Tiedekritiikki

Tiedekritiikki arvioi tieteellistä menetelmää tiedon hankinnassa sekä tieteen tulosten merkitystä ja hyödyntämistä. Samalla tieteen kritiikki pyrkii arvioimaan ja selventämään tieteen merkitystä todellisuuskäsityksen muodostamisessa. Tiedekritiikki ei ole sama asia kuin tiedevastaisuus.

Camille Flammarion: Universum. Puupiirros, Pariisi 1888. Väritys: Heikenwaelder Hugo, Wien 1998.

Tieteen kritiikki filosofiassa

Mannermainen filosofia

Fenomenologi Edmund Husserl (1859–1938) katsoi tieteellisen tutkimuksen perustuvan niin sanottuun luonnolliseen asenteeseen, joka ei tarkastele. kuinka se itse jäsentää todellisuutta. Husserlin mukaan luonnontieteessä on sisäänrakentuneena pyrkimys pinnallistaa itsensä ja unohtaa oma ontologinen eli olemassaoloa koskeva alkuperänsä. Tämän vuoksi tieteelliset selitysjärjestelmät tehdään ainoiksi oikeutetuiksi käsityksiksi todellisuudesta. Matemaattinen luonnontiede pelkistää hänen mukaansa todellisuuden matemaattiseksi todellisuudeksi ja tuottaa ajattelunsa mukaisia tuloksia ja näin karsii periaatteessa juuri ne kysymykset jotka ovat ihmiselle polttavimpia: kysymykset inhimillisen olemassaolon merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Husserlin mukaan ei kuitenkaan ole olemassa yleistä tieteellisen puolueettomuuden arviointiperustetta, vaan ihmiselämän ja tieteen eri alueilla on omat pätevyysvaatimuksensa eli piiriontologiansa.

Martin Heidegger (1889–1976) luokitteli tieteellisen ajattelun ”laskevaksi ajatteluksi” erotuksena ”filosofisesta ajattelusta”. Hänen mukaansa laskeva ajattelu ”ei ole mietiskelevää ajattelemista, ei ajattelemista, joka ajattelee mieltä, joka valitsee kaikessa mikä on”. Laskeva eli laskennallinen ajattelu on kuulunut aina länsimaiseen kulttuuriin ja filosofiaan, mutta tieteellisen vallankumouksen jälkeen siitä on tullut kaikenkattavaa ja matemaattisesti puolueettomaksi tekevää. Heideggerin mukaan laskeva ajattelu määrittää jo etukäteen todellisuuden ilmenemisen ihmisille ja yhtä aikaa paljastaa uutta ja piilottaa vanhaa. Heidegger arvosteli teknistyvää maailmaa myös kulutushysteriasta, ydinaseista ja luonnontuhoista, mutta hänen suurin huolenaiheensa on laskevan ajattelun johtaminen todellisuuskäsityksen muuttumiseen ja sitä kautta ahdistukseen. Ihminen ja luonto pelkistyvät hänen mukaansa teknologian ajassa matemaattisesti hallittaviksi resursseiksi ja tehokkuusajattelun kohteiksi, sillä järkiperäisen ajattelun itsetarkoitus on suunnittelu ja järjestäminen. Hänen mukaansa tieteen kehitys on johtanut luontokäsityksen ja ihmiskäsityksen perusteelliseen muuttumiseen ja huoleen juurettomuudesta.

Hans-Georg Gadamer pitää teknologiaa yksinomaan tieteen soveltamisena ja katsoo, että mitä pidemmälle yhteiskuntaa järkiperäistetään, sitä vähemmän tilaa jää ihmisen omalle rationaaliselle arvostuksenmuodostukselle. Hän mainitsee tieteen luomiksi uhkiksi myös ydin- ja geeniteknologian sekä ympäristöongelmat mutta arvioi myös, että tieteellisen tiedon kasvu ja erikoistuminen on tehnyt mahdottomaksi tieteellisen yhtenäiskuvan luomisen maailmasta ja haittaa näin tutkimusta itseään. Tämän vuoksi tiedettä toisaalta vastustetaan tunteenomaisin perustein mutta myös ihannoidaan varauksetta ja pyritään soveltamaan alueille, joilla se ei päde. Tiede tulisikin Gadamerin mukaan "purkaa myyteistä". Uhkakuvien vuoksi tiede on hänen mukaansa kuitenkin "joutunut ristiriitaan inhimillisen arvotietoisuutemme kanssa".

Max Horkheimer (etuvasemmalla), Theodor Adorno (etuoikealla) ja Jürgen Habermas (takaoikealla) Heidelbergissä vuonna 1965.

Frankfurtin koulukunta halusi kriittisessä teoriassaan eli tiedonsosiologiassaan tutkia tiedon ja tieteen yhteiskunnallista määräytymistä. Frankfurtin koulukunta tarkastelee tiedettä sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta. Heidän mukaansa esimerkiksi uuden tieteellisen teorian syntyä ja vanhan kumoutumista ei voi selittää vain sen paremmuudesta johtuvaksi, vaan yhteiskunnalliset tekijät on otettava huomioon. Mikäli tiede ei pysty näkemään yhteiskunnallisia kytkentöjään se jää sokeasti toteuttamaan sen ideologiaa. Herbert Marcusen (1898–1979) mukaan tieteen näennäinen neutraalisuus ja objektiivisuus mahdollistavat sen käytön välineenä yhteiskunnallisessa sorrossa. Hänen mukaansa tieteellä on teknologinen apriorinen intuitio maailmasta ja se tällä tavoin mahdollistaa luonnon ja ihmisten hallitsemisen. Tieteellistä menetelmää Marcuse luonnehtii sisäisesti rajoittuneeksi, ennakkoluuloiseksi ja historiallisesti subjektiiviseksi. Tieteellinen menetelmä tai sen itsekritiikki ei muuta peruskokemusta eli historiallista maailmaa, vaan laajentaa sitä ja säilyttää herruuden vallitsevan muodon. Marcusen mukaan vaihtoehtona voisi olla tieteen liittäminen toisenlaiseen kokemusyhteyteen, jota hän nimittää "rauhoitetun maailman kokemusyhteydeksi".

Michel Foucault'n (1926–1984) mukaan tiede ja valta kytkeytyvät aina toisiinsa, ja tämän vuoksi tieteen tuloksetkin heijastelevat yhteiskunnan valtasuhteita. Hän viittaa erityisesti Friedrich Nietzscheen ja kuvaa tieteen kenttää taistelukentäksi. Tieteen ja ei-tieteen eli rajanvedon tunnusmerkkien määrittäminen ja jonkin tiedon julistaminen totuudeksi ovat valtakysymyksiä.

Jacques Ellulin (1912–1994) mukaan nykyaikainen teknistynyt ihminen on vaarassa menettää mahdollisuuden arvioida teknologian merkitystä, koska hän on menettänyt sellaiset elämänkatsomukselliset ja arvonäkökulmat, joista tällainen arviointi oli mahdollista. Tällaisena hän mainitsee muun muassa uskonnon. Nykyajan ihminen syntyy sisälle teknistyneeseen maailmaan, eikä pysty enää kuvittelemaan elämää ilman sitä. Tässä tapahtumasarjassa teknistyvästä maailmasta on tullut samalla omien uusien tarpeidensa perusta.

Analyyttinen filosofia

Tieteen tulisi olla itse itseään korjaava, itsekriittinen hanke. Tieteenfilosofi Thomas Kuhnin (1922–1996) mukaan tieteen kehitys ei etene tieteenharjoittajien itsekritiikin kautta, vaan tieteellisissä vallankumouksissa ja hyvin usein onnellisten sattumien kautta. ”Normaalitieteen” aikana tieteenharjoittajat pitävät tiukasti kiinni tieteellisistä teorioistaan, estävät niiden arvostelun, eivätkä aseta niitä kyseenalaisiksi. Vasta uuden tutkijasukupolven kautta voi tapahtua ”tieteellinen vallankumous”, joka hetkellisesti asettaa tieteelliset teoriat kyseenalaiseksi, kunnes palaa taas uuteen normaalitieteen vaiheeseen. Tällainen vallankumous on samalla maailmankuvaa koskeva muutos.

Metodologinen instrumentalismi on tieteenfilosofinen käsitys, jonka mukaan tieteelliset teoriat ovat kuvauksia maailmasta heikossa mielessä. Tieteellisen teorian keskeisimpiäkään käsitteitä ei aina vastaa mikään ”objektiivisesti todellinen”, vaan käsitteet toimivat teoriassa vain instrumentteina eli välineinä. Tieteellisen teorian tehtävä ei näin ollen ole kuvata maailmaa ”sellaisena kuin se on” vaan sellaisena, että sitä voidaan hyödyntää.

Willard Van Orman Quine (1908–2000) esittää artikkelissaan Ontological Relativity, että tieteelliset teoriat ovat aina empiirisen aineiston alideterminoimia. Tästä seuraa hänen mukaansa, että samaa empiiristä havaintoainestoa voidaan käyttää erilaisten teorioiden tukena, mikäli teorioista vain voidaan johtaa samat havaintoja koskevat hypoteesit. Havaintofaktojen arvo teorian valinnassa on siis suhteellista.

Tieteenteoria

Kemian professorin Vincent A. Hamnerin mukaan tieteellisessä tutkimuksessa tapahtuu sekä tahattomia että tahallisia väärinkäytöksiä. Edellisiin kuuluu esimerkiksi Ponsin ja Fleiscmannin kylmäfuusio-tutkimus, jossa testaamatonta tietoa tuotiin julkisuuteen taloudellisia etuja ajatellen. Professori Henry H. Bauerin mukaan tieteellisistä julkaisuista voidaan todeta, että 90 prosenttia tieteellisissä julkaisusarjoissa esitettävistä tutkimuksista on puutteellisia tai virheellisiä, mutta vastaava luku tieteellisten oppikirjojen kohdalla on 10 prosenttia. Tämä johtaa hänen mukaansa vakavaan tieteen kansantajuistamisen ongelmaan, sillä ihmiset ovat kiinnostuneita ensisijaisesti uusista tieteellisistä löydöistä ja sensaatioista. Tahallisina väärinkäytöksinä Hamner mainitsee datan tai tutkimustulosten väärentämisen ja muuntelun, plagioinnin, piratismin sekä petokset. Tällaiseen motivoivat taloudelliset edut, tieteellisen maineen kalastaminen ja tiedeyhteisöissä tapahtuva kilpailu.

Hamnerin ja Bauerin mukaan tieteellisen metodin sijasta tulisi puhua tieteellisen metodin myytistä. Tieteen tekemistä ei vie eteenpäin tieteellisen metodin noudattamainen, vaan tieteellinen metodi on ideaalinen tavoite, jota ei voida käytännön tutkimuksessa saavuttaa. Käytännössä tutkijat lähestyvät tieteellisiä ongelmia omilla persoonallisilla tavoillaan.

C. G. Jungin ja Viktor E. Franklin psykologinen tiedekritiikki

Carl Gustav Jung.

C. G. Jung

Analyyttisen psykologian perustajan C. G. Jungin (1875–1961) mukaan järjen korostuminen tieteellisessä maailmankäsityksessä on johtanut ihmisen vieraantumiseen alitajuisista ja tiedostamattomista mielen tapahtumista. Tämä on johtanut ihmisen itsetuntemuksen kapenemiseen ja ilmenee hänen mukaansa muun muassa neurooseina ja yhteisöllisinä harhakuvitelmina. Jungin mukaan järkiperäisen todellisuuskäsityksen taistelu myyttejä ja rituaaleja vastaan on johtanut siihen, ettei ihminen pysty saamaan yhteyttä tiedostamattomiin arkkityyppeihinsä ja on vaarassa jäädä kokonaan niiden uhriksi. Tältä voidaan hänen mukaansa välttyä vain tulemalla tietoiseksi tiedostamattomien tapahtumien toiminnasta myyttien tai rituaalien avulla.

Jungin mukaan tiede ei voi korvata, eikä selittää myyttiä, sillä arkkityypit eivät ole ihmisen tietoisuuden keksintöjä, vaan numeenisia, tiedostamattomia ja apriorisia mielen rakenteita, joilla on tietoisuudesta riippumaton henkinen energiansa. Myyttiä voidaan hänen mukaansa kuvata jumalallisen elämän itsenäiseksi ilmenemiseksi ihmisissä. Jungin mukaan järkiperäisen tiedon yksipuolisuus etäännyttää myyttisestä maailmasta ja riistää ihmiseltä hänen tuonpuoleisuutensa ja kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.

Viktor E. Frankl

Logoterapian kehittäjän Viktor E. Franklin mukaan tieteellinen kehitys ja teollistuminen ovat johtaneet uudentyyppisen neuroosin syntyyn, jota hän kutsuu "eksistentiaaliseksi tyhjiöksi". Siinä ihminen ei pysty tunnistamaan elämälleen mitään tarkoitusta, vaan kokee elämänsä absurdiksi, mikä altistaa muille mielenterveydellisille ja fyysisille sairauksille. Neuroosin taustalla on Franklin mukaan teollistuneen ajan ihmisen irtaantuminen perinteistä ja vaistonvaraisesta turvallisuudentunteesta, sekä tieteellinen rationalisointi, jolla elämän perustavanlaatuiset reunaehdot pyritään selittämään pois. Samalla tieteellinen reduktionismi on johtanut siihen, ettei ihmisen pyrkimystä psyykkisesti merkitykselliseen elämään ole otettu vakavasti, vaan hänen tilanteensa nähdään lääketieteellisenä ongelmana.

Oswald Spenglerin faustinen tiede

Kulttuurifilosofi Oswald Spengler (1880–1936) tarkastelee teoksessaan Länsimaiden perikato tiedettä kulttuurin tuotteena ja kyseenalaistaa tällä tavoin tieteellisen objektiivisuuden ajatuksen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on faustisen kulttuurin ja sielun ilmentymää ja sen itsetoteutusta ja se kehittyy kulttuurissa vaikuttavien perusmyyttien varassa. Antiikin tiede puolestaan oli apollonista ja arabialainen maagista. Faustisen kulttuurin ja ihmisen perusmyytit eli sielullisuus tai henki liittyvät hänen mukaansa tahtoon, äärettömyyteen ja traagisuuteen ja nämä tulevat esiin kulttuurin kaikilla alueilla. Faustiset perusmyytit eivät hänen mukaansa saaneet samaa asemaa muissa kulttuureissa, mutta mahdollistivat länsi-euroopassa tieteellisten teorioiden – kuvien – uudenlaisen faustisen muodon. Länsimaisessa fysiikassa, erityisesti barokin aikana tulee hänen mukaansa keskeiseksi tämän vuoksi voiman ja tilan käsitteet eli ”dogmit” ja myöhemmin myös "energian" käsite. Spengler pitää myös jo antiikissa syntynyttä atomioppia myyttinä. Uuden ajan tieteessä matematiikka puolestaan kehittyy antiikin geometriasta monimutkaiseksi analyysiksi, jossa äärettömyyden käsitteellä on merkittävä rooli ja luku ”suureena” korvataan ”funktiolla”. Muissa kulttuureissa nämä muutokset eivät olisi olleet mahdollisia, eikä tieteen tekijä välttämättä tiedosta kulttuurisia vaikuttimiaan. Spengler näkeekin tieteen ”kohtalona”.

Spenglerin mukaan tieteet kehittyvät kohti loppuaan lopulta ”järjen tyrannian” vaiheen kautta. Tällaiseksi hän nimittää aikakautta, jonka antiikki kohtasi myöhäishellenismissä ja jonka länsimainen kulttuuri kohtasi barokissa. ”Järjen tyrannian” ilmauksia ovat ”eksaktien tieteiden, dialektiikan, todistelun, kokemuksen ja kausaliteetin kultti”. Spengler pitääkin tiedettä vahvasti uskonnon kaltaisena myyttien järjestelmänä. Lopulta hänen mukaansa länsimaiset tieteet eivät kykene enää uusiin mittaviin saavutuksiin kun kulttuurin sisäinen henkinen rakenne on ammennettu tyhjiin ja ne ovat toteuttaneet itsensä ”faustisen sielullisuuden idean” kuvana. Tämän vuoksi länsimaisen tieteen suurten innovaatioiden päivät ovat ohi ja tiede lopulta näivettyy liialliseen hienosteluun ja pikkutarkkuuteen, eikä herätä enää suuria tunteita. Uutena kaikkien absoluuttisuuksien suhteellistamisen vaiheena hän lyhyesti esittelee 1900-luvun alussa syntyneen suhteellisuusteorian ja siihen liittyviä ristiriitoja.

Suomalaista tiedekritiikkiä

Georg Henrik von Wright varoitti ”niistä moraalisista vaaroista, joihin ihminen antautuu, kun hän alkaa luottaa järkensä ratkaisuihin”.

Ilkka Niiniluoto esittää artikkelissaan "Onko tieteellis-tekninen kehitys hallittavissa?", että tieteen kritiikkiä ”Rousseausta Spengleriin” tarvitaan tieteellisen toiminnan päämäärien eettiseen pohdintaan ja tasapainottamaan tieteellisen optimismin ajattelumaailmaa. Niiniluoto on huolissaan myös perustutkimuksen ja teknologian sekä talouselämän liian läheisistä yhteyksistä, sillä nämä vaarantavat tieteelliseen maailmankuvaan tarvittavan tiedon tuottamista. Veronica Stolte-Heiskanen puolestaan pitää tämän seurauksena sitä, että tiede väistämättä joutuu myös yhteiskunnallisten arvoristiriitojen osapuoleksi.

Lars Hertzberg esittää artikkelissaan Tieteen arvovalta ja ihmisten ammatit, että yksipuolinen tieteellinen maailmankuva – tieteisusko – johtaa kulttuuriseen anemiaan, koska se yksipuolistaa käsityksen tiedosta tosiasioiden tutkimukseksi ja asettaa tieteellisen tutkimuksen kaiken tietämisen huipentumaksi. Hertzbergin mukaan tällaisen tietokäsityksen ulkopuolelle jää paljon erilaista käytännön elämään liittyvää tärkeää ei-tieteellistä tietoa, jota ei voida sovittaa tosiasiatiedon muotoon, kuten käytännön taidot, moraali ja tunneäly. Myös Reijo Wileniuksen mukaan tieteen hallitsevuus on johtanut kasvatuksessa ihmisen tiedollisen puolen voimistumiseen emotionaalisen ja eettisen puolen kustannuksella. Kehityspsykologisesta näkökulmasta tekniikan negatiivisia seurauksia käsittelee myös Juhani Pietarinen. Hänen mukaansa vaarana on ihmissuhteiden välineellistyminen, ihmisten kaupallinen ohjailu tekniikan keinoin ja ihmiskäsityksen muuttuminen epäempaattiseksi.

Hertzbergin mukaan yksipuolinen tietokäsitys ei ota huomioon tosiasioita tutkivien tieteiden eroja ja luo harhaanjohtavan yleistävän käsityksen tieteellisyydestä.

Samaa aihetta käsittelee myös Aulis Aarnio artikkelissaan "Pitäisikö filosofienkin vaieta?" Hän vastustaa tieteen korottamista absoluuttiseen asemaan ja myös näkemystä, jonka mukaan olisi olemassa tieteellinen menetelmä, joka tuottaa ainoita ja oikeita tuloksia. Aarnion mukaan tiede on nähtävä näkökulmasidonnaisena ja inhimillisenä toimintana.

Uskonnollinen tiedekritiikki

Tapio Puolimatka

Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka tarkastelee ”tieteen myyttiä” teoksessaan Usko, tieto ja myytit ja siteeraa sellaisia tutkijoita kuin Jacques Ellul, Mary Midgley, Nicholas Rescher, Theodore Roszak ja Leo Sestov. Puolimatkan mukaan tieteen myytti toimii edistyksen myytin pohjana ja tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan ainoastaan tiede voi ratkaista nyt tai viimeistään tulevaisuudessa ihmisen kaikki ongelmat. Tieteen myytti sisältää myös objektiivisuuden myytin, jolla tarkoitetaan vääristynyttä käsitystä, että tieteessä olisi mahdollista saavuttaa ei-inhimillinen objektiivisen tarkkailijan asema. Puolimatkan mukaan kyseessä on uskonnon kaltainen aatejärjestelmä, joka on ylittänyt tieteellisyyden rajat ja tämän vuoksi vääristää tieteen mahdollisuudet absoluuttisiksi. Tiede ei kuitenkaan kykene vastaamaan kaikkiin kysymyksiin.

K. V. Laurikainen

Vakiintuneita tieteeseen liitettyjä käsityksiä ravisteli fyysikko K. V. Laurikainen teoksessaan Tieteen giljotiini. Hän arvostelee erityisesti ajatuksia tieteellisen maailmankuvan rationaalisuudesta ja objektiivisuudesta ja perustaa väitteensä muun muassa Niels Bohrin ja Wolfgang Paulin hiukkasfysiikan tutkimuksiin eli niin sanottuun Kööpenhaminan tulkintaan. Laurikaisen mukaan objektiivisuus ja rationaalisuus tieteellisyyden arviointiperusteina ei voi enää toimia, koska hiukkasfysiikassa on osoitettu, ettei sen ilmiöitä voida selittää rationaalisesti. Kausaalisuhteiden sijasta hiukkasfysiikassa voidaan puhua vain todennäköisyyksistä ja samalla voidaan puhua fysikaalisten ilmiöiden irrationaalisuudesta ja indeterminismistä. Tämä osoittaa hänen mukaansa, ettei tutkimuskohde ole rationaalisesti eikä objektiivisesti kuvattavissa. Laurikainen puolustaa näkemystään myös sillä, ettei hiukkasfysiikan tutkimuksissa voida unohtaa mittalaitteston ja tutkijan vaikutusta tuloksiin. Hänen mukaansa tutkimus on käsitettävä tutkijan ja tutkimuksen kohteen vuorovaikutukseksi ja objektiivisuus voidaan ymmärtää korkeintaan intersubjektiivisuutena. Laurikainen kannattaa komplementäärisyysajatusta, jonka mukaan todellisuutta voidaan lähestyä tieteen ja sisäisen äänen, kuten uskonnon näkökulmista, jotka yhdessä täydentävät toisiaan.

Fundamentalismi ja älykäs suunnittelu

Uskonnolliset fundamentalistit ajattelevat, että uskonnollisia vakaumuksia tulee koetella ja tukea tieteellisen todistusaineiston avulla. Luomisoppi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi kemiallinen evoluutio ja evoluutioteoria ovat epätosia, on esimerkki uskonnollisesta fundamentalismista. Luomisopin kannattajat tulkitsevat Ensimmäisen Mooseksen kirjan sisältämän luomiskertomuksen kokemusperäisesti koeteltavana selityksenä ja etsivät todistusaineistoa elämän kehityksen kehitysopillista selitystä vastaan.

Älykäs suunnittelu väittää: ”tietyt kaikkeuden ja elollisten olentojen ominaisuudet ovat parhaiten selitettävissä älyllisellä syyllä, eivät ohjaamattomalla tapahtumasarjalla, kuten luonnonvalinnalla”. Sen keskeisimmät edustajat, jotka kaikki ovat yhteydessä yhdysvaltalaiseen Discovery Instituteen, ovat sitä mieltä, että suunnittelija on Jumala. Älykkään suunnittelun kannattajat väittävät, että kyseessä on tieteellinen teoria, ja he pyrkivät myös määrittelemään tieteellisen menetelmän perustavalla tavalla uudelleen niin, että se hyväksyisi myös yliluonnolliset selitykset.

Tieteen eettiset ongelmat

Pääartikkeli: Tieteen etiikka

Tieteen etiikka käsittelee tieteeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tutkimuksessa esiintyy tahallisia ja tahattomia väärinkäytöksiä. Professori Henry H. Bauer mainitsee tahallisista väärinkäytöksistä esimerkkeinä tutkimustulosten väärentämisen ja muuntelun, kopioimisen, luvattoman levittämisen ja petokset. Väärinkäytöksiin voivat kannustaa taloudelliset edut, maineen kalastaminen ja kilpailu.

Tieteellisissä julkaisuissa ja oppikirjoissa on usein lukuisia virheitä ja puutteita, mikä aiheuttaa ongelmia muun muassa tieteen kansantajuistamisessa.

Koe-eläinten käyttö tieteellisissä tutkimuksissa on eettinen ongelma. Toinen runsaasti huomiota saanut eettinen ongelma liittyy geenitutkimukseen ja sen tulosten soveltamiseen. Sotateollisuus ja siihen liittyvä tutkimus on lähtökohtaisesti eettisesti ongelmallista. Osa tutkimuksesta ja sen tuloksista päätyy kuitenkin lopulta myös siviilikäyttöön.

OECD-maissa suurin osa tieteellisestä tutkimuksesta on yksityisten yritysten toimintaa. Tällaisen tutkimustiedon kohdalla ei toteudu tieteelliselle tutkimukselle asetettu julkisuusperiaate, jonka mukaan kaiken tieteellisen tiedon tulisi olla julkisen arvioinnin kohteena. Suomessa yritysten rahoitus on johtanut huoliin tieteellisen tutkimuksen vapaudesta ja itsenäisyydestä. Julkisen rahoituksen alueella puolestaan on ainakin kansalaismielipiteessä törmätty nollatutkimusongelmaan.

Tieteenkritiikki taiteessa

Romantiikan ajan taiteilija William Blaken maalaus Newton (1795). Blaken kuvaama Isaac Newton on uppoutunut geometrisiin haasteisiin ja unohtanut ympärillään olevan runsaan luonnon.

Romantiikan ajan runoilijat tarkastelivat tieteen ja teknologian synnyttämiä yhteiskunnallisia ongelmia jo 1800-luvun alun Englannissa ja halusivat vapauttaa ihmisen tekniikan vallasta. Myöhemmin erityisesti tieteiskirjallisuus on kuvannut tulevaisuuden yhteiskuntia, joissa ihmisiä hallitaan tieteen ja tekniikan keinoin – mainittakoon Aldous Huxleyn romaani Uljas uusi maailma ja George Orwellin Vuonna 1984.

Tieteen uhkakuvat ovat vaikuttaneet myös elokuviin. Postapokalyptisen elokuvan aiheena on usein ihmisen omalla toiminnallaan aiheuttaman katastrofin jälkeinen tulevaisuus. 1980-luvulla genreä hallitsi ydinsodan jälkeinen tulevaisuus esimerkiksi elokuvissa Mad Max 2 – asfalttisoturi, Viimeinen taistelu ja Pako New Yorkista. 2000-luvulla virukset ja sairaudet otettiin näiden elokuvien uudeksi teemaksi muun muassa elokuvissa Resident Evil ja 28 päivää myöhemmin. Tieteen kritisointia on esiintynyt myös elokuvissa Ihmisen pojat ja Invasion – Tunkeutujat.

Tieteiden sota ja tieteenvastainen ajattelu

Ilkka Niiniluoto on esittänyt, että Alan Sokalin käynnistämässä "tieteiden sodan" tiedekritiikissä ja tieteen puolustamisessa on kyse tieteen ja antitieteen välisestä kamppailusta, jolla on pitkät perinteet. John Passmore löytää tieteenvastaisia näkemykssiä myös sellaisilta kirjailijoilta kuin Jonathan Swift, William Blake, J. W. von Goethe, Mary Shelley ja Søren Kierkegaard. Richard Bernstein puolestaan on arvostellut artikkelissaan Raivo järkeä vastaan filosofeja Friedrich Nietzsche, Martin Heidegger, Theodor Adorno ja Jacques Derrida. Arvostelijoiden mukaan postmodernististen, relativististen ja konstruktivististen filosofien näkemykset ovat osa antitieteen ohjelmaa.

Filosofi Elizabeth Lloyd on kyseenalaistanut tämän tulkinnan, koska hänen mukaansa tieteenkriitikoiden yrityksenä ei ole tieteen häpäisy vaan sen ”demystifiointi”: on haluttu näyttää, ettei tieteen arki vastaa sitä ihannetta, jonka filosofit ja sosiologit ovat aiemmin asettaneet. Suomen akatemian tutkija Kalle Michelsen huomauttaa lisäksi, että tiede on liian arvokas asia jätettäväksi uuden – ja vielä nuoren – konstruktivistisen tiede- ja teknologiatutkimuksen ulkopuolelle.

Suomessa muun muassa Ilkka Niiniluoto on arvostellut erilaisia relativistisia, konstruktivistisia ja postmodernistisia ”tieteenvastaisia” käsityksiä muun muassa kirjoituskokoelmassaan Totuuden rakastaminen.

Politiikka ja tieteenvastaisuus

Todellisuutta voidaan pitää modernismin pohjalta kiinteänä, järjestyneenä ja universaalina. Tällöin jokaisen normaalisti havainnointi- ja ajattelukykyisen ihmisen tulisi hahmottaa todellisuus samalla tavoin. Vastaavasti postmoderneista lähtökohdista kaikki tieto on suhteellista ja pyrkimys esittää siitä yksi oikea tulkinta on tyranniaa.

Vastakohtien etsiminen ja kärjistävä käyttö ajattelussa ja toiminnassa on eräs keino pelkistää monimutkaista ympäristöä ja ylläpitää hallinnan tunnetta. Vahvistusharhaksi kutsuttu taipumus ohjaa ihmistä valikoimaan aiempaa käsitystään vahvistavaa ja torjumaan näkemyksensä kanssa yhteensopimatonta informaatiota.

Poliittinen populaari tieteenvastaisuus voidaan nähdä seurauksena käsityksistä, että tieteeseen aina liittyy tietynlainen (yleensä vasemmistolainen) yhteiskuntapolitiikka ja kriittisyys uskontoa kohtaan. Tieteenvastaisuuteen liittyy suhteellistava näkemys tieteellisestä tiedosta yhtenä tiedon lajina tai tyyppinä muiden joukossa.

Konservatiivinen tieteenvastaisuus

Republikaanien kannattajista Yhdysvalloissa monet epäilevat ilmastonmuutosta, kieltävät evoluution ja vastustavat kantasolututkimusta. Republikaanien kannattajista 58 % ja demokraattien kannattajista 41 % uskoi Jumalan luoneen ihmiset alle 10 000 vuotta sitten.

Kognitiivinen kreationismi

Tieteenhistorioitsija Michael Shermerin mukaan yhdysvaltalaiset vasemmistolaiset sortuvat usein kognitiiviseen kreationismiin – uskomukseen, että evoluutio ei voisi selittää ihmisen psykologiaa vaikka se selittää ihmiskehon piirteitä.

Myös termiä sosiaalinen kreationismi käytetään siitä muun muassa marxilaisilla yleisestä uskomuksesta, että ihmisten arvot, persoonallisuudet ja instituutiot olisivat yksinomaan sosiaalisesti muotoutuneita.

Väite, että mielemme olisi lähes täysin kulttuurin tuotetta, on psykologi Steven Pinkerin mukaan eräiden vasemmistoälykköjen mantra. Nämä hyökkäsivät evoluutiopsykologiaa vastaan 1980- ja 1990-luvuilla, esimerkiksi amerikkalaisen äärivasemmiston "Science for People" kiisti sen nykyään kiistattoman ajatuksen, että ihmisen ajatustoiminta ja käyttäytyminen ovat ainakin osittain evoluution tuotetta.

Feministinen tiedekritiikki

Feministisen tiedekritiikin mukaan tieteelliset teoriat ylläpitävät ja sisältävät sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja ja -käsityksiä ja ovat tämän vuoksi virheellisiä. Tällaisia käsityksiä ovat esittäneet mm. R. Bleier teoksessaan Science and gender: A critique of biology and its theories on women (1984) ja Evelyn Fox Keller teoksessaan Reflections on Science and Gender (1985). Kritiikin mukaan tieteen edistyminen kärsii yksipuolisen maskuliinisesta teorianmuodostuksesta – kuten hierarkkisten kausaalijärjestelmien suosimisesta – ja naisten epätasa-arvoisesta kohtelusta ja sivuuttamisesta tiedeyhteisössä. Lisäksi feministisen kritiikin mukaan tieteellisten teorioiden soveltaminen ei ota huomioon heidän etujaan, eikä käsittele sukupuolikysymystä tieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Lisäksi feministisen kritiikin mukaan sukupuoliseen syrjintään liittyvien tieteellisten teorioiden konfirmoimisessa käytetään apuna narratiivisia ja retorisia keinoja, sillä teoriat yksin ovat empiirisesti alideterminoituja. Feministiset kriitikot puhuvat myös legitiimeistä ennakkokäsityksistä, jotka mahdollistavat tieteellisen toiminnan ja jotka eivät ole suoranaisesti virheellisiä. Näiden mukaan tärkeää olisi estää hallitsevien ennakkokäsitysten muodostuminen, jolloin erilaiset ennakkokäsitykset voivat toimia tieto-opillisina resursseina ja tuoda maailmasta esiin sen eri puolia. Tämä liittää feministisen tiedekritiikin postmoderniin tiedekritiikkiin, jossa vastustetaan "hallitsevia kertomuksia".

Luonnonmukaisuus

Tiedetoimittajien Alex Berezowin ja Hank Campbellin mukaan yhdysvaltalaiset vasemmistolaiset uskovat usein, että ”luonnolliset asiat ovat hyviä ja luonnottomat huonoja”. Heidän identiteetilleen on usein olennaista kannattaa luomua ja vastustaa geenimuuntelua, vaikka ihmiskunta on harjoittanut geenimuuntelua jo 10 000 vuotta jalostamalla.

Syväekologinen tieteenvastaisuus

Syväekologi Jouko Kämäräinen kirjoitti vuonna 2012 Voima-lehden artikkelissa, että tiede on fundamentalistinen uskonto ja professorit Esko Valtaoja ja Kari Enqvist ovat julistautuneet tiedepapeiksi: ”Entäpä jos ihminen saa lopullisen tietonsa maailmasta intuitiivisesti ja dynaamisessa vuorovaikutuksessa elävän luonnon kanssa, ilman uskonnotonta ja meritokraattista hiukkaskiihdytintä.” Kämäräisen mukaan ”ympäristökeskustelua viedään kuin märkää rättiä rationaalisen ajattelun ehdoilla”.

Katso myös

• Janne Kivivuori
• Kaksi kulttuuria
• Kehityskritiikki
• Standpoint-teoria
• Tieteen ja uskonnon välinen suhde

Kirjallisuutta

• Gross, Paul R. & Levitt, Norman: Higher superstition: The academic left and its quarrels with science. Baltimore, Madison: The Johns Hopkins University Press, 1994. ISBN 0-8018-4766-4 (englanniksi)
• Clarkeburn, Henriikka & Mustajoki, Arto: Tutkijan arkipäivän etiikka, Vastapaino, 2007.
• Kuula, Arja: Tutkimusetiikka: aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys, Vastapaino, 2006.
• Pirttilä, Ilkka: Me ja maailman mallit: Tiedonsosiologian ydintä etsimässä. (Samannimisen väitöskirjan teknisesti ja toimituksellisesti korjattu versio) Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-592-4
• Varto Juha: Fenomenologinen tieteen kritiikki (Phenomenological critique of science), Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta 30, Tampere 1992.
• Immonen, Kari (toim.): Tieteen historia – tieteen kritiikki, Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 19, 1988.
• Tieteen kirot ja siunaukset, Edistyksen Päivät 87 -seminaariraportti, toim. Jaana Venkula, Edistyksellinen tiedeliitto ry:n julkaisuja, Helsinki 1988.
• Wilenius, Reijo: Ihminen, luonto ja tekniikka, Atena-kustannus, Jyväskylä 1987.
• Wright, Georg Henrik von: Tiede ja ihmisjärki. Otava, Helsinki 1987.
• Tieteen myytit ja harhat, Edistyksen Päivät 85 -seminaariraportti, Edistyksellinen tiedeliitto ry:n julkaisuja, Helsinki 1985.
• Zammito, John H.: A Nice Derangement of Epistemes: Post-positivism in the Study of Science from Quine to Latour. University of Chicago Press, 2004.
• Collins, Trevor & Pinch, The Golem: What everyone should know about science. Cambridge University Press, 1998.
• Bauer, Henry H.: Scientific Literacy and the Myth of the Scientific Method. University of Illinois Press: Urbana (Ill.), 1992.

Aiheesta muualla

• Pihlstöm, Sami: Tiede ja edistyksen myytti, Tieteessä tapahtuu 1/2005 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Berglund, Eva: Kenen tiede on kovaa? Yliopisto -lehti 12/96
• Vehkavaara, Tommi: Huijauksia vai konstruktioita? (Arkistoitu – Internet Archive) Niin & näin 4/1997
• Michelsen, Kalle: Alan Sokal ja tieteentutkimuksen identiteettikriisi. (Arkistoitu – Internet Archive) Tieteessä tapahtuu 7/97
• Laurikainen, K. V.: Sisäisen ja ulkoisen maailman yhteiset juuret
• Weber, Max: Science as vocation (Arkistoitu – Internet Archive)
• Philosophy for an "age of death": The critique of science and technology in Heidegger and Nishitani