Esineoikeus
Esineoikeus on oikeudenala, joka koskee esineisiin kohdistuvia oikeuksia eli esineoikeuksia sekä sivullissuojaa vaihdannassa. Esineoikeudessa käsitellään sekä esineiden käyttö- ja määräämisvaltaa koskevia kysymyksiä että kaikentyyppisten varallisuusoikeuksien vaihdantaan liittyviä sivullissuojakysymyksiä.[1][2] Esineoikeus kuuluu varallisuusoikeuteen, joka itse kuuluu siviilioikeuteen.
Esineoikeus Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esineoikeuden kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varallisuusoikeus on perinteisesti jaettu esineoikeuteen ja velvoiteoikeuteen sen perusteella, että edellinen koskee esineoikeuksia ja jälkimmäinen saamisoikeuksia. Esineoikeudet kohdistuvat esineisiin, kun taas saamisoikeudet kohdistuvat henkilöihin, ja niiden katsottiin perinteisesti saavan suojaa kaikkia sivullisia kohtaan, kun taas saamisoikeuksien katsottiin saavan suojaa vain niiden kohteena olevaa henkilö kohtaan.[3][4] Tämä jaottelu omaksuttiin Suomessa saksalaisesta oikeustieteestä, joka vaikutti merkittävästi esineoikeuden tutkimukseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.[5] Tämän ajan esineoikeudelliselle tutkimukselle oli ominaista käsitelainopillinen tutkimussuuntaus, joka omaksuttiin suomalaisessa siviilioikeudessa niin ikään saksalaisesta oikeustieteestä.[6] 1900-luvun alkupuolen esineoikeutta tutkineisiin siviilioikeuden tutkijoihin Suomessa kuuluvat muun muassa Julian Serlachius, R. A. Wrede ja Ilmari Caselius.[7]
1940-luvulta alkaen käsitelainopilliseen lähestymistapaa kohdistui kasvavaa kritiikkiä siviilioikeudessa, ja 1950-luvulla sen syrjäytti esineoikeudessa etenkin Simo Zittingin vaikutuksesta analyyttisen oikeustieteen suuntaus. Zittingin omistusoikeutta ja omistajanvaihdosta koskevien tutkimusten myötä esineoikeudessa huomio siirtyi sivullissuojakysymyksiin vaihdannassa.[8] Esine- ja velvoiteoikeuden erottelun katsottiin nyt perustuvan siihen, että esineoikeus koskee sivullis- eli ultra partes -suhteita, kun taas velvoiteoikeus koskee sopijapuolten välisiä eli inter partes -suhteita. Esineoikeudessa ei siis käsitellä pelkästään esineoikeuksia, vaan kaikkiin varallisuusoikeuksiin liittyviä sivullissuojakysymyksiä.[9] Analyyttinen suuntaus sai vaikutteita muista Pohjoismaista, joissa on tapahtunut vastaavaa kehitystä esineoikeudessa.[10][6]
Nykyään esineoikeudessa hyväksytään sekä perinteinen että uudempi määritelmä, mutta painopiste on ollut sivullissuojakysymyksiin liittyvässä tutkimuksessa. 1900-luvun lopulta lähtien uusia kehityssuuntauksia esineoikeudessa ovat olleet insolvenssioikeudelliset kysymykset, uudet rahoitus- ja vakuusjärjestelyt sekä maakaareen uudistus 1990-luvulla.[11] Muihin suomalaisiin esineoikeuden tutkijoihin kuuluvat muun muassa Leena Kartio, Erkki Havansi, Jarno Tepora, Jarmo Tuomisto, Matti Niemi, Janne Kaisto ja Eva Tammi-Salminen.
Esineoikeuden käsitteet, periaatteet ja oikeuslähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esineoikeudessa esineellä tarkoitetaan rajattua aineellista kappaletta, johon ihmisellä voi olla määräysvalta.[12][13] Subjektiiviset esineoikeudet ovat varallisuusoikeuksia, joiden sisältönä on oikeus käyttää jotain esinettä ja oikeudellisesti määrätä siitä. Esineoikeuksien sanotaan yleensä "kohdistuvan" esineisiin, mutta tämä kielenkäyttö on vain kuvaannollista, sillä kaikissa oikeuksissa on varsinaisesti kyse henkilöiden välisistä oikeussuhteista.[14] Esineoikeudet jaetaan omistusoikeuteen, joka sisältää kaikki esinettä koskevat oikeutukset, joita ei ole nimenomaisesti suljettu pois esimerkiksi lain tai oikeustoimen perusteella, ja rajoitettuihin esineoikeuksiin, jotka sisältävät vain niiden haltijalle nimenomaan osoitetut oikeutukset. Rajoitetut esineoikeudet jaeteen käyttöoikeuksiin, joiden sisältönä on oikeus tosiasiallisesti käyttää esinettä jollain tavoin ja joihin kuuluvat esim. vuokra ja laina, ja arvo-oikeuksiin, joiden sisältönä on oikeus saada esineen arvosta tietyn suorituksen ja joihin kuuluvat esim. panttioikeus ja pidätysoikeus. Suomen esineoikeudessa ei tunneta esimerkiksi Saksan esineoikeudessa vallitsevaa tyyppipakko- eli numerus clausus -periaatetta, jonka mukaan esineoikeuksien määrä on rajoitettu laissa tunnettuihin tyyppeihin.[15][16]
Esineoikeuksien ohella esineoikeudessa käsitellään varallisuusoikeuksien vaihdantaan liittyviä sivullissuojakysymyksiä, joissa on kyse siitä, milloin oikeudenhaltija saa dyynaamista suojaa sivullista kohtaan kollisiotilanteessa. Kollisiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi oikeutta joutuvat vastakkain, ja dynaamisen suojan saamisella sitä, että oikeudenhaltijan oikeus kollisiossa jää pysyväksi. Keskeisiä sivullissuojamuotoja ovat saantosuoja, vaihdantasuoja ja nautintasuoja. Vaikka esineoikeudessa voidaan tarkastella periaatteessa mihin tahansa varallisuusoikeuteen liittyviä sivullissuojakysymyksiä, saamisoikeuksiin liittyviä sivullissuojamuotoja väitesuojaa ja maksusuojaa käsitellään yleensä velvoiteoikeuden puolella.[17][18]
Esineoikeudessa keskeinen oikeusperiaate on julkisuusperiaate, jonka mukaan sivullisiin kohdistuvien oikeusvaikutusten tulisi liittyä havaittaviin tunnusmerkkeihin. Tällaisia julkisuutta tuottavia toimenpiteitä eli julkivarmistuskeinoja ovat hallinta, kirjaaminen ja denuntiaatio.[19][20] Julkivarmistuskeinoihin liittyy luotettavuus- eli legitimaatiovaikutus, eli vilpittömässä mielessä olevan sivullisen luottamusta esimerkiksi hallinnan tai kirjaamisen luomaan olettamaan omistajuudesta (positiivinen luotettavuusvaikutus) tai sen puuttumisesta (negatiivinen luotettavuusvaikutus) suojataan.[21] Julkisuusperiaatetta on perusteltu etenkin vaihdannan intressillä, sillä sen on katsottu edistävän taloudellista vaihdantaa helpottamalla vaihdannan osapuolten selvitystyötä.[22][23]
Esineoikeudessa lainsäädäntö on monilta osin hajanaista, ja se sisältää myös alueita, jotka ovat lähes kokonaan laissa sääntelemättömiä. Keskeisin laki esineoikeudessa on maakaari, joka sääntelee kiinteistön kauppaa, kiinteistöön kohdistuvien oikeuksien kirjaamista sekä kiinteistöpanttioikeutta. Vuoden 1734 lain kauppakaareen tietyt alkuperäiset säännökset ovat yhä merkittäviä irtaimen vaihdantaan liittyvien sivullissuojakysymyksien kannalta, ja se sisältää myös uudistettuja säännöksiä irtaimen panttauksesta. Irtaimeen kohdistuvien oikeuksien kirjaamisjärjestelmiä koskevia lakeja ovat muun muassa yrityskiinnityslaki, laki arvo-osuusjärjestelmästä ja selvitystoiminnasta sekä autokiinnityslaki. Yhteisomistuksesta säädetään yhteisomistuslaissa. Myös useisiin muihin lakeihin sisältyy esineoikeuden kannalta relevantteja säännöksiä.[24][25] Lainsäädännön ohella merkittäviä oikeuslähteitä esineoikeudessa ovat oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-670-017-9
- Kartio, Leena: Esineoikeuden perusteet. (2. uudistettu painos) Helsinki: Talentum, 2001. ISBN 952-14-0341-1
- Tepora, Jarno: Johdatus esineoikeuden perusteisiin. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2008. ISBN 978-952-10-3756-6
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kartio 2001, s. 7.
- ↑ Tepora 2008, s. 15–16.
- ↑ Kartio 2001, s. 3–4.
- ↑ Tepora 2008, s. 14.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 289.
- ↑ a b Kangas (toim.) 1998, s. 291.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 288–290.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 292–293.
- ↑ Tepora 2008, s. 14–15.
- ↑ Kartio 2001, s. 6.
- ↑ Kangas (toim.) 1998, s. 293–295.
- ↑ Kartio 2001, s. 63.
- ↑ Tepora 2008, s. 35.
- ↑ Kartio 2001, s. 4.
- ↑ Kartio 2001, s. 8–12.
- ↑ Tepora 2008, s. 16–20.
- ↑ Kartio 2001, s. 5.
- ↑ Tepora 2008, s. 202–203.
- ↑ Kartio 2001, s. 124.
- ↑ Tepora 2008, s. 145.
- ↑ Kartio 2001, s. 132–133.
- ↑ Kartio 2001, s. 125.
- ↑ Tepora 2008, s. 154.
- ↑ Kartio 2001, s. 20–26.
- ↑ Tepora 2008, s. 2–6.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kaisto, Janne – Tepora, Jarno: Esineoikeus eurooppalaistuvassa Suomessa: Esineoikeuden oppikirja oikeustoimiopillisin ja prosessioikeudellisin lisäyksin. Helsinki: Lakimiesliiton Kustannus, 2012. ISBN 978-952-246-176-6