Indouralilaisen kielikunnan hypoteesi
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Ks. keskustelu |
Indouralilaiset kielet ovat hypoteettinen kielikunta, johon kuuluisivat indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet sekä vähäisehkössä määrin mahdollisesti eräitä muitakin kieliä. Kielikunnan olemassaoloa ei kovin yleisesti tueta.
Yleinen kansanomainen argumentti tukemaan tätä sukulaisuutta perustuu kielten yhtäläisiin yleisluontoisiin morfologisiin piirteisiin. Esimerkiksi sekä indoeurooppalaisissa että uralilaisissa kielissä on huomattavan paljon ensimmäisen persoonan m-alkuisia ja toisen persoonan dentaaliklusiililla (t d) alkavia persoonapronomineja ja niiden epäsäännöllisiä taivutusmuotoja (kuten ruotsissa mig ja dig).[1]. Tätä on tosin selitetty muinkin syin. Kaisa Häkkisen mukaan samankaltaisuus voi olla sattumaa tai johtua äännefysiologisista syistä – t ja d ovat puhujasta itsestänsä poispäin viittaavia äänteitä, m itseen päin.[2] Tuollaiset persoonapronominien ominaisuudet ovat tyypillisiä sellaisillekin kielille, jotka eroavat sekä indoeurooppalaisista että uralilaisista kielistä paljon enemmän kuin indoeurooppalaiset ja uralilaiset toisistaan. Siten indouralilaisen kielisukulaisuuden perusteleminen pelkästään noiden pronominien avulla ei ole kestävää kielitieteen valossa.
Toisaalta uralilaisten kielten monikon t-päätteen on arveltu olevan sukua indoeurooppalaisten kielten s-päätteelle. Sukulaisuutta on arveltu myös eräiden yksittäisten, jo ennen voimakasta sivistyskehitystä tarvittujen substantiivien ja pronominien perusteella (mm. ruotsin namn, vatten, samma; englannin name, water same; saksan Name, Wasser, joita vastaavat suomessa sanat nimi, vesi ja sama.[1] Aikaisemmin pidettiin lähes mahdottomana, että näinkin keskeiset sanat saattaisivat lainautua kielestä toiseen, mutta nyttemmin sellaisestakin on löydetty esimerkkejä muista kielikunnista.[1] Lisäksi tällaisia, ilmeisesti jo indoeurooppalaisesta ja uralilaisesta kantakielistä periytyviä yhtäläisiä sanoja on niin vähän, ettei niiden perusteella voida rekonstruoida näiden kantakielten ja hypoteettisen indouralilaisen kantakielen välisenä aikana mahdollisesti tapahtuneita äänteenmuutoksia.[1]
Indourooppalaisille ja urallilaisille kielille on ollut yhteistä monimutkaisehko sekä verbien että substantiivien taivutus. Edelleen kummassakin kielikunnassa enimmäkseen taipuvat substantiivit sijassa ja luvussa ja verbit persoonissa ja aikamuodoissa. Tämä melko monimutklainen taivutus ei enää päde kaikkiin indoeurooppalaisiin kieliin, esimerkiksi sijataivutus on enimmäkseen kadonnut romaanisista ja persoonataivutus skandinaavisista kielistä, mutta vanhastaan nuo taivutukset ovat olleet indoeurooppalaisille kielille nykyistä ominaisempia ja edelleen ne ovat tyypillisempiä arkaaisimmille indoeurooppalaisille kielille balttikielille kuin näitä enemmän muuttuneille indoeurooppalaisille kielille kuten romaanisille ja germaanisille. Sekä indoeurooppalaisessa kantakielessä että kantauralissa on ilmeisesti ollut noin seitsemän tai kahdeksan sijaa sekä kolme numerusta (yksikkö, kaksikko, monikko). Kaksikko on molemmista enimmäkseen kadonnut. Uralilaisille kielille on nykyään sijojen suuri määrä paljon ominaisempaa kuin indoeurooppalaisille mutta näin ei ole ollut aina. Indoeurooppalaisissa kielissä sijojen määrä on enimmäkseen pienentynyt ja uralilaisissa lisääntynyt.
Aiheeseen perehtyneiden akateemisten kielitieteilijöiden suuri enemmistö pitää tämänkaltaisia perusteluja riittämättöminä. Joka tapauksessa teorian kannattajien mielestä uralilaiset ja indoeurooppalaiset kielet vaikuttavat huomattavan samankaltaisilta kieliksi, joiden ei katsota olevan toisilleen sukua; tästä on tosin mm. Juha Janhunen esittänyt eriäviä mielipiteitä. Samankaltaista sanastoa on kuitenkin huomattavan paljon, ja osa siitä on varmuudella hyvin vanhaa. Lisäksi on huomattava, että osa indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten tyypillisistä eroista on syntynyt kielikuntien olemassaolon aikana.
Frederik Kortlandt kannattaa mallia, jossa indouralilaiset asuivat alun perin Kaspianmereltä pohjoiseen. Hänen teoriansa mukaan osa näistä siirtyi tai levittäytyi lännemmäksi, erkani muista indouralilaisista ja tuli kosketuksiin kaukasialaisten kielten puhujien kanssa. Indoeurooppalaisten kielten eräät piirteet olisivat kaukasialaisista kielistä peräisin. Ryhmä jatkoi edelleen levittäytymistä länteen ja saapui Mustanmeren seudulle, jossa heidän kielensä kehittyi indoeurooppalaiseksi kantakieleksi.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Jaakko Anhava: ”Kielten sukulaisuus”, Maailman kielet ja kielikunnat, s. 27–28. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-734-X
- ↑ Kaisa Häkkinen: Suomen kielen etymologinen sanakirja, Kaisa Häkkinen: Agricolasta nykykieleen
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Frederik Kortlandt: The Indo-Uralic Verb (2001) (englanniksi)
- Juha Janhunen: Fennougristiikan suhde naapuritieteisiin. Tieteessä tapahtuu 7/1996 (pdf)