Sotavaunut Intiassa

Sotavaunut saapuivat Intiaan arjalaisten valloittajien mukana 1900–1700 luvulla eaa. ja pysyivät käytössä aina 700-luvulle jaa.

Sotavaunujen tulo Intiaan

Nykyisen käsityksen mukaan kevyet ja nopeat, hevosvetoiset sotavaunut kehitettiin nykyisen Iranin pohjois-puolisilla aroilla ennen vuotta 1900 eaa. Sieltä lähtivät liikkeelle tämän uuden asejärjestelmän käyttöönottaneet valloittajat, jotka alistivat nopeasti sivilisaatiot Kiinassa, Intiassa ja Euroopassa.

Yhdistämällä hevosen ja kevyet vaunut, saatiin nopea, mutta tarpeeksi vakaa alusta, jolta voitiin tehokkaasti käyttää komposiittijousta tai heittokeihästä. Sotavaunut käyttöön ottaneet kansat huomasivat pian ylivoimaisen vaikutuksen sivistyneiden kansojen armeijoihin, jotka koostuivat lähinnä jalkaväestä, ja he alistivat 300 vuodessa kaikki Euraasian ja Egyptin merkittävät sivilisaatiot. Intiaan tunkeutuivat indo-eurooppalaista kieltä puhuneet arjalaiset. Orjuuden alku Intiassa ajoittuu rigvedan mukaan juuri tähän valloitukseen, ja tälle samalle perustalle syntyi myöhemmin kastilaitos.

Kaikkialla sotavaunukansojen perustamat valtakunnat jäivät lyhytikäisiksi, kun joko valloittajat omaksuivat valloitettujen kulttuurin tai samoja aseita käyttämään oppineet alistetut ajoivat valloittajat pois maasta. Intiassakin arjalaisten valta päättyi nopeasti.

Hinduarmeijat

Vuoteen 600 eaa. mennessä hinduarmeijat koostuivat melkein täysin jalkaväestä. Heillä ei ollut ratsuväkeä, koska hevoset oli varattu kuninkaiden ja ylimystön sotavaunuja varten. Nämä vaunut oli miehitetty kahdella sotilaalla. Kahden seuraavan vuosisadan aikana vaunuista tuli merkittävin osa intialaista sodankäyntiä.

Intiassa ei ollut kunnon hevosia, vaan vain pieniä poneja. Tämän vuoksi ratsuväki oli huonolaatuista. Tämä oli ongelma, kun intialaiset kohtasivat niemimaan ulkopuolelta tulleita hyökkääjiä. Hindut eivät koskaan kehittäneet ratsastavia jousimiehiä, vaikka kohtasivatkin sellaisia useita kertoja. Sen sijaan sotavaunut otettiin laajalti käyttöön: oli isoja ja pieniä vaunuja, miehistöä kahdesta kahteentoista. Tällaiset kaksitoistamiehiset vaunut olivat enemmänkin hitaita sotakärryjä, kuin todellisia sotavaunuja. Kuudennella vuosisadalla eaa. sotanorsut alkoivat ilmestyä taistelukentille.

300-luvulla eaa. perustettu Maurya-valtakunnan ajalla vakinaiset intialaiset armeijat luottivat sodankäynnissään norsuihin ja sotavaunuihin. Mutta edelliset olivat epäluotettavia ja jälkimmäiset kelvottomia, jos kohdattiin kyvykästä, hyvin harjoitettua jalka- tai ratsuväkeä. Tästä huolimatta sotavaunuja käytettiin Intiassa vielä toiset tuhat vuotta. Kahdella viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua ratsuväestä tuli tärkein ase Pohjois-Intiassa, mutta Etelä-Intiassa ratsuväki ei muodostunut sotilaallisesti tärkeäksi, vaan hevosia käytettiin edelleen sotavaunujen vetämiseen. Suurin syy tähän oli se, että Etelä-Intiassa oli vaikeuksia kasvattaa tarpeeksi laadukkaita hevosia ratsuväkeä varten.

Vuonna 326 eaa. käydyssä Hydaspesjoen taistelussa saadaan esimerkki intialaisesta sodankäynnistä. Taistelussa Aleksanteri Suuri löi Poroksen, jonka armeijassa oli 300 sotavaunua ja sotanorsuja. Vaunut olivat kevyitä, kahden hevosen vetämiä. Ne oli tehty puuosista, jotka oli sidottu yhteen nahkaremmeillä. miehistönä niissä oli ajaja ja jousimies. Lisäksi oli raskaampia vaunuja, joita veti neljä hevosta. Näissä oli miehistönä kaksi kilvenkantajaa, kaksi jousimiestä ja kaksi ohjastajaa, jotka taistelussa päästivät irti ohjaksista heittääkseen keihäitä. Tosin sotavaunut eivät olleet merkittävässä roolissa varsinaisessa päätaistelussa.

vuoteen 500 jaa. mennessä sotavaunut alkoivat kadota asteittain, mutta koska hyvien hevosten kasvattamisessa oli edelleen vaikeuksia, pysyivät ne käytössä jossain määrin 700-luvulle asti. Etelä-Intiassa ratsuväki ei koskaan korvannut sotavaunuja merkittävässä määrin.

Lähteet

• Keegan, John: Sodankäynnin historia. ((Alkuteos: A History of Warfare) suomentanut Suistola, Jouni) Helsinki: Ajatus kirjat, 2005. ISBN 951-20-6967-9
• Featherstone, Donald: Warriors and Warfare in ancient and medieval times. Lontoo: Constable, 1997. ISBN 0 09 476850 1