Puolan toinen jako
| Puolan toinen jako | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Puolan jakoja: I, II ja III | |||||||||||
 Traktraatti Puolan toisesta jaosta 25. syyskuuta 1793
| |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
|
Mihail Nikititš Kretšetnikov, Venäjän Valko-Venäjän armeija, ja Mihail Vasiljevitš Kahovski, Venäjän Moldovan armeija | |||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
< 94 000 koko Venäjän keisarikunnan armeija, josta 32 000 (Valko-Venäjän armeija) | |||||||||||
Puolan toinen jako oli seurausta Puolan ensimmäisen jaon aiheuttamasta tilanteesta. Kun Venäjä ja Pyhä saksalais-roomalainen valtakunta olivat liittoutuneet Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1788 ja kun Preussi alkoi pelätä itävaltalais-venäläisen yhteistyön heikentävän asemaansa, se liittoutui Puola-Liettuan kanssa.
Perustuslakia vastustaneet muodostivat Targowican konfederaation ja pyysivät Venäjän Katariina II:lta apua siihen, että 3. toukokuuta 1791 sejmin hyväksymän perustuslain toimeenpanoa lykättäisiin. Tarkoituksena oli säilyttää liberum veto, jokaisen valtiopäivämiehen oikeus kieltää mikä tahansa päätös perustelematta, ja oikeus siihen, että puolalaiset (ja liettualaiset) saavat itse valita Puolan kuninkaan ja Liettuan suuriruhtinaan.
Taistelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän aloittaman hyökkäyksen päävoima kohdistui Dubienkaan, Bug-joen varren ja Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan rajan välille. Venäjän puolella komentajana oli puolalaisniminen kenraali Kochowski. Hänen komennossaan oli 18 000 sotilasta, joita tuki 40 tykkiä.[1] Joidenkin muiden arvioiden mukaan venäläisiä sotilaita saattoi olla 20 000 ja puolalaisia 5 000. Venäläiset alkoivat edetä kohti puolalaisten muodostuvaa puolustuskeskusta 16. heinäkuuta 1792.
Tadeusz Kosciuszkon johtamat puolalaisjoukot ryhmittyneet puolustukseen Dubienkassa. Puolustajien puolella oli 4 000 sotilasta, joita tuettiin kahdeksalla tykillä. Puolustukseen ryhmittymiseen oli ollut aikaa kohdissaan vain neljästä tunnista vuorokauteen, joten asemat eivät olleet vahvat.[1]
Venäläiset useiden rintamahyökkäysten jälkeen loukkasivat Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan alueen koskemattomuutta ja koukkasivat sen puolelta puolalaisia vastaan 18. heinäkuuta 1792 puolalaisten sivustaan. Huomattuaan aseman vaarantuneen Galitsiassa, puolalaiset joukot vedettiin pois. Puolalaisten tappiot olivat noin 900 sotilasta ja venäläisten 4 000.[1]
25. heinäkuuta 1792 Puolan kuningas ja Liettuan suuriruhtinas Stanislaus II Poniatowski alistui Targowican konfederaatio ehtoihin ja antautui Venäjän armeijalle. Viisi päivää myöhemmin, 30. heinäkuuta, hänen neuvonantajakseen nimitetty Tadeusz Kosciuszko jätti eroanomuksensa.
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
23. tammikuuta 1793 Preussi ja Venäjä solmivat sopimuksen, jonka perusteella Venäjä sai Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan maakuntia ja Preussi Gdańskin, Thornin ja muita alueita myöhemmin Itä-Preussiksi kutsuttavalta alueelta. Puolan valtiopäivien, Sejmin, tuli suostua alueluovutuksiin ja peruuttaa samalla vuoden 1791 perustuslaki. 23. marraskuuta 1793 vahvistettiin Puolan toinen jako, jossa se menetti jäljellä olevasta alueestaan 42 % Preussille ja Venäjälle. Näin Puolalle jäi 29 % niistä alueista, jotka sillä oli hallussaan ennen Puolan ensimmäistä jakoa.
Absoluuttisin luvuin valtioliitto Puola-Liettua menetti Puolan toisessa jaossa alueita 308 000 km² Preussille ja Venäjälle. Näin ollen toisen jaon jälkeen jäi jäljelle enää 223 000 km² ja 3 400 000 alamaista. Ennen Puolan ensimmäistä jakoa vuonna 1772 Puola-Liettuan alamaisten lukumäärän on arveltu olleen enemmän kuin 10 000 000 alamaista.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Poland, Encyclopædia Britannica 1911 / Wikiaineisto
- Poland, Catholic Encyclopaedia 1913 / Wikiaineisto
