Lampuoti

Lampuoti (ruots. landbonde) on agraarisessa Suomessa maanviljelyyn tarkoitetun koko tilan vuokraaja. Vanhassa maanvuokralainsäädännössä käytettiin termiä "lampuotitilan vuokramies". Tässä suhteessa lampuodit erosivat torppareista, jotka olivat vuokranneet vain osan vuokranantajan tilasta työvastiketta, taksvärkkiä vastaan. Mäkitupalaiset puolestaan olivat vuokranneet vain asuntotontin, eivät viljelymaata.

Luokka

Lampuotien yhteiskunnallista asemaa on jossain määrin vaikea määrittää. Omaa yhteiskunnallista luokkaa he eivät periaatteessa milloinkaan muodostaneet, vaan kuuluivat torpparien ja mäkitupalaisten kanssa ns. tilattomaan väestöön. Heidän ryhmänsä oli melko vähäinen, sillä kokonaan vuokrattavissa olevia tiloja on aina ollut suhteellisen vähän.

Lampuodit eivät maksaneet tuloistaan veroja yhteiskunnalle, vaan kaikki suoritukset tapahtuivat tilan omistajalle, joka puolestaan usein nautti verovapautta. Lampuotien yhteiskunnallinen asema kävi yhä epäselvemmäksi, kun muutkin kuin verovapaat aateliset tai papit hankkivat verovapaita tiloja ja vuokrasivat näitä lampuodeille.

Historiaa

Keskiaika

Keskiajalla kirkolla oli arvion mukaan noin 800 maatilaa ja usein niitä viljelivät lampuodit, jotka maksoivat vuokraa todennäköisesti enemmän kuin tavallinen tilallinen kirkon kymmenyksiä. Arviot lampuotien tuolloisesta lukumäärästä vaihtelevat. Anthoni on arvioinut, että Suomen alueella olisi ollut 1530-luvulla noin 250 kartanoa ja lampuotitiloja vastaavasti noin 720. Lampuotitilojen, kuin myös kartanoiden sijainti keskittyi erityisesti Varsinais-Suomeen, sillä siellä sijaitsi 1500-luvulla ko. tiloista noin puolet. Yhteenvedon omaisesti lampuotitilojen määrää keskiajalla on luonnehdittu "hyvin pieneksi".

Lampuotien maksamilla veroilla oli usein suuri merkitys niiden omistajien taloudelle. On arvioitu, että tavallinen verotalonpoika maksoi keskiajan lopulla kuninkaalle ja kirkolle keskimäärin 10–15 prosenttia tuloistaan, mutta samaan aikaan lampuotien vuokra, joka oli samalla myös vero, nousi 30–50 prosenttiin tilan tuloista. Myöhemmin tosin lampuoti voitiin velvoittaa huolehtimaan myös tilan veroista, mikäli tila oli ns. veroon pantua maata.

Uusi aika

Suurvaltakausi merkitsi aateliston voimakasta ekspansiota myös Suomen alueella. Jatkuvasti käydyissä sodissa ansioituneet aateliset saivat hallitsijalta läänityksiä, joilla he eivät usein edes käyneet. Ratkaisu tilojen hoitoon löytyi saatujen läänitysten vuokraamisesta lampuotien viljeltäviksi. Usein myös tavalliset talonpoikaistilat joutuivat läänitetyiksi, ja useasti, eritoten Baltiasta toisenlaisiin maaomistusoloihin tottuneet, läänityksen saajat tekivät, tai ainakin pyrkivät tekemään, näistä entisistä tilansa omistaneista talonpojista lampuoteja.

Aateliston ohella myös hiljalleen kehittyvä teollisuus turvautui lampuoteihin. 1600-luvulla perustetut rautaruukit saivat privilegioita ja niiden myötä muun muassa oikeuden ostaa verovapaata maata. Ruukit viljelivät tilojaan harvoin itse, palkattujen työläisten voimin, vaan ne annettiin lampuotien viljeltäviksi. Järjestely takasi näille lampuodeille hyvin varman ja turvatun aseman. Ruukit saattoivat vaatia osan vuokrasta työnä tai ruukille sopivina tuotteina, kuten hiilinä.

1800-luku

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa elinkeinorakenteen muutokset olivat vähäisiä, niin maatalousväestön sisäisessä sosiaalisessa rakenteessa varsinkin 1800-luku merkitsi merkittäviä muutoksia. Eräänä keskeisinä lähtökohtina olivat isojako ja vähitellen alkanut puun teollinen hyötykäyttö. Erityisen voimakkaasti tämä näkyi maata omistavan ryhmän pienemisenä suhteessa maata omistamattomaan ryhmään. Myös lampuotien määrä väheni ja heidän sosiaalinen statuksensa alkoi yhä enemmän muistuttaa torpparien asemaa.

Hyvänä esimerkkinä muutoksesta lampuotien asemasta käy Hakoisten kartano. Aiemmin kartanolla oli ollut suhteellisen vähän omaa viljelyä ja lampuodit olivat hoitaneet melko isoilla vuokratiloillaan viljelyn ja maksaneet kartanoon vuokran tiloistaan. Kuitenkin 1850- ja 1860-luvuilla kaikki nämä tilat liitettiin kartanon suoranaiseksi osaksi jolloin lampuodit siirrettiin usein kartanon todellisiin torppiin. Tällöin heille tuli usein verojen lisäksi myös päivätyövelvollisuus, sillä kartanon laajentunut viljelysala vaati varsinkin kylvön ja korjuun aikoina runsaasti työväkeä.

Oman lisänsä 1800-luvulla tilanvuokraajien ryhmään toivat kruununpuustelleiksi muuttuneiden upseerinpuustellien vuokraajat, jotka usein saattoivat olla myös säätyläisiä. Myös ns. Karjalan lahjoitustilojen talonpoikia pidettiin tuossa vaiheessa lampuoteina. Kokonaismäärältään kokotilanvuokraajat olivat kuitenkin vain noin 2–3 prosenttia maatilatalouden ammatissa toimivasta väestöstä, johon kuuluivat lampuotien lisäksi talonpojat, torpparit, muonamiehet, mäkitupalaiset sekä piiat ja rengit.

Myös Karjalassa oli tilojen lampuotioikeus yleistä 1800-luvulta aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Suomen valtio ei kyennyt ratkaisemaan Karjalassa tilojen omistusoikeutta suurjaon yhteydessä (metsävarannoista johtuen), vaan vasta vuosina 1922–1924 annetut tilojen omistuskirjat lopettivat lampuotiuden ja tilojen haltijoista tuli niiden laillisia omistajia.

Instituutiona lampuotius menetti merkityksensä, kun tilojen verovapaudet kumottiin ja kaikki verosuoritukset ohjautuivat yhteiskunnalle. Vuoden 1918 torpparivapautuksessa ei kuitenkaan aluksi käsitelty lampuotien asemaa. He eivät voineet vielä silloin lunastaa viljelemiään tiloja omiksi torppareiden ja myöhemmin mäkitupalaisten tavoin, vaan oikeus myönnettiin heille lainmuutoksella vuonna 1919.

Lähteet

• Hinttula, Pentti: Kymenkartanon lampuotilääni. Kotka: Landbon jakokunta, 1986.
• Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo: WSOY, 1987.