Neuvostoliiton laivasto
.svg)
Neuvostoliiton laivasto (ven. Военно-морской флот СССР, Vojenno-morskoi flot SSSR) oli puna-armeijan ja sittemmin Neuvostoliiton asevoimien laivastohaara. Neuvostoliiton laivastolla olisi ollut merkittävä osuus Varsovan liiton toiminnassa, jos sota Natoa vastaan olisi syttynyt. Sen tehtävä olisi ollut pysäyttää lisäjoukkojen saanti Atlantin yli Eurooppaan. Neuvostoliiton laivasto toimi aktiivisesti kylmän sodan aikana.
Neuvostoliiton laivasto jakautui useaan laivastoon: Pohjoinen laivasto, Tyynenmeren laivasto, Mustanmeren laivasto ja Itämeren laivasto. Kaspian laivasto oli puoli-itsenäinen muodostelma hallinnollisesti Mustanmeren laivaston komennossa. Intian valtameren laivue oli Tyynenmeren laivastoon kuuluva. Muita osia olivat laivaston ilmavoimat, merijalkaväki ja rannikkotykistö. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suurin osa neuvostolaivastoa muutettiin Venäjän laivastoksi.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäläisillä ei ole ollut vahvaa laivastoperinnettä kuten esimerkiksi Espanjalla ja Isolla-Britannialla. Osittain se on johtunut maantieteellisistä syistä, sillä Venäjällä ei ole ollut suoraa pääsyä suurille merille tai se on ollut jään peittämää. Toisaalta suurta intressiäkään ei ole ollut, sillä Venäjän sijainti keskellä Euraasiaa on mahdollistanut lukuisat ja riittävät maakauppareitit.
Neuvostolaivasto muodostettiin 1917 Venäjän keisarikunnan laivastosta. Monet alukset jatkoivat palvelua lokakuun vallankumouksen jälkeen, tosin eri nimellä. Neuvostoliiton laivaston ensimmäiseksi laivaksi voidaan kutsua kapinoinutta Venäjän keisarikunnan laivaston panssarikansiristeilijää Auroraa, jonka miehistö liittyi bolševikkien riveihin. Aikaisemmin merimiehet olivat nousseet kapinaan 1905 Potjomkinilla.
Neuvostoliiton laivasto, silloinen ”Työläisten ja talonpoikain punainen laivasto” (ven. Рабоче-Крестьянский Красный флот, РКФФ, Rabotše-Krestjanski Krasnyi Flot, RKKF) oli raihnaisessa tilassa sotien välisenä aikana, muodostuen vain neljästä Gangut-luokan taistelulaivasta, jotka oli jaettu Itämerelle ja Mustallemerelle. Kun valtion sisäiset huomion kohteet muuttuivat, laivasto ei saanut paljon tukea tai koulutusta. Kuvaavana voidaan pitää silloista käsitystä Neuvostolaivaston vahvuudesta sitä, ettei sitä edes kutsuttu Washingtonin laivastosopimukseen, joka rajoitti ja määritteli maailman laivastojen vahvuuksia.
Rapallon sopimuksen seurauksena Neuvosto-Venäjä ja Saksa olivat 1920-luvulla aloittaneet yhteistyön aseiden tuotannossa. Vuoden 1930 helmi-maaliskuussa, kun yhteistyö Saksan laivaston kanssa oli jo alkanut ja Saksa oli ryhtynyt avustamaan neuvostolaivaston jälleenrakentamisessa ja uudistamisessa, puolustusasiain kansankomissaari Kliment Vorošilov lähetti Saksaan kuusihenkisen meriupseeridelegaation, johon lukeutui myös suomalaissyntyinen Axel Ivar Berg.[1]
1930-luvulla, kun teollistuminen ja tulevaan sotaan varautuminen oli Neuvostoliitossa käynnistynyt, neuvostolaivastosta suunniteltiin yhtä maailman voimakkaimmista laivastoista. Tähän ohjelmaan kuuluivat muun muassa Sovetski Sojuz (Советский Союз) -luokan taistelulaivat, joita alettiin rakentaa neljää vuodesta 1938 eteenpäin. Näistä yksikään ei ehtinyt valmistua ennen Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon kesällä 1941, ja sodan jälkeen niiden rakennusta ei jatkettu. Saman kohtalon kokivat kaksi Kronštadt-luokan risteilijää. Ainoa ennen sotaa valmistunut projekti oli kuuden Kirov-luokan risteilijän (projekti 26) sarja 1935–1944. Neuvostotelakat alkoivat kuitenkin rakentaa kiireisesti sukellusveneitä, joita oli käytössä joitain kymmeniä sodan alkaessa.
Laivastolla oli puna-armeijan muusta sotilastiedustelusta erillään ollut tiedusteluorganisaatio, joka toimi sotalaivaston kansankomissariaatin alaisena. Sen nimi oli Meripääesikunnan tiedusteluosasto. Siitä on ulkomailla käytetty lyhennettä NGRU. Laivastotiedustelu hankki sodan aikana tietoja miinakentistä ja saattuereiteistä.[2]
Toinen maailmansota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Toinen maailmansota
Talvisota vuonna 1939 johti toimintaan Itämerellä, pääosin taisteluihin suomalaisten linnakkeiden ja venäläisten laivojen välillä.
Toisen maailmansodan aikaan Neuvostoliiton laivaston suurimmat alukset olivat vallankumousta edeltävän ajan Gangut- tai tuolloin nimeltään Oktjabrskaja revoljutsija -luokan taistelulaivat,joita oli neljä, lisäksi oli seitsemän risteilijää (neljä modernia Kirov-luokan risteilijää), 59 hävittäjää (tyyppi seitsemän hävittäjää ja 7U hävittäjää), 218 sukellusvenettä, 268 torpedovenettä, 22 partiovenettä, 88 miinanraivaajaa, 77 sukellusvenehävittäjää ja muita pienempiä aluksia vuonna 1941. Britannian laivasto siirsi vuonna 1944 Neuvostoliiton käyttöön Revenge-luokan HMS Royal Sovereignin, joka sai nimen Arhangelsk.
Neuvostoliiton laivasto suojasi Lend-lease-kuljetussaattueita Kriegsmarinen hyökkäyksiltä. Itämerellä suuri osa Itämeren-laivastosta oli suljettu Suomenlahden pohjukkaan suomalaisilla ja saksalaisilla miinakentillä 1941–1944.
Kylmä sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Kylmä sota
Sodan jälkeen Neuvostoliiton oli kilpailtava länsimaita vastaan kaikessa mahdollisessa hinnalla millä hyvänsä. Neuvostoliitto otti käyttöön ohjelman, jolla kilpailla länsimaita vastaan jos ei laadulla, niin määrällä. Sukellusveneitä tuotettiin edelleen kovaan tahtiin sodanjälkeisinä vuosina. Myöhemmin Neuvostoliitto paransi sukellusvenekalustonsa tasoa, silti pysytellen askeleen jäljessä Natoa. Oli yleistä että vanhentuneetkin veneet jäivät laivaston vahvuuteen. 1950-luvulla rakennetut dieselsukellusveneet olivat käytössä 1980-luvulle ja 1950-luvun lopulla rakennetut ensimmäiset ydinsukellusveneet vielä 1990-luvulla.
Kylmän sodan alkuvuosina Neuvostoliitto tuotti vahvan joukon hyvin aseistettuja risteilijöitä ja pitkän matkan dieselsukellusveneitä, jotka uhkasivat Natoa Atlantilla. Sukellusveneisiin ryhdyttiin pikaisesti asentamaan ydinohjuksia vastaamaan Yhdysvaltain pommikoneiden tuomaan uhkaan. Ohjusten tuolloisen lyhyen kantomatkan vuoksi ne pystyivät uhkaamaan Yhdysvaltoja vain läheltä sen rannikkoa.
1950-luvulla Neuvostoliiton suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat Yhdysvaltain Pohjois-Atlantilla ja Tyynellämerellä operoivat lentotukialusryhmät, joita vastaan varauduttiin raskain meritorjuntaohjuksin. Tärkeäksi tavoitteeksi muodostui kehittää vahva risteilyohjuksin aseistettu sukellusvenelaivasto, joka pystyisi hyökkäämään lentotukialuksia vastaan ennen kuin ne pääsivät iskuetäisyydelle Neuvostoliitosta. Neuvostoliittolaiset varustivat nopeasti myös pinta-aluksensa ohjuksilla. Neuvostoliittolaisten alusten tuntomerkiksi muodostui se, että suhteellisen pieniinkin aluksiin asennettiin suuriakin ohjuksia.
Laivojen lisäksi laivastolla oli vahva ilma-ase, johon kuului tiedustelu- ja pommikoneita. Laivaston ilmavoimilla oli 1990-luvun alussa 65 000 miestä, 750 taistelukonetta, 320 helikopteria ja 400 muuta tukikonetta.[3]
Merijalkaväki perustettiin uudelleen 1961 ja se laajeni käsittämään divisioonan ja kolme prikaatia sekä useita erikoisjoukkojen prikaateja.[3]
Ydinaseet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ydinase
Laivasto muodosti ydintriadin kolmannen osan mannerten ballististen ohjusten ja pommikoneiden lisäksi. Ydinohjukset sijoitettiin erityisiin ohjussukellusveneisiin, joiden tehtävä oli kauhun tasapainon periaatteen vastaisku siinä tapauksessa, että Neuvostoliittoa vastaan hyökättäisiin strategisin ydinasein ja ilmavoimat tai maalta laukaistavat ohjuksin menetettäisiin.
Ensimmäisinä 1950-luvulla ydinohjuksien kuljetuksiin käytettiin risteilyohjuksia, joita kuljettavien sukellusveneet alkoivat partioida Yhdysvaltain itärannikolla ja myöhemmin länsirannikolla. Tekniikan kehittyessä veneiden havaitseminen ja siten torjunta helpottui. Risteilyohjuksia ei enää käytetty strategisiin tarkoituksiin, ydinkärjet sijoitettiin pidemmän kantomatkan ballistisiin ohjuksiin.
Ydinkäyttöisten ohjussukellusveneiden viimeistä polvea edustivat valtavat Projekti 941 ”Akula” (Typhoon) -veneet joihin mahtui 20 ydinohjusta, joissa kussakin 10 ydinkärkeä. Nämä veneet partioivat vain Pohjoisella jäämerellä, eikä niitä ikinä tarvinnut siirtää Atlantille ohjuksen yli 10 000 km kantaman ansiosta.
Neuvostoliitto ”linnoitti” omat lähivetensä pohjoisessa Barentsinmerellä ja Tyynellämerellä Ohotanmerellä omien ohjusveneittensä suoja-alueeksi, jonne pyrkivät Yhdysvaltain hyökkäyssukellusveneet pyrittiin havaitsemaan.
Laivastolla oli runsaasti taktisia ydinaseitalähde?, lentotukialuksen tuhoamiseen pystyviä ydinkärkisiä torpedoita oli lähes jokaisessa sukellusveneessälähde? ja joiden alusten varustukseen kuului myös ydinkärkisiä syvyyspommeja sukellusveneitä vastaan.lähde?
Tukikohdat ulkomailla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1950-luvulla Neuvostoliiton laivasto aloitti läsnäolonsa Välimerellä vastatakseen Naton joukkoihin siellä ja tukeakseen Moskovan intressejä Lähi-idässä. Vuonna 1958 Neuvostoliitto perusti sukellusvenetukikohdan Albanian Vlorëen mutta maiden välien huonontumisen vuoksi se jouduttiin sulkemaan. Sen jälkeen Neuvostoliitto ei saanutkaan tukikohtaa Välimereltä, vaan vahvan 5. laivasto-osaston oli ankkuroiduttava puolueettomien Tunisian ja Libyan rannikoille. Vuosina 1964–1977 Neuvostoliitolla oli pieni huoltotukikohta Egyptissä Aleksandriassa ja Mersa Matruhissa sekä 1967–1972 Port Saidissa. Nämä tukikohdat olivat pieniä ja niiden infrastruktuuri oli minimaalinen. Kun Neuvostoliiton ja Egyptin suhteet huononivat, nekin jouduttiin sulkemaan ja ne korvattiin 1984 vastaavilla asemilla Syyrian Tartusissa ja Latakiassa, joissa neuvostoalukset olivat ajoittain ankkuroineet vuodesta 1971.[4]
Vielä 1960-luvun alussa Neuvostoliiton laivasto kykeni lähinnä rannikkopuolustukseen. Kuuban ohjuskriisi 1962 teki selväksi valtamerikelpoisen laivaston tarpeen. 1960-luvun lopulla puolestaan saatiin raportteja Yhdysvaltain Polaris-ohjussukellusveneiden sijoittumisesta Intian valtamerelle.[4]
1960-luvun puolivälissä neuvostolaivastoa alettiin sijoittaa eteen työnnettyihin tukikohtiin. Vuodesta 1968 neuvostolaivasto sijoitti Intian valtamerelle 15–25 alusta tukeutuen tukikohtiin Vietnamissa (Cam Ranhin lahti), Syyriassa, Libyassa, Etiopiassa, Etelä-Jemenissä ja Seychilleillä. Intian valtamerellä alettiin lentää myös tiedustelulentoja.[5]
| Sijainti | Maa | Päivämäärät | Huomautuksia |
|---|---|---|---|
| Hangon vuokra-alue |  Suomi
|
1940–1941 | Signaalien tiedustelupalvelu. |
| Alexandria ja Marsa Matruh |  Egypti
|
1967–1972 | |
| Latakia ja Tartus |  Syyria
|
vuodesta 1971 | |
| Dahlakin saaristo | .svg){kind=small} Etiopian demokraattinen kansantasavalta
|
1977–1991 | |
| Sokotra ja Aden |  Etelä-Jemen
|
1971 - 1980-luvun loppuun asti | [6][7][8] |
| Tripoli ja Tobruk |  Libya
|
1977–2011 | |
| Bizerte ja Sfax |  Tunisia
|
||
| Tivat |  Jugoslavia
|
Vain rajoitettu pääsy telakalle etukäteen.[9] | |
| Port Arthur |  Kiina
|
1945–1956 | suurin Neuvostoliiton tukikohta ulkomailla 1940-1950-luvuilla. |
| Cam Ranhin lahti |  Vietnam
|
1979–2002 | |
| Vlorë |  Albanian sosialistinen kansantasavalta
|
1955–1962 | ainoa Neuvostoliiton tukikohta Välimerellä 1950-luvulla.[10] |
| Porkkalan vuokra-alue | Suomi
|
1944–1956 | Signaalien tiedustelupalvelu. |
| Rostock |  Itä-Saksa
|
1949–1990 | Signaalien tiedustelupalvelu. |
| Świnoujście |  Puola
|
1949—1991 | Signaalien tiedustelupalvelu. |
| Hodeida | Etelä-Jemen
|
Lentotukialukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1968 ja 1969 otettiin käyttöön ensimmäiset Moskva-luokan helikopteritukialukset (Projekt 1123 ”Kondor”) ja niitä seurasi neljän Kijev-luokan lentotukialuksen (Projekt 1143 Kretšjet) sarja vuodesta 1973. Nämä alukset pystyivät kantamaan vain helikoptereita tai V/STOL-hävittäjiä kuten Jak-38 ”Forger”.
Vasta 1991 Neuvostolaivasto sai ensimmäisen oikean lentotukialuksensa Tbilisin. Vuonna 1988 alettiin rakentaa myös supertukialus Uljanovskia, jonka työt kuitenkin keskeytettiin puolivalmiina marraskuussa 1991.[11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Miller, David: World's Navies, s. 102–111. London: Salamander Book Limited, 1992. ISBN 0-86101-642-4 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 224-225. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 178, 187-191. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3
- ↑ a b Miller, s. 110
- ↑ a b Barabanov, Mikhail: Russia in the Mediterranean Moscow Defense Brief. Viitattu 03.08.2007.
- ↑ Sakhuja, Vijay: Russian Navy's Surge into the Indian Ocean ASIAN affairs. Viitattu 03.08.2007.
- ↑ 32. South Yemen (1967-1990) uca.edu. Viitattu 21.5.2022. (englanti)
- ↑ Soviets bolster an Arab ally. Military buildup in South Yemen worries US officials. Christian Science Monitor, 11.3.1988. ISSN 0882-7729 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Cohen, Saul Bernard: Geopolitics of the World System, s. 197. Rowman & Littlefield, 2003. ISBN 978-0-8476-9907-0 Teoksen verkkoversio. (englanti)
- ↑ Bases Abroad: The Global Foreign Military Presence - By Robert E. Harkavy, Stockholm International Peace Research Institute
- ↑ Gordon H. McCormick: The Soviet Presence in the Mediterranean rand.org.
- ↑ Project 1143.7 Orel Ul'yanovsk class Global Security. Viitattu 03.08.2007.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neuvostoliiton laivasto Wikimedia Commonsissa