkaasti yksilön perusoikeuksiin, esimerkiksi Suomessa oikeutta niiden määräämiseen on rajoitettu lainsäädännössä.[4]

Sellaisilla tartuntataudeilla, joihin liittyy pitkäaikaiskantajuutta, pakkotoimia pyritään kuitenkin välttämään, sillä pitkäaikaiskantajan tartuttavuus on useimmiten pienempi kuin akuuttia tautia sairastavan, ja pakkotoimien valvonta on vaikeaa. Tällöin lähtökohtana on potilaan ohjeistaminen siten, ettei hän levitä tautia ympäristöönsä.[4]

Massarokotukset ovat keskeinen työkalu, jolla estetään vaarallisten epidemioiden syntymistä. Rokotukset yleisimpiä tartuntatauteja vastaan pyritään tavallisesti kohdentamaan pieniin lapsiin, jolloin yhteisöön ei lainkaan pääse muodostumaan taudille altista väestöryhmää. Monissa maissa, myös Suomessa, lainsäädäntöön jätetty ainakin periaatteellinen mahdollisuus tahdonvastaisten pakkorokotusten toteuttamiseen.

Torjuntatoimet voidaan kohdistaa myös sairaudelle erityisen alttiiseen väestöön, esimerkiksi kohdennetuilla rokotuksilla, immunoglobuliinilla tai ennaltaehkäisevästi annettavilla antibiooteilla. Tällaisesta toiminnasta esimerkkeinä vaikkapa Suomessa varusmiehille annettava meningokokkirokotus, immunoglobuliinin käyttö A-hepatiitin aiheuttamissa laitosepidemioissa sekä lähikontaktien suojaaminen antibioottiprofylaksilla kurkkumädän yhteydessä.[4]

Torjuntatoimien vaikutusta arvioidaan tautitapausten tehostetulla seurannalla. Seurannan kautta voidaan varmistaa uusien sairaustapausten ilmaantumisen loppuminen torjuntatoimien jälkeen, ja vakuuttua sairauden lähteen olleen juuri se, jota vastaan toimittiin. Lähteen oikeellisuuden varmistaminen on erityisen tärkeää jos kyseessä on ruokamyrkytys tai saastunut juomavesi.[4]

Suomessa ensisijainen vastuu tartuntatautien torjunnasta ja tartuntatautiin sairastuneiden potilaiden hoidosta kuuluu kunnalle ja sen ylläpitämälle terveyskeskukselle. Terveydensuojelulain nojalla toteutettu tartuntatautien torjuntatyö lukeutuu osaksi kunnan tehtäviin kuuluvaa ympäristöterveydenhuoltoa.[4]

Paleoliittisella kivikaudella kulkutaudit olivat melko harvinaisia, sillä ihmisiäkin oli vähän ja harvassa. Väkiluvun kasvaessa kulkutaudit yleistyivät voimakkaasti. Uusi kulkutauti pyyhkäisi aaltona maan yli aina, kun edellisestä epidemiasta oli kulunut riittävän kauan, ja se saattoi viedä lapsista kolmanneksen. Vielä 1900-luvun alun molemmin puolin koleraepidemiat ja 1900-luvun alussa espanjantauti ja "historian suurin tappaja" isorokko herättivät suurta kauhua. 1900-luvun aikana kulkutaudit saatiin hallintaan, ja nykyisin länsimaisen ihmisen riski kuolla kulkutauteihin on pienintä kivikauden jälkeen.[8]

Suomen historiassa tautien aiheuttamat väestökatastrofit ovat liittyneet nälänhätiin, sillä heikkokuntoiset ovat saaneet kulkutauteja helpommin. Esimerkiksi 1690-luvun suurten kuolonvuosien aikana suomalaisista kuoli 30–40 prosenttia, ja 1860-luvun nälkävuosina alle kahden miljoonan väestöstä kuoli yli satatuhatta.[8]

  1. a b Epidemia Suomen Punainen Risti. Arkistoitu 1.7.2018. Viitattu 26.3.2020.
  2. epidemia Lääketieteen sanasto – Duodecim. Viitattu 26.3.2020.
  3. Epidemia, Kielitoimistonsanakirja.fi, viitattu 22.3.2021
  4. a b c d e f g Klaus Hedman, Terho Heikkinen, Pentti Huovinen, Asko Järvinen, Seppo Meri, Martti Vaara (toim.): Infektiosairaudet. Duodecim. ISBN 9789516566330
  5. Lumio, Jukka: Infektioiden tartunta, taudin synty ja leviäminen Lääkärikirja Duodecim. 15.11.2019. Viitattu 26.3.2020.
  6. Tartuntatautien torjunta Sosiaali- ja terveysministeriö. 6.3.2020. Viitattu 26.3.2020.
  7. Käsienpesu ja yskiminen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 26.2.2020. Arkistoitu 7.3.2020. Viitattu 26.3.2020.
  8. a b Lappalainen, Mirkka: Tautinen historia Helsingin Sanomat. 6.10.2009. Viitattu 26.3.2020.