Saksan demokraattinen tasavalta

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Itä-Saksa)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusanat ”DDR” ja ”Itä-Saksa” ohjaavat tänne. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla DDR. Itä-Saksa on myös yhtye.
Saksan demokraattinen tasavalta
Deutsche Demokratische Republik
1949–1990

Saksan demokraattinen tasavalta vuosina 1956–1990.
Saksan demokraattinen tasavalta vuosina 1956–1990.

Valtiomuoto kansantasavalta
Valtioneuvoston puheenjohtaja Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen pääsihteeri1
Wilhelm Pieck (1949–1960)
Walter Ulbricht (1960–1973)
Willi Stoph (1973–1976)
Erich Honecker (1976–1989)
Egon Krenz (1989)
Manfred Gerlach (1989–1990)
Sabine Bergmann-Pohl (1990)
Ministerineuvoston puheenjohtaja Otto Grotewohl (1949–1964)
Willi Stoph (1964–1973)
Horst Sindermann (1973–1976)
Willi Stoph (1976–1989)
Hans Modrow (1989–1990)
Lothar de Maizière (1990)
Pääkaupunki Itä-Berliini
Pinta-ala
– yhteensä 108 333 km² 
Väkiluku (1990) 16 111 000
– väestötiheys 148,7 / km²
Historia
– perustuslaki julistettiin 7. lokakuuta 1949
– kansannousu 16. kesäkuuta 1953
– liittyi Varsovan liittoon 14. toukokuuta 1955
– Berliinin kriisi alkoi 4. kesäkuuta 1961
– hyväksyttiin Yhdistyneisiin kansakuntiin 18. syyskuuta 1973
– Berliinin muurin murtuminen 9. marraskuuta 1989
– Saksan yhdistymissopimus 12. syyskuuta 1990
– Saksojen jälleenyhdistyminen 3. lokakuuta 1990
Viralliset kielet saksa
Valuutta Saksan demokraattisen tasavallan markka
Aikavyöhyke GMT+1
Lyhenne dd (ei koskaan käytetty Internet-liikenteessä)
– ajoneuvot: D (1949–1973)
DDR (1973–1990)
Kansainvälinen
suuntanumero
+37
Tunnuslause Proletarier aller Länder, vereinigt Euch!
Kansallislaulu Auferstanden aus Ruinen
Edeltäjä Saksan miehitysvyöhykkeet
Seuraaja  Saksa

1 Virallinen valtionpäämies oli vuosina 1948–1960 presidentti ja vuosina 1960–1990 valtioneuvoston puheenjohtaja.

Saksan demokraattinen tasavalta (SDT; saks. Deutsche Demokratische Republik, DDR[1]), epäviralliselta nimeltään Itä-Saksa (saks. Ostdeutschland), oli marxismi-leninismiä virallisena ideologianaan tunnustanut valtio, joka oli olemassa vuodesta 1949 vuoteen 1990. DDR:n perustivat saksalaiset kommunistit, joista moni oli ollut 1930-luvulta asti maanpaossa Neuvostoliitossa.

Alueellisesti DDR käsitti vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen, koska tämä erillinen kommunistien hallitsema saksalainen valtio perustettiin Neuvostoliiton myötävaikutuksella kommunistien epäonnistuttua aikaisemmissa (1945–1949) pyrkimyksissään tulla valtaan koko Saksassa ja länsimaiden hylättyä Neuvostoliiton tarjouksen yhdistyneestä liittoutumattomasta Saksasta. DDR sai muodollisen suvereniteetin vuonna 1954,[2] mutta Potsdamissa solmitun sopimuksen nojalla neuvostojoukot jäivät maahan. Seuraavana vuonna DDR liittyi myös Varsovan liittoon.[2]

Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED) oli Saksan demokraattisen tasavallan hallitseva kommunistipuolue valtion perustamisesta 1949 aina vuoden 1990 vaaleihin asti. Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna 1989 SED luopui marxismi-leninismistä. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa ja samalla myös Euroopan unionia sekä Natoa.

Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet sopivat 1945 Potsdamin konferenssissa, että valloitettu natsi-Saksa jaettaisiin miehitysalueisiin neljän liittoutuneiden jäsenen – Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Ranskan – kesken.[3]

Samalla myös Puolan rajoja siirrettiin länteen, samalla kun Neuvostoliiton rajoja Puolan toisella puolella siirrettiin. Tämä maanvaihdos tehtiin Saksan itäisten osien kustannuksella, ja rajalinjaksi tuli Oder–Neisse-linja.[3] DDR sijaitsi siten entisen Keski-Saksan ja Preussin alueella.

Läntisten valtojen miehittämät alueet yhdistyivät toukokuussa 1949 Saksan liittotasavallaksi (epävirallisesti Länsi-Saksa). Neuvostoliiton miehitysalueesta muodostettiin saman vuoden 7. lokakuuta Saksan demokraattinen tasavalta, DDR.[2] Samana päivänä kokoontui ensimmäistä kertaa uusi kansanneuvosto, myöhemmin Volkskammer, jonka pariksi valittiin eri osavaltioita edustava parlamentin toinen huone Länderkammer. Wilhelm Pieckista tuli ensimmäinen presidentti ja uutta hallitusta alkoi johtaa Otto Grotewohl.[4]

DDR peri hallintomuodokseen marxilais-leniniläisen ideologian. Se liittyi Varsovan liittoon 1955, kun taas sen läntinen naapuri liittyi länsiliittouma Natoon.[5]

Kun hallituksen määräyksellä oli vaadittu kaikkien tuotantomäärien lisäämistä 10 %, työläiset osoittivat mieltään Itä-Berliinissä 17. kesäkuuta 1953 vaatien vapaita vaaleja. Myöhemmin samana päivänä neuvostojoukot kukistivat mielenosoituksen surmaten useita kymmeniä ihmisiä (niin sanottu Itä-Saksan kansannousu).[6]

Saksan jaon tapaan myös pääkaupunki Berliini oli jaettu liittoutuneiden kesken, vaikka se jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ympäröimäksi. Vuosina 1948–1949 Länsi-Berliinin asemasta käydyssä kiistassa Neuvostoliitto eristi kaupungin ja katkaisi länsimaiden huoltoyhteydet kaupunkiin. Vastaukseksi Länsi-Berliiniä tuettiin ilmasillalla Berliinin saarron aikana.

Neuvostoliitossa julkaistiin 10-vuotisen DDR:n olemassaolon kunniaksi postimerkki vuonna 1959.

Saksan liittotasavallan kasvanut hyvinvointi ja lisääntynyt poliittinen sorto idässä sai monet itäsaksalaiset pakenemaan länteen.[7] Jatkuva pakolaisvirta sai DDR:n poliittisen johdon sulkemaan rajat piikkilanka-aidoilla, miinakentillä, vartiotorneilla ja rajavartiointia vahvistamalla. Kuuluisin näistä toimenpiteistä oli 1961 rakennettu Berliinin muuri, jonka sortuminen 1989 oli voimakas Saksojen yhdistymisen symboli. DDR:n turvallisuusministeriö (Ministerium für Staatssicherheit, Stasi) tarkkaili kansalaisten elämää muun muassa värvättyjen ilmiantajien avulla. Joidenkin arvioiden mukaan sisäistä tarkkailua, seurantaa ja vakoilua harrastaneiden ihmisten osuus yhteiskunnasta oli peräti 1:6,5.[8]

Kamppailua lännen kanssa käytiin myös urheilun tasolla. Itäsaksalaiset menestyivät monissa olympialajeissa armottomien harjoitusmenetelmien, järjestelmällisen lahjakkuuksien seulonnan ja laajamittaisen dopingin ansiosta.

DDR oli Saksan liittotasavaltaan nähden taloudellisesti heikko. Suunnitelmatalouteen kohdistetusta kritiikistä huolimatta DDR:ää pidettiin yleisesti taloudeltaan vahvimpana itäblokin maana, koska saksalaisten koulutustaso, työvoiman yleinen osaamistaso ja teknologia olivat parempia kuin muualla Itä-Euroopassa.lähde?

Erich Honecker otti vallan Walter Ulbrichtilta vallankaappausmaisella operaatiolla vuonna 1971.

Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan virallinen linja seurasi niin sanottua Hallsteinin doktriinia, jonka mukaan DDR:ää ei tunnustettu, eikä liittotasavalta solminut diplomaattisuhteita sellaisten valtioiden kanssa, jotka olivat tunnustaneet DDR:n, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta.[9] Willy Brandtin uusi idänpolitiikka Ostpolitik johti kuitenkin lopulta siihen, että molemmat maat solmivat vuonna 1972 perussopimuksen, jolla ne tunnustivat toisensa.[10] Saksojen johtajien tapaaminen tuli mahdolliseksi vuonna 1987, kun Neuvostoliiton johtajaksi tuli uudistusmielinen Mihail Gorbatšov. Saksan liittokansleri Helmut Kohlin ja DDR:n johtajan Erich Honeckerin tapaaminen toteutui työvierailuna elokuussa 1987 Bonnissa.

Takaisin yhdeksi Saksaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1989 Unkari poisti rajoitukset maahan tulolta ja maasta poistumiselta, jolloin monet itäsaksalaiset pääsivät pakenemaan länteen ylittämällä niin sanotun vihreän rajan Unkariin ja sieltä eteenpäin Saksan liittotasavaltaan.[11] Monet muut taas osoittivat rauhanomaisesti mieltään valtaa pitänyttä Sosialistista yhtenäisyyspuoluetta vastaan. Nämä mielenosoitukset johtivat lopulta Honeckerin eroon ja hänet korvasi lyhyen aikaa hallinnut DDR:n viimeiseksi varsinaiseksi johtajaksi jäänyt Egon Krenz.

Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Saksojen yhdistymisen ajatus voitti yritykset luoda liberaalidemokraattinen Itä-Saksa. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken, ja yhdistymisen pelisäännöt sovittiin. DDR:ssä pidettiin 25. maaliskuuta 1990 monipuoluevaalit, joissa kysymys Saksojen yhdistymisestä nousi tärkeimmäksi vaaliteemaksi. Vaaleissa valittu parlamentti hyväksyi ensin Saksojen välisen valuuttaunionin ja sitten Saksan yhdistymisen. Se päätti myös, että Saksan liittotasavallan lainsäädäntö tuli voimaan myös DDR:ssä. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa ja samalla myös Euroopan unionia.

Pitkään yhdistymisen jälkeenkin itäisten ja läntisten osien välillä on vallinnut monenlaisia eroja – elämäntyyli, poliittiset aatteet ja varallisuus ovat vieläkin erilaisia Saksan eri osissa ja yleisesti on puhuttu osseista ja wesseistä. Uusissa osavaltioissa taloudellinen eriarvoisuus on ollut vanhaa länsipuolta suurempaa. Työttömyys, köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat luoneet pohjaa ääriliikkeiden läntisiä alueita vahvemmalle jalansijalle. Lisäksi Saksojen yhdentyminen heikensi Saksan talouskasvua, koska entisen DDR:n jälleenrakennus vei niin paljon varoja. Uudelleenperustettu Treuhand-organisaatio yksityisti suurimman osan entisen DDR:n teollisuudesta ja tuotantolaitoksista, minkä jälkeen monet niistä lakkautettiin.

SED:n vaalimainos vuonna 1950.

Vuonna 1946 itäisessä Saksassa yhdistyivät Saksan kommunistinen puolue (KPD) ja Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD), jotka muodostivat Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED).[12] Puolue päätti 8. tammikuuta 1950 yhdessä muiden puolueiden kanssa muodostaa Demokraattisen Saksan kansanrintaman.[13] Saksojen yhdistyttyä SED nimettiin uudelleen Demokraattisen sosialismin puolueeksi (Partei des demokratischen Sozialismus, PDS).

Muut puolueet, kuten kristillisdemokraattinen CDU, toimivat parlamentissa (Volkskammer) SED:n hallitseman kansanrintaman alla. Puolueiden lisäksi parlamentissa oli myös edustajia joukko-organisaatioista kuten Saksan vapaa nuoriso (Freie Deutsche Jugend), Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto ja Saksan demokraattinen naisliitto.

Ei-parlamentaariset joukko-organisaatiot olivat keskeisessä asemassa DDR:n yhteiskunnassa. Näitä olivat esimerkiksi Urheilu- ja voimisteluliitto ja Kansan solidaarisuus (Volkssolidarität, vanhusten organisaatio). Yksi erittäin suosittu organisaatio oli Saksa–Neuvostoliitto-ystävyysseura.

DDR:n merkittävimpiä perustuotteita olivat vehnä, ruis, ohra, kaura, sokerijuurikas, peruna, ruskohiili, rauta, kupari, tina ja kaliumsuolat. Maan pääelinkeinoja ja merkittävimpiä vientituotteita olivat koneenrakennus, sähköteknisten ja optisten laitteiden valmistus sekä tekstiili-, kemian- ja paperiteollisuus.[14] Maassa korostettiin joka käänteessä sen sosialistista luonnetta. Valtio ohjaili kaikkea tuotantoa ja kauppaa sekä omisti suurimman osan kaupunkiasunnoista.

Ennen vuotta 1945 Saksan itäinen alue oli ollut pääosin maatalousvaltaista, eikä siellä ligniittiä ja kaliumhydroksidiä lukuun ottamatta ollut liiemmin luonnonvaroja. Näin se ei erityisen hyvin sopinut Neuvostoliiton suunnitelmiin raskaan teollisuuden kehittämiseksi 1950- ja 1960-luvuilla. Oderille Eisenhüttenstadtiin ja länsiosaan Calbeen rakennettiin rauta- ja terästeollisuutta. Tavoitteena oli tehdä maasta omavarainen raudan ja teräksen suhteen, mutta raaka-aineita jouduttiin tuomaan mittavia määriä Puolasta ja Ukrainasta. 1960- ja 1970-luvuilla DDR tuli entistä riippuvaisemmaksi Neuvostoliitosta Volgan-Uralin öljyn ja kaasun tuonnin myötä. Uusien valtionrajojen myötä merkittävät satamat, Hampuri ja Stettin olivat jääneet Saksan liittotasavallalle ja Puolalle, minkä johdosta Rostockin ja Stralsundin satamia kehitettiin ja maantie- ja rautatieverkkoa parannettiin.

Josif Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin noustua valtaan 1959 Neuvostoliitossa päätettiin talouspolitiikasta, jonka mukaan itäblokin maiden tuli olla omavaraisia.selvennä DDR:ssä piti erikoistua tietylle teollisuudenalalle tuotantoon sosialistimaiden markkinoille. Ruskohiilen tuotanto kasvoi nopeasti ja sähköistäminen edistyi merkittävästi. Kemianteollisuus tuotti laajamittaisesti erilaisia tuotteita ja etenkin Stassfurtin lähistölle syntyi kaliumteollisuutta. Kaupunkeihin perustettiin suuria valtion omistamia kone-, työkalu-, optiikka-, laite-, sähkötarvike- ja elektroniikkateollisuuslaitoksia. Yhteinen kieli Saksan liittotasavallan kanssa helpotti tutkimus- ja kehitystoimintaa.

1980-luvun puolivälissä Itä-Saksassa oli yksityisautoja 41 prosentilla kotitalouksista eli yhtä paljon kuin Länsi-Saksassa 1960-luvun päättyessä. Televisioita ja pesukoneita molemmissa Saksoissa oli suunnilleen yhtä paljon. Pulaa oli sen sijaan astianpesukoneista, mikroaaltouuneista ja pyykinkuivauskoneista. Elintarvikkeiden monipuolisuudessa ja laadussa oli merkittäviä puutteita, samoin kuluttajahyödykkeiden tarjonnassa. Myöskään asunnot eivät olleet Länsi-Saksan tasolla, vaikka tilannetta oli parannettu. Osin yksityishenkilöiden käsityöläistoiminta sekä erilaiset diilerit nousivat kompensoimaan hyödykkeiden puutteita. Itä-Saksan elintaso oli huomattavasti korkeampi kuin muissa kommunistimaissa. Ihmiset olivat kuitenkin tyytymättömiä, koska he vertasivat elintasoaan Länsi-Saksaan. Tämä tyytymättömyys vahvisti hallinnon vastaisia mielialoja 1980-luvulla.[15]

Saksan demokraattisen tasavallan rahayksikkö oli markka (Mark der Deutschen Demokratischen Republik), joka otettiin käyttöön Neuvostoliiton Saksan-miehitysvyöhykkeellä vuonna 1948. Vuoteen 1964 se tunnettiin nimellä Deutsche Mark, Saksan markka, vuoteen 1967 Mark der Deutschen Notenbank ja siitä eteenpäin Mark der DDR.[16] Arkikielessä se tunnettiin vain markkana ja lännessä nimellä Ostmark (itämarkka). Markka jakaantui sataan penniin (Pfennig). Sen valuuttakoodi oli DDM.

1970-luvulla DDR ja Saksan liittotasavallan suhteet paranivat ja liittotasavalta ja Euroopan yhteisö avautuivat DDR:n viennille. 1980-luvulle tultaessa DDR oli SEV:n johtava maa teknologian osalta.

Saksan demokraattisen tasavallan markka oli ei-vaihdettava valuutta: sen vieminen ulos maasta oli kiellettyä, eikä sillä sen takia ollut olemassa virallista vaihtokurssia. 1. heinäkuuta 1990, noin kolme kuukautta ennen Saksojen yhdistymistä, perustettiin valuuttaliitto Saksan liittotasavallan kanssa, ja Saksan markasta tuli DDR:n rahayksikkö sen loppukuukausien ajaksi. Rahat vaihdettiin niin, että yksi DDR:n markka vastasi yhtä Saksan markkaa (velat, vuokrat, palkat ynnä muut). DDR-kansalaisten säästötilit vaihdettiin 1:1 lapsille (0–14-vuotiaille) 2 000 markkaan saakka, aikuisille (15–59-vuotiaille): 4 000 markkaan saakka ja vanhuksille (yli 60-vuotiaille) 6 000 markkaan saakka. Ylimenevät DDR-markat vaihdettiin 2:1. Käteisvaihtoa ei ollut.

DDR:n ja naapurivaltioiden pinnanmuodot.

Saksan demokraattiseen tasavaltaan kuulunut alue on suurelta osin tasaisella maaperällä. Pohjoisen viljavat alangot vaihtuvat alueen länsiosassa metsien ja peltojen täplittämäksi kumpuilevaksi ylängöksi. Etelässä on vuoristoa.

Ilmasto entisen DDR:n alueella on leuto ja merellinen. Talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät lämpimiä ja kosteita. Koko maan vuotuinen keskilämpötila on noin 9 °C (Suomessa noin 2 °C). Kylmän kauden lämpötiloille on tyypillistä voimakas vaihtelu; Föhn-tuulet.

Saksan demokraattisen tasavallan merkittävimmät luonnonvarat olivat kivihiili, kupari, ligniitti, maakaasu, nikkeli, potaska, puu, rautamalmi, suola ja uraani.

Hallinnollinen jako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan demokraattisen tasavallan hallinnollinen jako.

Saksan demokraattinen tasavalta käsitti Saksan nykyisten Brandenburgin, Mecklenburg-Etu-Pommerin, Saksin, Saksi-Anhaltin ja Thüringenin osavaltioiden alueet sekä Itä-Berliinin. Vastaavat osavaltiot olivat olemassa myös Saksan demokraattisen tasavallan alkuvuosina, mutta vuonna 1952 ne lakkautettiin ja maa jaettiin viiteentoista hallinnolliseen piirikuntaan. Ne saivat nimensä pääkaupunkiensa mukaan. Uudelleen Saksan itäiset osavaltiot perustettiin vasta Saksan yhdistymisen yhteydessä vuonna 1990.

Vuosina 1952–1990 Saksan nykyisten osavaltioiden alueella olivat seuraavat piirikunnat:

Suurin osa Saksan demokraattisen tasavallan väestöstä oli saksalaisia. Maan tärkein kansallinen vähemmistö oli slaavilaiset sorbit eli vendit Puolan rajan läheisyydessä.[2]

DDR:n kansalaisten lisäksi maassa asui venäläisiä ja muita Neuvostoliiton väestöryhmiä.

Kansallinen turvallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DDR:n poliisi oli Volkspolizei. Neuvostoliiton sotilashallinto perusti omalla miehitysalueellaan poliisivoimat jo 1945 entisistä Wehrmachtin upseereista, jotka olivat kääntyneet tukemaan kommunismia. Keväällä 1949 poliisista puhdistettiin kaikki epätoivottu henkilöstö, entiset sotilaat, sotavangit ja lännestä tulleet. 1950-luvulle mennessä DDR:ssä oli jo tehokkaat turvajoukot, vaikkei Saksoilla ollutkaan armeijoita.

Poliisilla oli sotilaskoulutus ja sotilasarvot ja he toimivat lisäksi rajavartijoina Saksojen välisellä rajalla. Poliisi oli suoraan sisäministeriön alainen ja toimi yhteistyössä tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Poliisilla oli omat ilmiantajansa, joiden tietoja tarkistettiin Stasin kanssa. Poliisin jäsenet pääsivät erikoiskauppoihin, jotka olivat tavalliselta kansalta suljetut ja saivat useimpia muita kansalaisia paremman asunnon.

Ensimmäinen Volkspolizein voimannäyte oli kesäkuun 1953 mellakoiden kukistaminen Itä-Berliinissä. Neuvostoarmeijan panssareiden tukemana 50 ihmistä surmattiin työläisten mielenosoitusta tukahdutettaessa. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen poliisi valvoi rajaa Berliinissä ja pyrki estämään loikkaukset länteen. Ensimmäinen loikkausta yrittänyt ammuttiin Berliinin muurille 24. elokuuta 1961. Poliisin valtuuksia laajennettiin 1968, jolloin poliisin tehtäväksi annettiin myös ”sosialististen saavutusten, vapaan elämän ja luovan työn suojelu”. Tämän jälkeen poliisi saattoi perustella kaikkia tekemisiään lain avulla.

On arvioitu, että vuosien 1949 ja 1989 välillä vangittiin 200 000 – 250 000 ihmistä poliittisista syistä. Kuolemantuomioita julistettiin yhteensä 372, joista osa laitettiin täytäntöön. Henkensä menettäneistä kuolemaantuomituista 88:a syytettiin natsien ajan rikoksista ja 52:a muista poliittisista syistä.[17]

Stasin ja Volkspolizein pelon väistyessä 1989 ennen melkein rikoksettoman DDR:n rikollisuus kasvoi räjähdysmäisesti, eikä valmistautumaton Volkspolizei kyennyt vastaamaan. Leipzigissa vakavien rikosten määrä nousi 1989–1990 peräti 540 %.

Saksan yhdistymisen jälkeen suuri osa Volkspolizein jäsenistä koulutettiin uudelleen Saksan poliisivoimiin.

Kansanarmeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Trabant 601 Kübelwagen, NVA:n sotilasversio.

Saksan demokraattisen tasavallan kansanarmeija (Nationale Volksarmee, NVA) perustettiin 1. maaliskuuta 1956. Sen edeltäjä oli vuonna 1952 perustettu Kasernierte Volkspolizei (KVP).

NVA oli ammattilaisarmeija vuoteen 1962, jolloin asevelvollisuus otettiin jälleen käytäntöön. Asepalvelus kesti 18 kuukautta ja siihen olivat velvoitettuja 18–26-vuotiaat miehet. Aseettomaan palvelukseen luotiin 1964 mahdollisuus rakennussotilaana (Bausoldat). Nämä joukot erotettiin normaaleista yksiköistä, jotta aseistakieltäytymisen ihanne ei leviäisi. Aseistakieltäytyjiä vainottiin ja heiltä evättiin usein opiskelupaikka palveluksen jälkeen. Totaalikieltäytyjät olivat valtion vihollisia ja heidät tuomittiin vankeuteen, jonka jälkeen seurasi usein karkotus.

NVA oli Varsovan liiton toiseksi suurin armeija. Se oli aseistettu pääasiassa neuvostokalustolla ja muodosti Neuvostoliiton etulinjan joukkojen kanssa ensimmäisen aallon mahdollisessa hyökkäyksessä Natoa vastaan.

NVA liitettiin Bundeswehriin 1990. Suurin osa entisistä DDR:n upseereista vapautettiin kuitenkin palveluksesta ja muut alennettiin. Neuvostokalusto poistettiin pääosin käytöstä ja myytiin ulkomaille, esimerkiksi Suomeen.

Stasi, Ministerium für Staatssicherheit oli DDR:n turvallisuus- ja tiedusteluorganisaatio, ja sitä pidettiin yhtenä maailman tehokkaimmista tiedustelupalveluista. Stasi perustettiin 1950 ja se järjestettiin Neuvostoliiton KGB:n mukaan, historiallisen esikuvan ollessa Neuvostoliiton ensimmäinen salainen poliisi, vuonna 1917 perustettu Tšeka. Stasin tehtävänä DDR:n rajojen sisällä oli ulkomaalaisvalvonnan lisäksi erittäin laajalle ulottunut omien kansalaisten seuraaminen. Tällä pyrittiin ensisijaisesti kontrolloimaan kansalaisten epäsopivaa poliittista käyttäytymistä, mutta Stasin huomio kiinnittyi myös usein ihmisten arkipäiväiseen kanssakäymiseen.

Stasin vaikutus ulottui lähes jokaiseen DDR:n yhteiskunnan alueeseen. 1989 DDR:n romahtaessa sillä oli 91 000 kokopäiväistä työntekijää ja 300 000 ilmiantajaa. Tämä tarkoitti, että joka viideskymmenes itäsaksalainen oli tekemisissä Stasin kanssa. Vuoden 1989 vallankumouksen yhteydessä kansalaiset tunkeutuivat Stasin toimistoihin, mutta viranomaiset ehtivät tuhota suuria määriä arkistoista. Nykyisin arkistot on avattu ja valvotut ovat saaneet huomata ystäviensä, perheenjäsentensä ja kollegoidensa jättäneen säännöllisesti raportteja Stasille. Stasi tuki myös salaa lännessä toimivia terroristeja, kuten Punaista armeijakuntaa. Nämä terroristiryhmittymät eivät tosin olleet todellisuudessa mitään Stasin luomia kulisseja – pääasiassa ideologisen kuilun takia tuki ei ollut läheskään suoraa ja esimerkiksi Stasin Punaiselle Armeijakunnalle antama tuki ajoittuu lähinnä 1980-luvulle, jolloin varsinaiset opiskelijaradikalismille pohjanneet ensimmäisen sukupolven terroristit eivät olleet enää mukana kuvioissa.

DDR:n perusopetuksesta huolehti 10-vuotinen yläkoulu (Polytechnische Oberschule, POS). Sen nelivuotinen ala-aste vastasi Saksan liittotasavallan nelivuotista peruskoulua (Grundschule). Vuonna 1959 aloitettu peruskoulu-uudistus saatiin päätökseen 1975, jolloin DDR:n peruskoulu korvasi vanhat perus- ja yläkoulut.[18][19]

Varhaiskasvatusta antoivat jokaiselle maan lapselle avoimet seimi (Grippe, 0–3-vuotiaille) ja lastentarha (Kindergarten, 3–6-vuotiaille), joissa 1980-luvun puolivälissä kävi noin 95 prosenttia lapsista. Oppivelvollisuus alkoi kuuden vuoden iässä ja jatkui läpi kymmenvuotisen yläkoulun. Luonnontieteellisten aineiden ja liikunnan ohella tärkeitä oppiaineita olivat tekninen käsityö, tekninen piirustus, tuotannollinen työ ja sosialistinen tuotanto. Sosialismin teemoja käsiteltiin myös ala-asteella kotiseutuopissa ja yläasteella yhteiskuntaopissa: sosialismin ylivoimaisuus, dekadentin imperialismin vaarat ja propaganda sekä sosialistisen kotimaan puolustuksen välttämättömyys. Yhdeksänneltä luokalta alkaen luettiin myös sosialismin klassikoiden Karl Marxin, Friedrich Engelsin ja Vladimir Leninin tekstejä. Kahdeksannen luokan jälkeen, noin 14 vuoden iässä, koululaisten kuului osallistua nuorisovihkimykseen, yhteiskunnallisen aikuistumisen juhlaan, jonka jälkeen nuoria alettiin teititellä. Nuorisovihkimyksestä tuli niin suosittu, että sitä olisi haluttu jatkaa vielä Saksojen yhdistyttyä.[18][19]

Erikoislahjakkuuksia alettiin testata jo lastentarhoissa ja ohjata sitten erikoiskouluihin urheilun, kielten ja matematiikan aloille. Maa kärsi työvoimapulasta, ja monet nuoret opiskelivat ammattiin työn ohessa. Pojat saattoivat myös suorittaa pitkää asevelvollisuuttaan ammattikoulun tai lukion ohessa.[18]

Valtaosa, noin 80–90 prosenttia DDR:n koululaisista suoritti kaksivuotisen ammattitutkinnon ja vain harva lukiota vastaavan peruskoulun jatkeen (Erweiterte Oberschule), joka oli edellytys korkeakouluopinnoille. Niinpä korkeakouluopiskelijoiden määrä ei lisääntynyt merkittävästi kuten Saksan liittotasavallassa. Korkeakouluopintoihin hakevalta mieheltä edellytettiin sitoutumista vähintään kolmeksi vuodeksi armeijan palvelukseen. Korkeakouluopiskelun alussa yliopisto ehdotti tulevaa työskentelypaikkakuntaa, jonne opiskelija sitoutui valmistuttuaan asettumaan. Kilpaurheilijoita koulutettiin Leipzigin liikuntatieteellisessä korkeakoulussa (Deutsche Hochschule für Sport und Körperkultur, DHFK)[19], hallintovirkamiehiä Karl Marxin puolueakatemiassa.

Nuorisovihkimyksen suorittaneita nuoria.

Muiden sosialistimaiden tavoin Neuvostoliiton Komsomolin kaltaisella nuorisojärjestöllä oli vahva asema koulumaailmassa: pian koulunsa aloitettuaan jokainen lapsi liittyi Ernst Thälmannin mukaan nimettyyn pioneerijärjestöön. Paikkakunnan teollisuustyöntekijöistä kootut ”kummiryhmät” (Arbeitsgemeinschaft) tutustuttivat koululaisia työelämään. Myös kansanarmeijan edustajat harjoittivat kouluissa kummitoimintaa. 1980-luvulla DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa lasten vanhempia alettiin osallistaa lastensa koulunkäyntiin. Saksan demokraattisessa tasavallassa joka neljäs koululaisten äiti oli jotenkin mukana koulun työssä. Maassa toimi myös Neuvostoliiton mallin mukaisia vanhempien yliopistoja, jotka tarjosivat lapsiperheille tietoa kasvatusasioista muun muassa luentojen ja kirjallisuuden muodossa.[18][19]

Pääartikkeli: Itä-Saksan kulttuuri

Kulttuuripolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tasavallan palatsi, 1976.

DDR:ssä kulttuuria ja koulutusta edistettiin ja säänneltiin voimakkaasti valtio-opin hengessä. Kun vuonna 1957 maassa oli 11 092 kirjastoa, 86 teatteria, 40 sinfoniaorkesteria, 284 museota, 803 kulttuuritaloa, 451 kerhotaloa, 6 päätoimista folkyhtyettä ja 3 078 elokuvateatteria, vuonna 1988 laskettiin olevan 18 505 kirjastoa, 213 teatteria, 88 orkesteria, 741 museota, 1 838 kulttuuri- ja kerhotaloa, 962 nuorisokerhoa, 111 musiikkikoulua, 808 elokuvateatteria, 10 kabareeta, ja 117 eläintarhaa.

Teatteri ja kabaree olivat erittäin tärkeitä ihmisille DDR:ssä, ja toiminta oli erittäin aktiivista varsinkin Berliinissä. Tunnettu, toisessa maailmansodassa tuhoutunut Dresdenin Semperoper avattiin uudelleen vuonna 1985. Friedrichstadt-Palast Berlin oli viimeinen suuri loistorakennus, joka rakennettiin DDR:ssä.

Populaarimusiikkia esittävien yhtyeiden oletettiin laulavan saksaksi. Sanoitukset tarkastettiin vahingollisen materiaalin varalta ja epäsuotavat sanoitukset saattoivat johtaa yhtyeen kieltämiseen. Vuonna 1980 ensimmäisenä merkittävänä läntisenä rockyhtyeenä Itä-Berliinissä soitti länsisaksalainen Tangerine Dream -yhtye, jonka instrumentaalimusiikkia ei pidetty vaarallisena. Länsivaikutteet olivat helposti tavoitettavissa, koska länsisaksalaisten radio- ja televisiolähetykset olivat kuultavissa itäisessä Saksassa. Tämä johti siihen, että underground-yhtyeet muistuttivat tyyliltään läntisiä yhtyeitä. DDR-kulttuurin erityispiirteenä pidetään saksankielisten rockyhtyeiden laajaa kirjoa. Skaala vaihteli ”valtion rokkareista”, kuten Puhdys, kriittisiin yhtyeisiin, kuten Silly ja Renft. Osa yhtyeistä, kuten Karat ja City, menestyi myös kansainvälisesti. Itä-Saksassa suosittuihin artisteihin ja yhtyeisiin kuuluivat Karatin ja Puhdysin lisäksi Stern-Combo Meißen sekä Veronika Fischer.lähde?

Itäsaksalainen kulutuskulttuuri on yhdistyneessä Saksassa noussut tietynlaiseen kulttiasemaan. Nostalgia on saanut entiset itäsaksalaiset muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan täysin erilaisessa valtiossa. Ostalgiaksi kutsuttu ilmiö saa ihmiset keräämään erilaisia DDR-muistoesineitä – ruokapaketeista Trabanteihin. Nämä esineet muistuttavat entisiä DDR:n kansalaisia ympäristöstä, jossa he varttuivat.[20]

Osittain ilmiöön liittyviä tunteita voi havainnoida Wolfgang Beckerin vuonna 2003 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Goodbye Lenin.

Taitoluistelija Katarina Witt tunnettiin myös nimellä ”sosialismin kauneimmat kasvot”.

Urheilussa oli ideologisesti tärkeää osoittaa sosialistinen paremmuus kansainvälisessä kilpailutoiminnassa. DDR verraten pienenä maana menestyi hyvin olympia- ja maailmanmestaruustasolla erityisesti pyöräilyssä, painonnostossa, uinnissa, nyrkkeilyssä, luistelussa, yleisurheilussa ja useissa talviurheilulajeissa kuten taitoluistelussa muiden muassa Katarina Witt. Käsipallo oli suosituin palloilulaji ja sitä seurasi jalkapallo. Menestyneimpiä jalkapalloseuroja olivat Berliner FC Dynamo, Dynamo Dresden, 1. FC Magdeburg, FC Carl Zeiss Jena, FC Hansa Rostock ja 1. FC Lokomotive Leipzig. Tunnetuimpiin jalkapalloilijoihin kuuluivat muiden muassa Thomas Doll sekä myöhemmin yhdistyneen Saksan riveissä Euroopan mestaruuden voittanut Matthias Sammer. DDR ja Saksan liittotasavalta kohtasivat jalkapallokentillä vain kerran, vuoden 1974 jalkapallon MM-kisoissa. Vaikka liittotasavalta olikin kisojen isäntä – ja lopulta myös maailmanmestari – DDR voitti alkulohkossa lukemin 1–0 sijoittuen lopulta kuudenneksi.lähde?

DDR tuli tunnetuksi erilaisten doping-aineiden valtaisasta ja organisoidusta käytöstä urheilutulosten parantamiseksi. DDR:n valtio tuki urheilua ja doping-tutkimusta avokätisesti eräänlaisena propagandan keinona, siitä alkaen kun DDR hyväksyttiin myös Kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi 1965 (jäsenyys päättyi 1990).[21] DDR:n luhistumisen jälkeen entiset urheilijat ovat myös nostaneet oikeusjuttuja hormoneiden heille aiheuttamista ongelmista. Muiden muassa eräät itäsaksalaiset naiskuulantyöntäjät ovat tulleet tunnetuiksi mieheksi vaihtuneesta sukupuolestaan.[22]

  1. Lyhenneluettelo: B–D, Kotus.
  2. a b c d Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3671, art. Saksa. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3
  3. a b Fokus, s. 3668.
  4. Solsten, Eric: ”The German Democratic Republic”, Germany: A Country Study. GPO for the Library of Congress, 1995. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.3.2017). (englanniksi)
  5. FORMATION OF NATO AND WARSAW PACT History.com. A&E Television Networks. Viitattu 5.3.2017. (englanniksi)
  6. Junnila, Tuure: Utopia luokattomasta yhteiskunnasta. Luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11461-8
  7. Junnila 1982, s. 164.
  8. Funder, Anna: Stasiland. Stories from behind the Berlin Wall. London: Granta Books, 2003. ISBN 978-1-86207-580-1. (englanniksi)
  9. Hentilä, Seppo: Kaksi Saksaa ja Suomi. Saksan-kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena, s. 43–46. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  10. Hentilä, s. 181.
  11. Savonen, Tuomas: Moskovan mies vakoilun verkossa. Amerikansuomalaisen Gus Hallin erikoinen elämä, s. 406-407. Otava, 2023. ISBN 978-951-1-47146-2
  12. Junnila 1982, s. 144.
  13. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12. Helsinki: Otava, 1950.
  14. Fokus, s. 3669.
  15. Weber, Hermann: Geschichte der DDR, s. 442-443. Köln: Area, 1999 (vuoden 2004 painos). (saksaksi)
  16. DDR / Währung Der Spiegel. 1968. Viitattu 5.3.2017. (saksaksi)
  17. Weber, Hermann: Geschichte der DDR, s. 308. Köln: Area, 1999 (vuoden 2004 painos). (saksaksi)
  18. a b c d Virtanen, Lyyli & Ronkonen, Lyyli: Maailman koulut, s. 9, 61–62. Gaudeamus, 1984. ISBN 951-662-353-0
  19. a b c d DDR-arki (DOC) 2004–2005. Jyväskylän yliopiston kielikeskus. Viitattu 14.5.2017.
  20. DDR-nostalgia on miljardibisnes Taloussanomat. 2009. Viitattu 5.3.2017.
  21. Saksan hallitus maksaa korvauksia DDR:n doping-urheilijoille Yle uutiset. 2016. Viitattu 5.3.2017.
  22. DDR-urheilija: Steroidi muutti sukupuoleni mieheksi Iltalehti. 2008. Viitattu 5.3.2017.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • DDR esittäytyy. Dresden: Panorama DDR, 1986.
  • Hentilä, Seppo: DDR - Valtio ilman kansaa. Helsinki: VAPK-Kustannus, 1992.
  • Höhne, Günter: DDR-design. Itäsaksalaisen suunnittelun helmiä. ((Produktkult(ur). Das DDR-Designbuch, 2008.) Suomentanut Anne Mäkelä) Helsinki: Minerva, 2010. ISBN 978-952-492-327-9
  • Nefjodov, V. V.: SED a kultura NDR. Historicka monografie. Hradec Kralove, 2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]