Matthias Erzberger
Matthias Erzberger (20. syyskuuta 1875 Buttenhausen, Württemberg – 26. elokuuta 1921 Schwartzwald, Baden)[1] oli saksalainen keskustapoliitikko, joka muistetaan parhaiten ensimmäisen maailmansodan aikana esittämistään rauhanvaatimuksista sekä toimimisestaan sodan päättäneen Compiègnen aselevon saksalaisena allekirjoittajana. Erzberger toimi myös Saksan valtiovarainministerinä vuosina 1919–1920. Äärioikeistolainen terroristijärjestö Organisation Consul salamurhasi hänet.
Ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Erzberger oli lähtöisin käsityöläisperheestä ja työskenteli aluksi opettajana, mutta siirtyi sitten keskustalaisen Deutsches Volksblatt -lehden toimittajaksi. Hänestä tuli katolisen keskustapuolueen paikallinen vaikuttaja Württembergissä ja hänet valittiin valtiopäiväedustajaksi vuonna 1903. Vähitellen Erzbergeristä tuli keskustapuolueen vasemmistosiiven johtohahmo. Hän saavutti mainetta, kun hänen arvostelunsa Bernhard von Bülowin hallitusta kohtaan Saksan Afrikan-siirtomaissa vallinneiden olojen vuoksi johti joulukuussa 1906 valtiopäivien hajottamiseen.[1] Uransa alkuvaiheessa Erzberger tunnettiin piintyneenä monarkistina ja lähinnä maltillisten perustuslaillisten reformien kannattajana. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua elokuussa 1914 hän antoi tukensa Saksan hallituksen politiikalle ja sai tehtäväkseen Saksan ulkomaille suunnatun sotapropagandan suunnittelun vuosina 1914–1915.[2]
Vuoteen 1915 asti Erzberger kannatti Saksan alueen laajentamista valloituksin – ensisijaisesti Ranskan ja Belgian kustannuksella – mutta seuraavan vuoden aikana hänen julkiset kannanottonsa sodasta muuttuivat merkittävästi. Hän vakuuttui nyt rauhanneuvottelujen välttämättömyydestä ja asettui tiukasti vastustamaan Saksan aloittamaa rajoittamatonta sukellusvenesotaa.[2] Hänen aloitteestaan Saksan valtiopäivät hyväksyivät 19. heinäkuuta 1917 äänestyksessä niin sanotun rauhanpäätöksen, jossa vaadittiin aluevaatimuksista luopumista rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi. Tämä johti kansleri Theobald von Bethmann Hollwegin eroon ja Erzberger toivoi Bülowista uutta kansleria.[1][2] Erzbergeristä tuli keskustapuolueen, sosiaalidemokraattien ja edistyksellisen kansanpuolueen (FVP) muodostaman valtiopäivien enemmistön johtaja. Hän vaati perustuslain uudistamista demokraattisempaan suuntaan ja kannatti vuonna 1918 julkaisemassaan kirjassa Der Völkerbund myös ajatusta kansainliitosta.[1] Lopullisesti Erzberger sai oikeiston vihan ja katkeruuden niskoilleen julkaistuaan Itävalta-Unkarin ulkoministeri Ottokar Czerninin kirjoittaman salaisen muistion, jossa annettiin synkeä kuva sodan johdosta.[2]
Lokakuun alussa 1918 Erzberger nimitettiin salkuttomaksi jäseneksi prinssi Max von Badenin johtamaan hallitukseen,[2] joka ensi töikseen pyysi ympärysvalloilta aselepoa. Erzberger nimitettiin johtamaan Saksan rauhanvaltuuskuntaa, joka saapui 8. marraskuuta Compiègnen metsään neuvottelemaan ranskalaisen sotamarsalkka Ferdinand Fochin kanssa lopullisesta aselevosta. Saksalle saneltuihin koviin ehtoihin perustunut aselepo allekirjoitettiin 11. marraskuuta, kaksi päivää sen jälkeen kun vallankumous oli muuttanut Saksan keisarikunnasta tasavallaksi. Se, että aselevon allekirjoittaneen saksalaisen delegaation johtajana oli siviili (Erzberger) eikä sotilas, innoitti myöhemmin niin sanotua puukonpistolegendaa – väitettä, jonka mukaan Saksan armeija joutui antautumaan vain koska kotirintaman petturit ”puukottivat sitä selkään”. Esimerkiksi Adolf Hitler julisti aikanaan Erzbergerin yhdessä sosiaalidemokraattien johtajien kanssa ”marraskuun rikollisiksi”.[3]
Erzberger toimi ministerinä Weimarin tasavallan perustamisen jälkeen nimitetyssä Philipp Scheidemannin hallituksessa ja kannatti Versaillesin rauhansopimuksen hyväksymistä. Kesäkuusta 1919 maaliskuuhun 1920 hän oli valtiovarainministerinä ja varakanslerina Gustav Bauerin hallituksessa. Hänen toteuttamansa verouudistukset herättivät vastustusta omistavassa luokassa sekä federalisteissa, joiden mielestä ne tekivät Saksasta keskusjohtoisemman valtion. Erzberger joutui kuitenkin äärioikeiston hyökkäysten kohteeksi ennen kaikkea vuoden 1918 aselevon allekirjoittajana ja tasavallan puolustajana, eikä oma puolue tukenut häntä aktiivisesti. Karl Helfferichin syytettyä Erzbergeriä korruptiosta hän nosti tätä vastaan kunnianloukkauskanteen. Erzberger voitti oikeudenkäynnin maaliskuussa 1920, mutta erosi valtiovarainministerin paikalta. Hän joutui äärioikeistolaisten toteuttaman salamurhan kohteeksi 26. elokuuta 1921 viettäessään lomaa Schwartzwaldissa.[1] Saksa julistettiin tapauksen vuoksi kolme päivää myöhemmin poikkeustilaan.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Matthias Erzberger (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.7.2013.
- ↑ a b c d e Matthias Erzberger (englanniksi) Firstworldwar.com. Viitattu 3.7.2013.
- ↑ World War I (The Armistice) (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.7.2013.
- ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 283. Gummerus, Helsinki 1987.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Matthias Erzberger Wikimedia Commonsissa
