Juho Niukkanen

Juho Niukkanen
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Kallion II hallitus 31.12.1925 – 13.12.1926 Sunilan II hallitus 21.3.1931 – 14.12.1932
Edeltäjä	Kyösti Kallio Rolf Witting
Seuraaja	Wäinö Wuolijoki Eemil Linna
Valtiovarainministeri
Sunilan I hallitus 17.12.1927 – 22.12.1928 Kallion IV hallitus 7.10.1936 – 12.3.1937 Kekkosen IV hallitus 9.7.1953 – 17.11.1953
Edeltäjä	Hannes Ryömä Hugo Relander Viljo Rantala
Seuraaja	Hugo Relander Väinö Tanner Tuure Junnila
Puolustusministeri
Kallion III hallitus 16.8.1929 – 4.7.1930 Cajanderin III hallitus 12.3.1937 – 1.12.1939 Rytin I hallitus 1.12.1939 – 27.3.1940
Edeltäjä	Aimo Kaarlo Cajander Arvi Oksala
Seuraaja	Albin Manner Rudolf Walden
Toinen maatalousministeri
Vennolan II hallitus 9.4.1921 – 2.6.1922 Kallion I hallitus 14.11.1922 – 18.1.1924
Edeltäjä	Eero Hahl A. K. Cajander
Seuraaja	A. K. Cajander –
Henkilötiedot
Syntynyt	27. heinäkuuta 1888 Kirvu
Kuollut	17. toukokuuta 1954 (65 vuotta) Helsinki
Ammatti	maanviljelijä
Puoliso	Viivi Hupli
Tiedot
Puolue	Maalaisliitto
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Puolustusministeri Niukkanen radiostudiossa 1930-luvulla.

Kyösti Kallio (vas.) ja Juho Niukkanen (oik.) 1920-luvulla.

Juhana (Juho) Niukkanen (27. heinäkuuta 1888 Kirvu – 17. toukokuuta 1954 Helsinki) oli suomalainen maanviljelijä ja poliitikko. Hän oli usean vuosikymmenen ajan Maalaisliiton tärkeimpiä johtomiehiä, moninkertainen ministeri ja yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista sekä yleensä yksi niin sanotun ensimmäisen tasavallan tärkeimmistä poliittisista vaikuttajista. Hän oli muun muassa puolustusministerinä talvisodan aikana. Niukkanen oli kansanedustajana vuosina 1917–1933 ja 1936–1954. Varsinkin Etelä-Karjalan maalaisliittolaiset pitivät häntä ”heimopäällikkönä”.

Ensimmäisen tasavallan poliitikko

Niukkanen oli vanhaa talonpoikaissukua Karjalankannakselta, keskikokoisen kirvulaisen maatilan vanhin poika. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Kustaa Niukkanen ja emäntä Maria Apunen. Hänellä ei ollut muuta koulutusta kuin veistokoulu ja kansanopisto. Juuri pienviljelijävaltaisesta Karjalankannaksesta ja Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä tuli vuonna 1906 perustetun Maalaisliiton vahvimpia tukialueita, ja nuorisoseuraliikkeen kasvattamana Niukkanen oli puolueen toiminnassa mukana alusta asti. Taitavana organisaattorina hän kohosi jo nuorena kotiseutunsa johtavaksi hahmoksi puolueessa. Hän toimi myös jääkärivärvärinä ja joutui piilottelemaan santarmeilta talven 1916–1917 ”Hallan Ukon” eli kansanedustaja Juho Heikkisen kodissa Hallan talossa Hyrynsalmella. Niukkanen kuului tuolloin puolueensa selkeälinjaisimpiin itsenäisyysmiehiin.

Niukkanen valittiin Maalaisliiton keskushallitukseen vuonna 1914 ja eduskuntaan ensi kertaa vuoden 1916 vaaleissa – kummassakin hän jatkoi sittemmin lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 1954 asti. Kansanedustajanuransa alussa hän esiintyi radikaalien maareformien innokkaana kannattajana. Niukkasen ura eteni puolueen nousun myötä. Keväällä 1921 hän tuli apulaismaatalousministeriksi Vennolan II hallitukseen ja sitä seuranneeseen maalaisliittolaisen Kyösti Kallion I hallitukseen. Kallion II hallituksessa 1925–1926 hän oli jo kulkulaitosministeri ja J. E. Sunilan maalaisliittolaisessa vähemmistöhallituksessa 1927–1928 valtiovarainministeri. Niukkasesta tuli Maalaisliiton pätevin ammattipoliitikko, jota pidettiin myös ovelana taktikkona ja pelurina. Hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä aiheita vuodesta toiseen olivat karjalaisten pienviljelijöiden etujen puolustaminen sekä maanpuolustusasiat. Monivuosikymmenisestä kansanedustajanurasta ja ajoittaisesta eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta huolimatta hän painottui selvästi kabinettipolitiikkaan eikä istuntosalissa esiintymiseen. Vaikka hänet tunnettiinkin puolueensa ”voimamiehenä” ja hän oli 1920–1930-luvun hallitusten vakiokasvoja, Niukkasta ei koskaan valittu pääministeriksi, sillä häntä ei pidetty kokoavana hahmona vaan enemmän taitavana politikoijana. Hänestä ei tullut myöskään Maalaisliiton johtajaa, ainoastaan puolueen keskushallituksen varapuheenjohtajana.

Niukkanen oli kuitenkin vaikutusvaltaisempi kuin monet ajan pääministerit ja tuli tunnetuksi kyvystään kaataa hallituksia, mitä edesauttoi Maalaisliiton jatkuva vaa’ankieliasema vasemmisto–oikeisto-akselilla ja Niukkasen henkilökohtainen vaa’ankieliasema puolueen sisäisten ryhmäkuntien välissä. Maalaisliiton valitsijamiesten ohjailijana Niukkasen on katsottu ratkaisseen sekä Lauri Kristian Relanderin että P. E. Svinhufvudin valinnan presidentiksi, mikä kummallakin kerralla edellytti oman puolueen vahvimpien ehdokkaiden Kallion ja Sunilan syrjäyttämistä. Itse hän oli valitsijamiehenä vaaleissa 1925, 1931, 1937, 1940 ja 1943. Niukkasen suurin taidonnäyte oli K. J. Ståhlbergiä suosineen Maalaisliiton valitsijamiesryhmän piiskaaminen ojennukseen Svinhufvudin taakse vuoden 1931 presidentinvaaleissa. Niukkanen sai tukea suojeluskuntien ylipäälliköltä kenraaliluutnantti Lauri Malmbergilta, ja varoitti valitsijamiehiä, että Ståhlbergin tullessa valituksi Lapuan liike nostattaisi kapinan tai salamurhaisi tämän. Kun Mäntsälän kapina helmikuussa 1932 yhtä kaikki syttyi, Niukkanen oli ministerinä Sunilan II hallituksessa, jonka eroa kapinalliset vaativat, ja esiintyi tiukkana tasavallan puolustajana vaatien kapinan kukistamista voimakeinoin.

Politiikan ohella Niukkanen istui useiden yritysten hallituksissa ja oli eräässä vaiheessa kirvulaisen sahan ja tiilitehtaan omistaja.

Raaputusjuttu ja valtakunnanoikeus

Keväällä 1933 levisi julkisuuteen tieto, että toimiessaan vuosikymmentä aiemmin apulaismaatalousministerinä Kallion hallituksessa Niukkanen oli valtioneuvoston istunnossa 6. marraskuuta 1923 äänestänyt ministerien tuntuvan palkankorotuksen puolesta mutta jälkeenpäin eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle toimitettiin kokouspöytäkirja, jonka mukaan hän olisikin äänestänyt sitä vastaan. Niukkasen väitettiin väärentäneen pöytäkirjan pelastaakseen kasvonsa palkankorotuksia vastustaneen Maalaisliiton eduskuntaryhmän edessä. Eduskunta oli myöhemmin hylännytkin esitetyt korotukset.

Lehdistö nimesi kohutapauksen raaputusjutuksi, sillä pöytäkirjan väärennöksen sanottiin tapahtuneen raaputtamalla siitä ratkaiseva kohta pois. Niukkasen mukaan paljastuksen lähteenä ollut toimittaja Väinö F. Johanson yritti mustamaalata häntä motiivinaan poliittinen kosto, sillä Johanson oli ollut Mäntsälän kapinan kannattaja. Syytöksiä tuki julkisuudessa myös alkuperäisten tapahtumien aikainen oikeusministeri Otto Åkesson, jonka motiivit saattoivat myös olla poliittiset. Koska väitetty asiakirjaväärennös oli rikos, juttu meni presidentti Svinhufvudin päätöksellä valtakunnanoikeuteen.

Oikeus käsitteli tapausta marraskuussa 1933 vain neljä päivää ja vapautti Niukkasen todisteiden puuttuessa, muttei myöskään julistanut häntä syyttömäksi. Sen sijaan Johansonia vastaan käymänsä kunnianloukkausoikeudenkäynnin Niukkanen hävisi, sillä Turun hovioikeuden mukaan syytökset olivat kuitenkin todennäköisesti paikkansapitäviä. Vapauttavasta tuomiosta huolimatta Niukkasen maine poliittisena kähmijänä lisääntyi, mutta se ei heikentänyt hänet suosiotaan karjalaisten parissa.

”Raaputusjuttu” oli ensimmäinen tähän mennessä neljästä kerrasta, kun valtakunnanoikeus on Suomessa kokoontunut.

Talvisota uran käännekohtana

Niukkanen oli avainhenkilö myös punamultayhteistyön käynnistämisessä vuonna 1937 ja Cajanderin III hallituksessa hän oli jälleen puolustusministerinä. Hallituksen alkuun nihkeä suhtautuminen puolustusmäärärahoihin katsottiin näin oikeiston silmissä myös Niukkasen syyksi, mutta syksyllä 1939 juuri hän oli yhdessä marsalkka Mannerheimin kanssa ajamassa varustelua pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin vielä epäillessä. Niukkasen uran dramaattisimman vaiheen muodosti toimiminen puolustusministerinä Rytin I hallituksessa talvisodan aikana. Historiankirjoihin on eritoten jäänyt se, että hän vastusti tiukasti viimeiseen asti Moskovan rauhansopimuksen hyväksymistä maaliskuussa 1940 yhdessä muiden maalaisliittolaisten kanssa. Karjalaisten johtaja ei suostunut hyväksymään Kannaksen luovuttamista, joka jätti myös hänen oman maatilansa rajan taakse.

Niukkanen vaati taistelun jatkamista ja avunpyyntöä länsivalloilta. Kun hallitus kuitenkin päätti asiassa toisin, Niukkanen jätti välittömästi eronpyyntönsä. Tämän itsepäisyyden vuoksi häntä ei enää otettu mukaan muihin sotavuosien hallituksiin. Niukkanen julkaisi vielä vuonna 1951 muistelmateoksen Talvisodan puolustusministeri kertoo, jossa pyrki todistelemaan olleensa tuolloin oikeassa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että sotaa olisi kannattanut jatkaa. Hänen mukaansa Mannerheimin kuuluisa raportti joukkojen uupumuksesta ja rintaman luhistumisvaarasta oli liioitellun pessimistinen. Niukkanen perusteli näkemystään sillä, että oli sodan viimeisinä päivinä ja sen jälkeen hankkinut joiltain rintamakomentajilta optimistisempia lausuntoja.

Sotien jälkeen Niukkasen vaikutusvalta politiikassa väheni, mutta hän oli siirtokarjalaisten johtavana puhemiehenä edelleen merkittävä kansanedustaja. Hän siirtyi myös itse viljelemään uutta maatilaa Tuusulassa. Politiikan eturiviin Niukkanen palasi vielä kerran, valtiovarainministeriksi Urho Kekkosen maalaisliittovetoiseen vähemmistöhallitukseen vuonna 1953. Tuolloin hän valmisteli kuuluisan ”niukkasbudjetin”, jossa valtion menoja olisi kertaheitolla leikattu neljänneksellä. Budjetti teilattiin julkisuudessa ja eduskunnan käsittelyssä sen sisältämät 28 miljardin markan säästöt muuttuivat lopulta 3 miljardin markan menonlisäyksiksi. Niukkanen valittiin vielä seuraavana keväänä viimeisen kerran eduskuntaan, mutta hän kuoli pian vaalien jälkeen 65-vuotiaana.

Kirjallisuutta

• Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen: Traumana Karjalan menetys. Helsinki: Edita, 2018. ISBN 978-951-37-7457-8

Aiheesta muualla

• Niukkanen, Juho hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• Rantala, Tuomas: Talvisota katkeroitti tahtopoliitikko Juho Niukkasen. Kirja-arvostelu teoksesta: Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen. Traumana Karjalan menetys. Helsinki: Edita, 2018. (Agricolan arvostelut 14.3.2019)

 

Maalaisliiton kansanedustajat