Vapaaehtoisarmeija

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vapaaehtoisarmeijan värväysjuliste.

Vapaaehtoisarmeija (ven. Добровольческая армия, Dobrovoltšeskaja armija, tunnetaan myös nimellä ”Aleksejevin armeija” tai ”Aleksejevin organisaatio”) oli Venäjän sisällissodassa Etelä-Venäjällä ja Kaukasiassa toiminut antibolsevistinen eli valkoinen armeija.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Mihail Aleksejev saapui Donin kasakoiden alueen pääkaupunkiin Novotšerkasskiin marraskuussa 1917 tavoitteenaan vastavallankumouksellisten tukikohdan pystyttäminen. Häntä tuki Donin kasakoiden atamaani Aleksei Kaledin, joka oli noussut valtaan samana päivänä kun bolsevikit kaappasivat vallan lokakuun vallankumouksessa.[1] Seuraavan kuukauden kuluessa useita korkea-arvoisia Venäjän armeijan upseereja, mukaan lukien Lavr Kornilov, Anton Denikin ja Sergei Markov sekä antibolsevistisia poliitikkoja yhtyi Aleksejevin riveihin. Alun perin ”Aleksejevin organisaatioksi” nimetystä joukosta muodostui vuoden 1917 loppuun mennessä ”Vapaaehtoisarmeijaksi” kutsuttu järjestö. Aleksejev oli vastuussa hallinnollisista ja poliittisista päätöksistä, Kornilov nimitettiin asevoimien komentajaksi, ja Kaledin jäi vastuuseen Donin alueesta sekä kasakoista.[2][3] Vuoden 1918 alussa Vapaaehtoisarmeijan vahvuus oli noin 4 000 miestä, joista suurin osa oli entisiä upseereja. Kaledinin kasakkajoukot jäivät harvalukuisiksi, koska suurin osa kasakoista ei halunnut ryhtyä aseelliseen vastarintaan eikä luottanut vapaaehtoisarmeijalaisiin.[4][5]

Ensimmäinen ja toinen Kubanin sotaretki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kartta vapaaehtoisarmeijan ”jäämarssista” eli ensimmäisestä ja toisesta Kubanin sotaretkestä.

Vladimir Antonov-Ovsejenkon johtamat puna-armeijan joukot saapuivat Donin alueelle tammikuussa 1918. Helmikuun kuluessa ne valtasivat Rostovin sekä Donin kasakoiden pääkaupungin ja Vapaaehtoisarmeijan tukikohdan Novotšerkasskin. Kornilov ja Aleksejev eivät pystyneet vastustamaan lukumäärältään ylivertaista puna-armeijaa, joten he päättivät vetäytyä etelään kohti Kubanin aluetta, jossa he toivoivat saavansa paikallisten kasakoiden tuen.[6] Kaiken toivon menettänyt atamaani Kaledin ampui itsensä.[7] Vapaaehtoisarmeijan taktista vetäytymistä kutsutaan ensimmäiseksi Kubanin sotaretkeksi tai ”Jäämarssiksi”[8]. Jäämarssin aikana Vapaaehtoisarmeija vetäytyi jatkuvasti punaisten joukkojen häiritsemänä. Huhtikuussa Vapaaehtoisarmeija yritti vallata Kubanin kasakoiden pääkaupunkia Jekaterinodaria, joka oli paikallisten bolsevikkien hallussa. Kaupungin valtaaminen ei onnistunut ja tilannetta pahensi kenraali Kornilovin kuolema piirityksen aikana. Kuullessaan Kornilovin kuolemasta V. I. Leninin kerrotaan julistaneen sisällissodan loppuneen.[9]

Kornilovin kuoleman jälkeen Anton Denikinistä tuli Vapaaehtoisarmeijan komentaja. Hän lopetti kaupungin piirittämisen ja vetäytyi takaisin kohti pohjoista, koska oli kuullut Donin kasakkojen nousseen uudestaan kapinaan bolsevikkeja vastaan.[10] Vapaaehtoisarmeija käytti seuraavat kuukaudet keräten voimiaan ja täydentäen rivejään uusilla tulokkailla. Kesäkuussa 1918 Denikinin Vapaehtoisarmeija oli kasvanut jo yli 9 000:een mieheen, sillä kadetteja ja upseereja oli saapunut tasaisesti pohjoisesta. Vapaaehtoisten rivejä täydensivät myös Kubanin kasakat sekä eversti Mihail Drozdovskin vapaaehtoiset Romaniasta.[11][12]

Vapaaehtoisarmeija aloitti niin sanotun toisen Kubanin sotaretken eli alueen vapauttamisen bolsevikeista kesäkuussa 1918. Elokuun loppuun mennessä muun muassa Jekaterinodarin ja Novorossijskin kaupungit oltiin vallattu, mikä mahdollisti täydennyksien saapumisen Mustanmeren yli. Niistä huomattavin oli kenraali Pjotr Wrangel. Donin kasakoiden uuden atamaanin Pjotr Krasnovin tuki oli myös elintärkeää, koska he estivät puna-armeijan vahvistusten saapumisen pohjoisesta.[13][14] Marraskuussa vallattiin Kubanin bolsevikkien viimeinen tukikohta Stavropol. Vapautetusta Kubanin alueesta tuli Vapaaehtoisarmeijan tärkein alueellinen tukikohta.[15] Denikinin asevoimat olivat kasvaneet syksyn mittaan lähes 40 000:een mieheen, mutta asevelvollisuus oli laskenut yksiköiden laatua. Vapaaehtoisarmeija menetti myös syksyllä monta kyvykästä johtajaa, kuten Drozdovskin ja Markovin sekä itse armeijan ylipäällikön Aleksejevin, mikä teki Denikinistä lähes yksinvaltiaan.[16]

Moskovan direktiivi ja Vapaaehtoisarmeijan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelä-Venäjän armeijan asemat kesällä ja alkusyksyllä 1919 sekä sen suunnittelema reitti Moskovaan.

Vapaaehtoisarmeija jatkoi pohjois-Kaukasian vapauttamista, ja helmikuun alussa 1919 se oli miehittänyt Pjatigorskin ja Groznyin kaupungit sekä tuhonnut puna-armeijan viimeiset taisteluosastot.[17] Vuoden 1919 alussa Vapaaehtoisarmeija sekä heikentyneet Donin kasakat yhdistyivät niin kutsutuksi Etelä-Venäjän armeijaksi tai "Venäjän eteläosien asevoimiksi” (Vooružonnyje sily juga Rossii), jonka ylipäällikkönä toimi Anton Denikin. Etelä-Venäjän armeija koostui Donin kasakka-armeijasta, yksittäisistä vastavallankumouksellisista joukoista sekä Vapaaehtoisarmeijasta, joka jakaantui keväällä 1919 Kaukasian armeijaksi sekä uudeksi Vapaaehtoisarmeijaksi. Kaukasian armeijan johtoon valittiin Pjotr Wrangel ja Vapaaehtoisarmeijan johtoon Vladimir Mai-Majevski, mutta he toimivat Denikinin operatiivisen johdon alaisuudessa.[18]

Kesäkuussa Wrangel valtasi Tsaritsynin, minkä jälkeen Denikin julkaisi niin sanotun ”Moskovan direktiivin” ja hahmotteli siinä Etelä-Venäjän armeijan tulevan strategian. Lopullisena kohteena oli Moskova, johon edettäisiin rautateitä pitkin.[19] Keskikesällä armeija lujitti sivustojaan valtaamalla Ukrainasta Odessan, Pultavan sekä Kiovan, minkä jälkeen Denikin aloitti suurhyökkäyksen kohti Moskovaa.[20] Ympärysvaltojen, kuten Ison-Britannian lähettämä materiaalinen apu oli tärkeässä asemassa loppukesän ja syksyn operaatioissa.[21] Syyskuussa alkaneen suurhyökkäyksen keihäänkärkenä toimi Mai-Majevskin komentama Vapaaehtoisarmeija, joka valtasi nopeasti Kurskin ja Orjolin kaupungit. Moskova oli vain 300 kilometrin päässä, mutta puna-armeijan vastahyökkäykset loka- ja marraskuussa uhkasivat piirittää Vapaaehtoisarmeijan, jolloin se joutui perääntymään. Etelä-Venäjän armeija ei lopettanut perääntymistään ennen Don-jokea, jolloin se oli jo menettänyt lähes kaikki valtaamansa alueet.[22]

Puna-armeija yritettiin vuoden 1920 alussa pysäyttää Donilla, mutta turhaan. Valkoiset vetäytyivät Novorossijskiin, josta suurin osa heistä evakuoitin huhtikuun aikana, mukaan luettuna Denikin. Wrangel jäi vastuuseen vastavallankumouksellisista joukoista, mutta hänkin joutui pakenemaan marraskuussa 1920.[23]

Kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaaehtoisarmeija ei koskaan saanut valloittamien alueidensa väestöä puolelleen, koska tavalliset ihmiset näkivät sen yläluokkaisena liikkeenä, jollainen se todellisuudessa olikin. Ryöstely sekä tarvikkeiden takavarikointi tekivät armeijasta epäsuositun ja varsinkin Denikinin harjoittama ”yksi yhtenäinen Venäjä” -politiikka loitonsi mahdollisia liittolaisia, kuten kasakoita, ukrainalaisia, puolalaisia sekä saksalaisia.[24] Vapaaehtoisarmeija oli myös säälimättömän antisemitistinen, ja sen on arveltu tuhonneen systemaattisesti kymmeniä tuhansia juutalaisia Ukrainan alueella.[25]

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vapaaehtoisarmeijan perustaja ja sen alkuperäinen johtaja Mihail Aleksejev.
    Vapaaehtoisarmeijan perustaja ja sen alkuperäinen johtaja Mihail Aleksejev.
  • Alkuperäinen Vapaaehtoisarmeijan asevoimien ylipäällikkö Lavr Kornilov.
    Alkuperäinen Vapaaehtoisarmeijan asevoimien ylipäällikkö Lavr Kornilov.
  • Anton Denikin, Vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö loppuvuodesta 1918 alkaen.
    Anton Denikin, Vapaaehtoisarmeijan ylipäällikkö loppuvuodesta 1918 alkaen.
  • Pjotr Wrangel, kenties kyvykkäin Vapaaehtoisarmeijan komentaja ja yksi viimeisistä valkoisista johtajista Venäjällä.
    Pjotr Wrangel, kenties kyvykkäin Vapaaehtoisarmeijan komentaja ja yksi viimeisistä valkoisista johtajista Venäjällä.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Evan Mawdsley: The Russian Civil War. Unwin Hyman 1987.
  • Richard Luckett: The White Generals: An Account of the White Movement and the Russian Civil War. Routledge & Kegan Paul 1987.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Mawdsley 1987, s. 18.
  2. ↑ Mawdsley 1987, s. 20.
  3. ↑ Luckett 1987, s. 99–100.
  4. ↑ Mawdsley 1987, s. 21.
  5. ↑ Luckett 1987, s. 98–99.
  6. ↑ Luckett 1987, s. 108–111.
  7. ↑ Mawdsley 1987, s. 20.
  8. ↑ Mawdsley 1987, s. 93.
  9. ↑ Mawdsley 1987, s. 21–22.
  10. ↑ Luckett 1987, s. 122.
  11. ↑ Luckett 1987, s. 156, 178.
  12. ↑ Mawdsley 1987, s. 94.
  13. ↑ Luckett 1987, s. 188–189.
  14. ↑ Mawdsley 1987, s. 92.
  15. ↑ Luckett 1987, s. 192.
  16. ↑ Mawdsley 1987, s. 95–96.
  17. ↑ Mawdsley 1987, s. 161–162.
  18. ↑ Mawdsley 1987, s. 163, 165, 169–170.
  19. ↑ Mawdsley 1987, s. 172.
  20. ↑ Mawdsley 1987, s. 172–173.
  21. ↑ Mawdsley 1987, s. 167.
  22. ↑ Mawdsley 1987, s. 195, 203–204.
  23. ↑ Mawdsley 1987, s. 224, 270.
  24. ↑ Mawdsley 1987, s. 208–211.
  25. ↑ William G.Rosenberg: Poliittinen väkivalta Venäjän sisällissodassa 1918-1920. Teoksessa "Sodasta Rauhaan: Väkivallan vuodet Euroopassa 1918-1923", toim. Robert Gerwarth & John Horne. s. 57–58. Suomentanut Tatu Henttonen. Oxford University Press, 2012.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vapaaehtoisarmeija&oldid=22602614”