Jammu Siltavuori
| Veikko Siltavuori | |
|---|---|
 Pidätyskuva vuodelta 1989. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Antti Veikko Ilmari Siltavuori |
| Syntynyt | 29. lokakuuta 1926 Vaasa |
| Kuollut | 9. maaliskuuta 2012 (85 vuotta) Kuopio |
| Kansalaisuus | suomi |
| Muut tiedot | |
| Muut nimet | Jammu-setä |
| Rikokset | murha |
| Uhrit | 2 |
| Vangittu | 5. maaliskuuta 1989 |
| Rangaistus | 15 vuotta vankeutta |
Antti Veikko Ilmari ”Jammu” Siltavuori (29. lokakuuta 1926 Vaasa – 9. maaliskuuta 2012[1] Kuopio) oli suomalainen rikollinen, joka tuli tunnetuksi kahden kahdeksanvuotiaan tytön murhaamisesta ja ruumiiden polttamisesta maaliskuussa 1989. Sitä ennen hän oli viimeistään 1950-luvulta lähtien syyllistynyt useisiin alaikäisten tyttöjen raiskauksiin. Niiden lisäksi hänet oli tuomittu muista siveellisyysrikoksista, omaisuusrikoksista sekä murhayrityksestä, joista hän istui tuomiota jo 1960-luvulla.[2]
Aikaisempi elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veikko Siltavuoren elämän varhaisemmista vaiheista on julkisuudessa niukasti tietoa. Siltavuoren lapsuus oli hyvin vaikea, mikä johtui muun muassa kodin köyhyydestä sekä hänen isänsä alkoholismista. Isä myös pahoinpiteli Siltavuorta. Alakouluaikoina Siltavuorta kutsuttiin pilkkanimellä ”Näätä”, mikä johtui hänen haisevista vaatteistaan. Pohjolan poliisi kertoo 1991 -kirjan mukaan Siltavuori vaurastui myöhemmin perittyään ison omaisuuden. Murhatessaan helsinkiläiset tytöt hän oli nuhjuisuudestaan huolimatta varsin varakas mies.[3]
Siltavuorella oli aikanaan vaimo, poika ja adoptiotytär. Vuonna 1966 Hymy-lehdessä haastateltiin hänen entistä vaimoaan ja artikkelissa kerrottiin seuraavaa:[2]
»Vajaa puoli vuotta sitten, marraskuun lopulla 1965, karkasi Turun keskusvankilasta eli Kakolasta eräs sen vaarallisimpina pidetyistä asukkaista, nimittäin omaisuus- ja siveellisyysrikoksista sekä murhayrityksistä elinkaudekseen kuritushuoneeseen tuomittu Veikko Siltavuori. Vajaan kahden viikon kuluttua hänet saatiin pidätetyksi Hyvinkäällä. (Hänet armahdettiin myöhemmin.)»
Kaksoismurha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veikko Siltavuori houkutteli (haastattelussa hän itse väitti tyttöjen tulleen oma-aloitteisesti) 3. maaliskuuta 1989 autoonsa 8-vuotiaat vuonna 1980 syntyneet Päivi-Maria Hopiavuoren ja Tanja Johanna Pirisen näiden kotipihalta Helsingin Myllypurosta. Siltavuoren aikaisemmin kyydittämät tytöt olivat olleet enimmäkseen jo sen ikäisiä, että Siltavuori saattoi näille rahaa antamalla saada nämä lupaamaan, etteivät kerro olleensa Siltavuoren kyydissä. Kyydittäessään Hopiavuorta ja Piristä Siltavuori jälleen yritti päästä tytöistä eroon siten, etteivät tytöt kertoisi olleensa hänen kyydissään, mutta tällä kertaa tuollainen Siltavuoren aikaisemmin käyttämä sopimusmenettely ei ollut mahdollinen, koska tytöt olivat niin pieniä.[3]
Siltavuori ajoi kesämökilleen Vihtiin, missä murhasi Päivi-Maria Hopiavuoren kuristamalla. Sen sijaan Johanna Pirisen hän murhasi tappavalla annoksella pentobarbitaali-unilääkettä;[4] tämä selvisi palojätettä tutkittaessa.[3][5] Murhattuaan tytöt Siltavuori poltti heidän ruumiinsa, pakkasi palojäänteet peräkonttiin ja ajoi takaisin Helsinkiin.[6][7] Hopiavuoren äiti huolestui, kun tytöistä ei ollut kuulunut mitään iltaan mennessä, ja soitti hätänumeroon noin kello 22.46.[7]
Poliisi sai silminnäkijävihjeitä, joiden mukaan tytöt oli nähty vanhan miehen seurassa. Siltavuori oli tuolloin 62-vuotias, mutta näytti huomattavasti vanhemmalta.[8] Useat nuoret olivat kertoneet, kuinka Siltavuori oli kyydinnyt heidät mökilleen ja tarjonnut heille alkoholia. Saunoessaan Siltavuori oli ollut alasti, mutta nuoret vaatteet päällä; he kertoivat Siltavuoren tulleen mielellään istumaan heidän viereensä lauteilla. Alkoholin nauttimisen lomassa mökillä oli pelattu videopelejä.[6]
Rikospoliisin väkivaltatoimiston suorittamien sisäisten tutkimusten ja arkistojen penkomisen perusteella joukko poliisin tutkijoita lähetettiin 5. maaliskuuta tutkimaan Siltavuoren asuntoa, joka sijaitsi pari kilometriä tyttöjen katoamispaikasta Kauppakartanonkadulla Itäkeskuksessa.[6][7]
Pohjolan poliisi kertoo 1991 -kirjassa on valokuva Siltavuoren jääkaapista, josta löytyi kaiken kaikkiaan 300 suklaalevyä. Poliisi epäili, että Siltavuori käytti suklaalevyjä lasten houkuttelemiseen, vaikka Siltavuori itse väitti sairastavansa diabetesta ja säilyttävänsä suklaalevyjä verensokerin liiallisen laskun varalta.[7] Asunnossa oli myös paljon lapsille tarkoitettuja videoita.[5]
Poliisit tutkivat samalla Siltavuoren omistaman auton. Siltavuorelta jouduttiin kysymään useasti, jotta hän kertoisi autonsa sijainnin taloyhtiön parkkipaikalla.[7] Siltavuoren auto oli malliltaan Ford Granada.[9] Auton tavaratilasta löytyi epämääräistä, eloperäiseltä näyttänyttä tuhkaa ja palojätettä.[6]
»– Mitä tämä on, paikalla ollut ylikonstaapeli kysyi Siltavuorelta.
– Lihaa, Siltavuori vastasi.
– Ovatko tytöt tässä?
– Kyllä, Siltavuori vastasi, ja hänet pidätettiin.»
(Suora lainaus poliisin kuulustelupöytäkirjasta.[8][3])
Molemmat ruumiit olivat tyttöjen. Tyttöjen iät voitiin suunnilleen päätellä puhkeamattomista ja puhjenneista hampaista. Merkkejä siitä, että tytöt olisi raiskattu, ei ruumiista löytynyt.[3] Siltavuori oli kertomansa mukaan surmannut tytöt, asettanut heidän ruumiinsa tynnyreihin, valellut ne bensiinillä ja sytyttänyt palamaan. Siltavuoren mökkinaapurit olivat luulleet, että hän poltti mökkinsä pihalla roskia. Toisen tytön vaatteiden kuituja löytyi Siltavuoren alushousuista.
Tapaus johti laajaan mediajulkisuuteen, jonka aikana Siltavuoresta kirjoitettiin satoja yleisönosastokirjoituksia. Rikosposti-lehden huhtikuun 1991 numerossa julkaistiin Siltavuoren haastattelu, jossa hän sanoi olevansa Suomen vihatuin ihminen. Hänelle vaadittiin rangaistukseksi muun muassa kuolemantuomiota tai kastraatiota. Suuri medianäkyvyys aiheutti myös vihanpurkauksia, jotka johtivat Siltavuoreksi epäiltyjen, täysin sivullisten henkilöiden häirintään ja jopa pahoinpitelyyn. Kirkkonummelainen teollinen muotoilija Antti Siltavuori joutui puhelinterrorin kohteeksi nimensä vuoksi, ja helsinkiläisessä ravintolassa pahoinpideltiin vanha mies, koska hän muistutti ulkonäöltään Jammua.[3] Mielenosoittajien kylteissä luki muun muassa seuraava: ”Seksuaalirikollinen ei parane vankilassa. Asiantuntijat pakkohoidon kannalla.”[3]
Poliisit saivat tutkimuksissaan selville, että Siltavuori oli vuokrannut maatilan Paltamon Mieslahdesta ja rakentanut sinne kalteri-ikkunoita, sellejä ja pieniä käymälöitä. Päivi-Maria Hopiavuori ja Tanja Johanna Pirinen tosin eivät tutkimusten perusteella joutuneet tähän vankilaan, eikä poliisilla ollut täyttä selvyyttä siitä, oliko vankila rakennettu lapsiuhreja varten.[7][3]
Siltavuoren Rantakumpu-niminen mökki Vihdin Tervalammen kylässä pakkohuutokaupattiin elokuussa 1992.[6] Mökistä saaduilla rahoilla yritettiin saada kasaan kummankin uhrin äidin vaatimat 17 000 markan korvaukset, ja 6 282 markkaa Kelalle.[6]
Siltavuoren ollessa tutkintavankeudessa Vaasan vankilassa elokuussa 1989 eräs hänen vankitoverinsa löi häntä päähän raskaalla jakkaralla, jolloin Siltavuori menetti tajuntansa ja sai päähänsä runsaasti verta vuotavan haavan. Pahoinpitelijä tuomittiin entisen rangaistuksensa lisäksi kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen ja maksamaan Siltavuorelle 750 markan korvaukset kivusta ja särystä. Siltavuoren nostama kanne murhayrityksestä sen sijaan hylättiin.[10]
Vankeutensa aikana Siltavuori osallistui seksuaalirikollisille suunnattuun terapiahoitoon.[11]
Tuomio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veikko Siltavuori tuomittiin 14. joulukuuta 1989 Helsingin raastuvanoikeudessa kahdesta täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä murhasta, kahdesta lapsenryöstöstä ja muista rikoksista yhteensä 15 vuodeksi vankeuteen ja eristettäväksi pakkolaitokseen vaarallisena rikoksenuusijana. Lisäksi Siltavuori velvoitettiin maksamaan Hopiavuoren ja Pirisen yksinhuoltajaäideille korvauksia henkisestä kärsimyksestä noin 200 000 markkaa (noin 47 500 euroa) ja lisäksi työansiomenetyksistä, hautauskuluista ynnä muusta yhteensä 100 000 markkaa (noin 23 700 euroa). Tuohon aikaan Suomen laki ei tuntenut käsitettä ”korvaus henkisistä kärsimyksistä”, mutta raastuvanoikeus katsoi Hopiavuoren ja Pirisen äitien kärsimyksen olleen niin kohtuuton, että tällaisille korvauksille oli edellytystä. Korvausten ja oikeudenkäyntikulujen vuoksi Siltavuori joutui myymään kesämökkinsä, jonka pihassa oli tytöt surmannut.
Korkein oikeus antoi Siltavuoren puolustukselle luvan valittaa pakkolaitoseristämisestä ja vahingonkorvauksista, mutta ei itse vankeustuomiosta. Korkein oikeus kumosi lokakuussa 1991 pakkolaitoslausuman ja vahingonkorvaukset, jolloin Siltavuoren tuomioksi jäi 15 vuotta vankeutta. Korkein oikeus perusteli vahingonkorvausten kumoamista sillä, että vahingonkorvausvaatimus ei perustunut tekohetkellä voimassa olleeseen lakiin. Pakkolaitostuomion kumoamista perusteltiin sillä, että Siltavuori ei ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana syyllistynyt muuhun törkeää väkivaltaisuutta tai erityistä vaarallisuutta toisen hengelle tai terveydelle osoittavaan rikokseen, että häntä tarvitsisi eristää pakkolaitokseen.[12]
Pahoin palaneista tyttöjen ruumiista ei kyetty löytämään seksuaalirikokseen viittaavia todisteita. Myöskään Siltavuori itse ei sellaista myöntänyt. Oikeus ei siksi todennut Siltavuoren syyllistyneen lapseen kohdistuvaan haureuteen.[7]
Ehdonalainen vapaus ja pakkohoito
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Siltavuoren vapautumisen perusajankohta oli maaliskuussa 1999, jolloin hän tuli olleeksi vankilassa tuomiostaan kaksi kolmasosaa. Kahdesti vankeinhoitoviranomaiset ratkaisivat Siltavuoren vapautumisasian kielteisesti mutta eivät enää kolmatta kertaa. Oikeusministeriö päätti poliisiylijohtaja Markku Salmisen johdolla päästää Siltavuoren tarkoin vartioituun ehdonalaiseen vapauteen tiettyjen ehtojen täyttyessä seuraavan vuoden tammikuun lopussa. Siltavuori myös haki Helsingin kaupungilta vuokra-asuntoa. Hänelle tehtiin vapautumissuunnitelma, jossa määriteltiin valvonnan, asumisen ja toimeentulon ehdot. Oli tarkoitus, että hänen valvojakseen tulisi poliisi ja tukitoimista vastaisi kriminaalihuoltoyhdistys.[13] Suoritettuaan tuomiostaan 11 vuotta Siltavuori pääsi 31. tammikuuta 2000 ehdonalaiseen, mutta vankilassa annetun arvion takia hänet lähetettiin Turkuun psykiatriseen sairaalaan vankeinhoito-osastolle, missä tehdyn tutkimuksen johdosta hänet siirrettiin tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatriseen sairaalaan.[14]
Vuodenvaihteessa 2007 Siltavuorta hoitaneet lääkärit ja Kuopion hallinto-oikeus päättivät jatkaa pakkohoitoa hallinto-oikeuden todettua, että vapautuessaan Siltavuori olisi vakavasti vaarantanut muiden henkilöiden terveyttä ja turvallisuutta.[15]
Niuvanniemen sairaalalähteiden mukaan Siltavuori joutui murhayrityksen kohteeksi, kun hänet kaadettiin ja hän loukkaantui vakavasti. Siltavuoren lonkka murtui pahoin ja se jouduttiin leikkaamaan. Leikkauksen johdosta Siltavuori menetti kävelykykynsä ja joutui liikkumaan pyörätuolilla.[16]
Siltavuori kuoli Niuvanniemessä 9. maaliskuuta 2012.[1] Ennen kuolemaansa hän oli vaikeasti dementoitunut.[17]
Kaksoismurhan kuvaus taiteessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvataiteilija Ilkka Sariola on tehnyt piirustuksen ”JAM JAM” (2019). Teoksen elementtejä ovat savuava roskapönttö, pentobarbitaalin kemiallinen kaava ja Siltavuoren murhassa käyttämä auto.[18]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ”Myllypuron lapsenryöstöt ja lapsenmurhat”, Pohjolan poliisi kertoo 1991.
- Markkula, Hannes: Kuusi suomalaista murhaa. Helsinki: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5081-1
- Markkula, Hannes: Suomalainen murha 1953–1990. Helsinki: Eurooppalainen kustannustalo, 1991. ISBN 951-96267-0-0
- Kaksoismurhaaja Jammu Siltavuori (Tekstiä ja video) Ylen Elävä arkisto. 19.10.2010, päivitetty 12.9.2017. Yle.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Helsingin maistraatti: Ote väestötietojärjestelmästä henkilömatrikkelia varten 28.11.2012. Siltavuori, Antti Veikko Ilmari. — Otteen mukaan Siltavuori oli kirjoilla Helsingissä kuolemaansa saakka.
Mitä missä milloin 2013, s. 421. Helsinki: Otava. (Tässä lähteessä on virheellinen kuolinpäivä 10. maaliskuuta.) - ↑ a b Jammu Siltavuoren vaimon haastattelu. Hymy 3/1966.
- ↑ a b c d e f g h Markkula, 1997
- ↑ Oikeustapaukset: KKO 1991:146. Finlex. 21.10.2001. Oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 13.10.2015.
- ↑ a b Sipilä, Jarkko: Murharyhmä-lehti: Jammu-sedän kumisaappaat jäivät askarruttamaan poliisia (Internet Archivessa, tallennettu 2.4.2015) 25.5.2012. MTV Uutiset. Viitattu 18.12.2013.
- ↑ a b c d e f Alibi lokakuu 1992: Pikkulasten tappaja Siltavuoren rotankolo pakkohuutokaupattiin.
- ↑ a b c d e f g Suomalainen televisiodokumentti Rikoksen anatomia: Jammu Siltavuoren tapaus.
- ↑ a b Markkula, 1991, Jammu ja Myllypuron lapsisurmat.
- ↑ Fordin takaluukusta paljastui pahin mahdollinen – Myllypuron lapsimurhat muistetaan yhä yhtenä Suomen karmeimmista rikoksista Ilta-Sanomat. 3.3.2019. Viitattu 15.6.2024.
- ↑ Markkula, 1997, s. 130–131.
- ↑ Yle Arkisto, 2010, video 1.40 alusta
- ↑ Korkeimman oikeuden päätös 21.10.1991 (KKO 1991:146).
- ↑ Yle Arkisto, 2010, video 1.10 alusta
- ↑ Alibi: Jammu-setänä tunnettu Siltavuori kuollut ts.fi. 12.3.2012. Viitattu 25.2.2024.
- ↑ Ilta-Sanomat 18.1.2007: Oikeus: ”Jammu” on yhä riski
- ↑ Alibi-lehti 3/2008: Jammu yritettiin surmata
- ↑ Lahtonen, Mika: Juuri nyt: Jammu-setä kuoli Alibi. 11.3.2012. Viitattu 11.3.2012.
- ↑ Dies Irae drawings 2019 - 2022 Ilkka Sariola. Viitattu 3.3.2023.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- YouTube Jammu Siltavuoren ainoa televisiohaastattelu
Artikkeleita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Missä on Jammu? Iltalehti 14.7.2008.
- Uhrien omaisetkin pimennossa. Iltalehti 15.7.2008.
Kuvia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuva Siltavuoren jääkaapista jossa näkyvät suklaalevyt.
- Mökin terassi ja sisäänkäynti, jotka ovat hiiltyneet Siltavuoren poltettua tyttöjen ruumiita talon edustalla.
- Näkymä Myllypurossa leikkikentälle josta Siltavuori sieppasi tytöt.
- Siltavuori oikeudessa keskustelemassa avustajansa kanssa.
- Näkymä Paltamossa rakennetun sellin ovelta.
- Paltamon tila
- Paltamon sellin kaltereita.
- Siltavuoren auton takaluukku jossa näkyy palojätettä.
- Siltavuorelta takavarikoitua tavaraa.
- Siltavuorta saatetaan Niuvanniemen sairaalaan helmikuussa 2000.
