Puolan–Neuvosto-Venäjän sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Puolan–Neuvosto-Venäjän sota
Päivämäärä:

1919–1921

Paikka:

Itä-Eurooppa

Lopputulos:

Puolan voitto, Riian rauha

Osapuolet

 Puola
Ukrainan kansantasavalta Tukijoina:
Tiedosto:Flag of France (1794–1815, 1830–1974).svg Ranska
 Britannia

 Neuvosto-Venäjä
 Ukrainan SNT

Komentajat

Puola Józef Piłsudski
Puola Edward Rydz-Śmigły
Symon Petljura

Neuvosto-Venäjä Lev Trotski
Neuvosto-Venäjä Mihail Tuhatševski
Neuvosto-Venäjä Aleksandr Jegorov
Neuvosto-Venäjä Semjon Budjonnyi

Vahvuudet

738 000

800 000

Rajat sodan syttyessä. Galitsian alue kaakossa on oma Länsi-Ukrainan kansantasavalta. Suurin osa Liettuan alueesta ja itäiset alueet olivat bolševikien hallussa helmikuussa 1919.

Puolan–Neuvosto-Venäjän sota (helmikuu 1919 − maaliskuu 1921) oli aseellinen konflikti Neuvosto-Venäjän ja Puolan välillä. Sodan syyt olivat ekspansionismissa. Kysymys siitä, missä vasta itsenäistyneen Puolan itärajan tulisi kulkea, herätti paljon kiistoja. Britannian ulkoasiansihteeri George N. Curzon ehdotti jo vuonna 1918 suunnilleen nykyistä rajalinjaa, Curzonin linjaa. Puola kuitenkin halusi vallata takaisin alueet, jotka se oli menettänyt Puolan jaoissa 1700-luvulla, kun taas Neuvosto-Venäjä pyrki valtaamaan takaisin Venäjän ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa menettämät alueet.[1]

Venäläisten, ukrainalaisten ja puolalaisten suhteisiin vaikuttivat myös Puolan–Ukrainan (marraskuu 1918 – heinäkuu 1919) ja Neuvosto-Venäjän–Ukrainan sodat (joulukuu 1917 – marraskuu 1921). Niiden seurauksena mm. pieni osa Länsi-Ukrainasta liitettiin Puolaan Riian rauhansopimuksessa 1921.lähde?

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopan kartta muuttui dramaattisesti. Venäjän keisarikunta romahti ja ajautui sisällissotaan. Monet Venäjän vallan alla olleet maat hyödynsivät tilannetta ja itsenäistyivät. Puola sai itsenäisyytensä 11. marraskuuta 1918. Puolan länsiraja muodostui entisillä Saksaan kuuluneilla alueilla tapahtuneen onnistuneen kapinan jälkeen 1918. lähde?

Pääartikkeli: Suurpuolan kapina (1918–1919)

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset rajat osoittautuivat erittäin epävakaiksi, ja lähes kaikki uudet valtiot ajautuivat rajaselkkauksiin toistensa kanssa. Puola joutui ongelmiin Saksan ja Tšekkoslovakian kanssa, lisäksi Länsi-Ukraina kapinoi Puolaa vastaan.lähde?

Pääartikkeli: Länsi-Ukrainan kansantasavalta

Puolan itärajaa ei sovittu Versailles’n rauhassa. Ententen valtiot eivät uskoneet, että neuvostovalta Venäjällä olisi pysyvä, vaan raja sovittaisiin valkoisten noustua jälleen valtaan. Saksan joukot vetäytyivät Itä-Euroopasta 11. marraskuuta 1918 solmitun aselevon jälkeen.[2] Tässä uskossa myös valtionhoitaja Mannerheim halusi, että Suomi olisi osallistunut Judenitsin hyökkäykseen Virosta Pietaria vastaan vuonna 1919, mihin presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg ja eduskunta eivät kuitenkaan suostuneet lähinnä Edistyspuolueen ja Maalaisliiton vaikutuksesta.[3]

Pääartikkeli: Luoteis-Venäjän armeija

Vielä alkuvuodesta 1919 neuvostovallan merkittävin uhka oli kenraali Anton Denikin. Denikin oli kuitenkin venäläinen nationalisti ja piti Itä-Galitsiaa osana Venäjän valtiota.[2] Anton Denikinin luovuttua Etelä-Venäjän armeijan johdosta, hänen seuraajakseen tuli Pjotr Wrangel samankaltaisella ohjelmalla.[4]

Puolan johtaja Józef Piłsudski ei suostunut liittoutumaan länsivaltojen kanssa näiden tehtyä interventionsa Venäjällä. Britit ja ranskalaiset osallistuivat taisteluihin kaukana Galitsian itäpuolella Ukrainassa, Georgiassa ja Azerbaidžanissa, jolloin puolalaisten sitoutuminen poliittisin päämäärin ententeen liittolaisina olisi voinut rajoittaa puolalaisten omia vapaita käsiä Galitsian suhteen. Yleinen periaate Venäjän väliaikaisen hallituksen korvanneella Venäjän valkoisilla armeijoilla oli se, että keisarikunta pidetään yhtenäisenä. Monarkistiset kenraalit saattoivat kannattaa keisarin palauttamista, kun taas valkoista armeijaa kannattaneilla oikeistolaisilla liberaaleilla oli ajatuksena se, että sisällissodan ja ententen sekä muiden maiden, muun muassa Yhdysvaltain ja Japanin, intervention päätyttyä Venäjän valtiorakenne ratkaistaisiin perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa. Neuvosto-Venäjä sen sijaan edellisen viivyttelyn vastustamiseksi myönsi bolševikkien kansallisuuspolitiikan mukaisesti itsenäisyyksiä reunavaltioille, mutta huolehti myös siitä, että porvarillisille ja sosialidemokraattisille itsenäisille valtiolle oli olemassa Neuvosto-Venäjälle ystävällismielinen samaa valtioaluetta tarkoittava neuvostohallitus, joka voisi vallankumouksen tultua tapahtuneeksi liittyä vapaaehtoisesti jälleen Venäjään, Neuvosto-Venäjään.lähde?

Sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan ja Itävalta-Unkarin vetäytyminen Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta tappioon päättyneen I maailmansodan jälkeen oli johtanut avoimeen tilanteeseen virallisen rauhansopimuksen puuttuessa. Tällöin bolševikit ottivat vallan Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Liettuassa Vilnan alueella. Puolassa valtaannousseen kenraali Piłsudskin mielestä puolalaisten olisi vallattava mahdollisimman paljon alueita ja kukistettava alueella valtaa pitävien bolševikkien joukot. Piłsudski koki käynnissä olleen Venäjän sisällissodan antavan Puolalle mahdollisuuden tunkeutua bolševikkien valtaamille läntisille alueille.lähde?

Puolan hyökkäys alkoi huhtikuussa 1919, ja Piłsudskin joukot valtasivat Vilnan 21. huhtikuuta ja Valko-Venäjän Minskin elokuussa. Puolalaiset eivät luovuttaneet liettualaisille kiistanalaisia alueita ml. Vilnan kaupunki.[5][6]

Pääartikkeli: Puolan–Liettuan sota
Puolan valta laajimillaan kesäkuun alussa 1920. Muun muassa Kiova oli puolalaisten hallussa.

Latvialaisten joukkojen kanssa puolalaiset valtasivat tammikuussa 1920 Latgallian alueen ja sen pääkaupungin Väinänlinnan, joka palautettiin Latvialle. Ukrainan kansallisen tasavallan Symon Petljura liittoutui Puolan kanssa huhtikuussa 1920, ja yhdessä liittolaiset valtasivat Kiovan 7. toukokuuta 1920, mutta joutuivat pian peräytymään Mihail Tuhatševskin ja Semjon Budjonnyin ylivoimaisten joukkojen edessä. Tuhatševski komensi puna-armeijan läntistä armeijaryhmää, johon kuuluivat 3., 4., 15. ja 16. armeija sekä 3. ratsuväkiarmeijakunta. Budjonnyin alaisena taisteli puna-armeijan 1. ratsuväkiarmeija. Puna-armeijan vastahyökkäys käynnistyi toukokuun puolivälissä 1920. Tällöin puna-armeija oli selvittänyt tilanteen edukseen Venäjän sisällissodan muilla rintamilla. Kiova siirtyi puna-armeijan valtaan 13. kesäkuuta 1920 ja Vilna 14. heinäkuuta 1920. Neuvosto-Venäjä perusti valtaamassaan Białystokin kaupungissa Väliaikaisen Puolan vallankumouskomitean puheenjohtajanaan Julian Marchlewski luodakseen kommunistisen hallinnon puna-armeijan valtaamille puolalaisalueilla. Kommunistinen puolalaishallinto ei kuitenkaan saanut laajaa Puolan kansan tukea, ja sen kausi päättyikin 22. elokuuta 1920.[2][7]

Heinäkuussa Isoa-Britannia ehdotti aselepoa ja Puolan itärajan Curzonin linjaa, joka olisi jättänyt Ukrainan ja Valko-Venäjän bolševikeille. Ehdot eivät miellyttäneet Puolaa. Puna-armeijan hyökkäys, erityisesti Budjonnyin ratsuväki, aiheutti puolalaisten joukkojen keskuudessa paniikkia. Tässä tilanteessa puolalaiset pyysivät Isolta-Britannialta ja Ranskalta sotilaallista tukea. Ranskasta puolalaiset saivat rahaa ja aseita. Lisäksi ranskalainen kenraali Maxime Weygand tuli neuvonantajaksi. Muitakin ranskalaisupseereja tuli puolalaisten avuksi. Heidän joukossaan oli tuleva ranskalaiskenraali Charles de Gaulle. Puolalaiset saivat rivinsä järjestykseen, vaikka joutuivatkin perääntymään. Puna-armeija teki edetessään virheen jakaessaan joukkonsa kahteen pääsuuntaan eli kenraali Tuhatševskin edetessä joukkoineen kohti Varsovaa ja kenraali Budjonnyin etelämpää kohti Lwówia. Tässä ahdistavassa tilanteessa puolalaiset muodostivat kansallisen kokoomushallituksen pääministerinä galitsialainen talonpoikaisjohtaja Wincenty Witos.[8]

Puna-armeija saartoi elokuussa Varsovan. Poliittisena offensiivina bolševikit perustivat Puolan tasavallan viralliselle hallitukselle rinnakkaishallituksen, joka nimettiin Puolan vallankumouskomiteaksi. Sen johtoon nimitettiin puolalaissyntyinen Tšekan päällikkö Felix Dzeržinski. Puolan puolueiden ja katolisen kirkon vaikutuksesta koko kansa kääntyi silloin tukemaan kenraali Piłsudskia, joka oli laatinut suunnitelman tilanteen pelastamiseksi. Varsovan puolustuslinja jätettäisiin heikon kenraali Józef Hallerin johtaman joukon haltuun, kun taas rintaman eteläosan puolalaiset tekisivät hyökkäyksen kohti pohjoista ja venäläisten selustaa. Puolustuksen heikentäminen hyökkäystä varten merkitsisi Varsovan menetystä suunnitelman epäonnistuessa, mutta Piłsudski piti kaupungin menetystä muutenkin väistämättömänä, ellei venäläisistä saavutettaisi voittoa.[9][7]

Tilanne Puolassa elokuun alussa ennen Varsovan taisteluita elokuussa 1920.

Puolalaiset saivat tietää puna-armeijan joukkojen hajanaisuudesta kapteeni Jan Kowalewskin murrettua puna-armeijan salakoodit, jolloin puolalaiset saattoivat kuunnella puna-armeijan radioliikennettä.[10] Puolalaisten 5. armeija puolustautui kuitenkin kiivaasti venäläisiä vastaan Wkrajoen varrella kenraali Władysław Sikorskin johdolla, mikä edesauttoi sittempää Piłsudskin hyökkäystä venäläisiä vastaan. Taistelujen aikana Sikorskin ratsujoukkojen onnistui vallata puna-armeijan 4. armeijan komentopaikka, josta vankien lisäksi puolalaiset saivat haltuunsa radiolaitteet ja tärkeitä dokumentteja. Näistä tiedoista oli puolalaisille hyötyä Varsovan torjuntataistelussa.[9]

Piłsudski suunnitteli kuitenkin uskaliaan vastahyökkäyksen, joka pysäytti puna-armeijan Veikseljoella. Varsovan taistelussa puolalaiset iskivät neuvostovenäläisten joukkojen keskustaan. Neuvostoarmeijan organisaatio romahti ja venäläiset lähtivät perääntymään.lähde?

Pääartikkeli: Varsovan taistelu (1920)

Elokuun lopulla 1920 kuusi puolalaista ratsuväkirykmenttiä kukisti Budjonnyin ratsuväkiarmeijan Zamoscin itäpuolella käydyssä Komarówin taistelussa. Kuukautta myöhemmin jalkaväkidivisioonat taistelivat Grodnon lähellä. Puolalaiset voittivat Niemenin taistelun Tuhatševskin johtamia venäläisiä vastaan ja valloittivat Grodnon 25. syyskuuta. Sen jälkeen puolalaiset valloittivat Vilnan ja 12. lokakuuta Minskin.[11][12]

Sota ei tämän jälkeen jatkunut, vaan se päättyi Puolalle edullisen rauhansopimuksen solmimiseen. Neuvosto-Venäjän ja Puolan raja sovittiin Riian rauhassa 18. maaliskuuta 1921, jossa suuri osa Ukrainaa jäi Venäjän yhteyteen[2]. Neuvostohallitus saattoi lohduttautua sillä, että Neuvosto-Venäjä menetti vain 100 kilometriä leveän vyöhykkeen länsirajalta Valko-Venäjän ja Ukrainan alueista, mikä ei ollut kohtalokasta neuvostotaloudelle.[13]

Lopputulos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolan armeijan johtajat Józef Piłsudski ja Edward Rydz-Śmigły sodan aikana.

Sodan lopputuloksesta ei olla yksimielisiä. Sekä puolalaiset että venäläiset väittävät voittaneensa sodan. Puolalaisten mielestä sota oli vastasaavutetun itsenäisyyden onnistunut puolustaminen, venäläisten mielestä taas ulkomaisen intervention onnistunut torjuminen. Voitokas taistelu puna-armeijaa vastaan kohotti Puolan Euroopassa nauttimaa arvonantoa.[14]

Puolalaisten lähteiden mukaan puolalaisilla leireillä oli vuonna 1920 80 000–85 000 venäläistä sotavankia, joista kuoli leireillä 16 000–17 000.[15] Irina Mihutina arvioi 1995 vankeja olleen 165 550, joista 70 000 olisi saanut surmansa.[16] Suurempiakin lukuja on esitetty.[17]

Sotatoimet päättyivät aselepoon lokakuussa 1920, ja muodollisesti rauha solmittiin maaliskuussa 1921 Riian rauhassa. Nykyisten Valko-Venäjän ja Ukrainan länsiosat joutuivat tällöin Puolalle. Bolševikeille jääneelle puolelle perustettiin autonomisia piirikuntia puolalaisille. Sota vaikutti myös Neuvosto-Venäjän ja Liettuan suhteisiin, kun ne tunnustivat toisensa Moskovan rauhassa 12. heinäkuuta 1920 ja sopivat rajansa. Elokuussa 1920 puolalaiset hyökkäsivät Liettuaan ja miehittivät Puolan-Liettuan sodassa Vilnan alueen, jonka perääntyvät venäläiset olivat luovuttaneet Liettualle. Vilnassa muodostettiin puolalaisten hallussa ollut Keski-Liettuan komitea (Komisja Rządząca Litwy Środkowej), joka järjesti kansanäänestyksen ja äänesti helmikuussa 1922 liittymisestä Puolaan. Toisaalta puolalaiset eivät onnistuneet luomaan Piłsudskin haaveilemaa niin sanottua Międzymorzen liittovaltiota eli puolalais-ukrainalais-liettualaista liittokuntaa.[14]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvottelujen eteneminen liittyi vahvasti Puolan ja Venäjän väliseen sotaan. Puolan armeijan eteneminen Neuvosto-Venäjälle keväällä 1920 pakotti bolševikit etsimään rauhaa Suomen suunnalla. Rauhanneuvottelut käynnistyivätkin Tartossa 12. kesäkuuta 1920. Puna-armeijan sotaonnen käännyttyä bolševikeille edulliseksi Tarton neuvottelujen alkuvaiheessa väheni venäläisten halu myönnytyksiin Suomelle. Suomalaisten kannalta Puolan voitto elokuussa 1920 Varsovan edustalla ja edelleen koko Puolan takaisinvalloitus mahdollisti Suomelle paremmat asemat Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä Tarton rauhanneuvotteluissa. Rauhanneuvottelut päättyivät allekirjoitukseen lokakuussa 1920.[18]

  • Puolalainen puolustuslinja Milosnan lähellä elokuussa 1920
    Puolalainen puolustuslinja Milosnan lähellä elokuussa 1920
  • Sodan neuvostoliittolainen propagandajuliste
    Sodan neuvostoliittolainen propagandajuliste
  • Sodan puolalainen propagandajuliste – voita bolševikit
    Sodan puolalainen propagandajuliste – voita bolševikit

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • James R. Millar (toim.), Encyclopedia of Russian History, New York: Thomson Gale, 2004, ISBN 0-02-865693-8 s. 1436–1437
  • Aulis Kallio: Liettuan historia. Tampere: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry, 2009. ISBN 978-951-98665-3-6
  • J. R. von Salis: Uudemman ajan maailmanhistoria. (Osa 5: Versaillesista talouspulaan) Helsinki: WSOY, 1966.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Erik Goldstein: The First World War peace settlements, 1919–1925, Part 644, s. 30. Pearson Education, 2002. ISBN 0582311454
  2. ↑ a b c d Millar
  3. ↑ Sakari Virkkunen: Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti, s. 36–38. Otava, 1978. ISBN 951-1-04970-4
  4. ↑ P. N. Wrangel: Kenraali Wrangelin muistelmat, s. 30. Karisto, 1989 (alkup. 1928). ISBN 9512326396
  5. ↑ Kallio 2009, s. 203
  6. ↑ Salis 1966: 110.
  7. ↑ a b Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 91-92. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  8. ↑ Salis 1966: 112.
  9. ↑ a b Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 75–79. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7 (englanniksi)
  10. ↑ POLISH CODEBREAKING DURING THE RUSSO-POLISH WAR OF 1919–1920 4.6.2010. tandfonline.com. Viitattu 9.12.2018. (englanniksi)
  11. ↑ Salis 1966: 113.
  12. ↑ Polish-Soviet War 1920-1921 encyclopedia.1914-1918-online.net.
  13. ↑ Pertti Luntinen: Sota Venällä – Venäjä sodassa, s. 513. (Venäjän reuna-alueet: Vallankumouksen vientiä) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-7469784
  14. ↑ a b Salis 1966: 114.
  15. ↑ http://www.archiwa.gov.pl/lang-en/exhibitions/398-polish-russian-findings.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  16. ↑ http://www2.ng.ru/polemics/2001-01-13///8_error.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  17. ↑ http://sp.rian.ru/international/20090901/122932496.html
  18. ↑ Jussi Niinistö; Oliko Tarton rauha "liian hyvä" vai "häpeärauha"? Kanava, n:o 3, 2001, s. 191–195.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Puolan–Neuvosto-Venäjän_sota&oldid=22458871”