Taivaanvuohi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Taivaanvuohi
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Silmälläpidettävä [2]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes
Alalahko: Kahlaajat Charadrii
Heimo: Kurpat Scolopacidae
Suku: Kurpat Gallinago
Laji: gallinago
Kaksiosainen nimi

Gallinago gallinago
(Linnaeus, 1758)

Alalajit
  • G. g. faeroensis
  • G. g. gallinago
Katso myös

  Taivaanvuohi Wikispeciesissä
  Taivaanvuohi Commonsissa

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Taivaanvuohi (Gallinago gallinago) on rantaniittyjen yllä ääntelevä kahlaajalintu, joka tunnetaan paremmin äänensä kuin ulkonäkönsä perusteella. Tunnetuin ääni syntyy linnun pyrstösulista, kun taivaanvuohi soidinlennollaan syöksyy maata kohti korkealla pellon yläpuolella.

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taivaanvuohi on 23–28 senttimetriä pitkä ja sen siipien kärkiväli on 39–45 senttimetriä. Sillä on pitkä, noin 7 senttimetrin pituinen nokka. Taivaanvuohella on lyhyet jalat ja se on ruumiinmuodoltaan pullea. Taivaanvuohi on yleisväritykseltään ruskeankirjava. Selässä sillä on vaaleita pitkittäisjuovia. Eroina heinäkurppaan taivaanvuohella on valkoinen vatsa sekä leveä ja vaalea siiven takareuna. Päässä on vaalea keskijuova erona jänkäkurppaan verrattuna.[3]

Soidinlennossa taivaanvuohen jäykät uloimmat pyrstösulat värisevät linnun syöksyessä alas synnyttäen ilmanvastuksen voimasta mäkättävän ”mähähähä...” -äänen. Toinen soidinääni on pitkä ”tik-kot-tik-kot...” -sarja. Paetessa taivaanvuohi päästää voimakkaan ”ätsh”-äänen.[3]

Taivaanvuohesta tunnetaan 2 alalajia: nimialalaji G. g. gallinago ja läntinen G. g. faroensis.

Taivaanvuohia pesii Kanadassa, Yhdysvaltojen pohjoisosissa, Islannissa ja muualla Pohjois-Euroopassa sekä Venäjällä. Taivaanvuohi on muuttolintu, joka talvehtii etelässä, Euroopan linnut Etelä-Euroopassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Taivaanvuohet saapuvat maaliskuun lopulla ja huhtikuussa, ja lähtevät syysmuutolle heinäkuussa. Vetisillä rantaniityillä voi parhaaseen muuttoaikaan elokuussa tavata kymmenien yksilöiden hajanaisia parvia. Syysmuutto päättyy vähitellen loka–marraskuun aikana, ja muutamia yksilöitä voi jäädä yrittämään talvehtimista sulana pysyviin ojiin ja viemärien suistoihin.

Euroopan unionin alueella pesii lähes miljoona paria, joista koko Suomessa noin 100 000 paria. Maailman populaation kooksi arvioidaan 5,4–7,5 miljoonaa paria.

Taivaanvuohta metsästettiin paljon 1800-luvulla, muun muassa Carl Michael Bellmanin laulussa nautitaan eväsretkellä ”Nyss skjuten beckasin”.

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taivaanvuohi pesii kosteikoilla, soilla ja järvien luhtaniityillä.[3]

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taivaanvuohen muna.

Naaras munii huhti-toukokuussa, ja joskus toisen kerran kesä-heinäkuussa, 4 munaa, joita se hautoo 18–21 vuorokautta. Molemmat emot osallistuvat poikasten hoitoon.[4]

Taivaanvuohi syö lieroja, nilviäisiä ja muita pikkueläimiä, sekä myös kasvinosia ja siemeniä.[4]

Linnun nimi gallinago on latinaa ja tarkoittaa "kanaa muistuttavaa" (gallina = kana, -ago = kaltainen).[5] K.E. Kivirikon mukaan linnulla oli 1900-luvun alussa runsaasti kansanomaisia nimiä: taivaanjaara, taivaanlammas, taivahanoinas, taivahanpässi, taivaanmököttäjä, taivaanmäkärä, mäkärä, vanhapiika, ukonlammas, ukonoinas, möyttäjä, hönäkkä, kitkuttaja, nevaketka ja paljon muita. [6]

  • Jobling, James, A.: The Helm Dictionary of Scientific Bird Names. Christopher Helm, 2010. ISBN 978-1-4081-2501-4
  • Kivirikko, K. E.: Suomen linnut. Toinen osa. Wsoy, 1927.
  1. BirdLife International: Gallinago gallinago IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.3. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.2.2015. (englanniksi)
  2. Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 567. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 15.8.2021).
  3. a b c Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 160. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2
  4. a b Laine, Lasse J.: Suomalainen lintuopas, s. 152. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0
  5. Jobling, 2010, s, 170
  6. Kivirikko, 1927, s. 358–359

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]