Network Modeling Simulation and

Analysis in MATLAB 1119631432

Go to download the full and correct content document:
https://ebookgrade.com/product/network-modeling-simulation-and-analysis-in-matlab-
1119631432/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Network Modeling and Simulation A Practical Perspective

https://ebookgrade.com/product/network-modeling-and-simulation-a-
practical-perspective/

ebookgrade.com

Electronically Scanned Arrays MATLAB Modeling and

Simulation

https://ebookgrade.com/product/electronically-scanned-arrays-matlab-
modeling-and-simulation/

ebookgrade.com

PEM Fuel Cell Modeling and Simulation Using Matlab

https://ebookgrade.com/product/pem-fuel-cell-modeling-and-simulation-
using-matlab/

ebookgrade.com

Nonlinear Distortion in Wireless Systems Modeling and

Simulation with MATLAB 0470661046

https://ebookgrade.com/product/nonlinear-distortion-in-wireless-
systems-modeling-and-simulation-with-matlab-0470661046/

ebookgrade.com
Excel Data Analysis Modeling and Simulation

https://ebookgrade.com/product/excel-data-analysis-modeling-and-
simulation/

ebookgrade.com

Data Analysis Optimization and Simulation Modeling 4th

Edition by Albrig

https://ebookgrade.com/product/data-analysis-optimization-and-
simulation-modeling-4th-edition-by-albrig/

ebookgrade.com

Modeling and Simulation in the Life Sciences 2nd

https://ebookgrade.com/product/modeling-and-simulation-in-the-life-
sciences-2nd/

ebookgrade.com

Stochastic Simulation and Applications in Finance with

MATLAB Programs

https://ebookgrade.com/product/stochastic-simulation-and-applications-
in-finance-with-matlab-programs/

ebookgrade.com
Another random document with
no related content on Scribd:
1. AIKAISIMMAT MUISTOT.

Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle

rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni
ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden
rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli
annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan
rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-
istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä
tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä
nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita.
Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän
elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä —
asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen
ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden
valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme
määrätympää muistoa.

Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen,

joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia
rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta
tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä
minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach
nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon
vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen
pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten
ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.

Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni,

äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin
kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku;
arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.

Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan,

joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä
saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä
talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa
univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset
hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä
paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen
hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle
lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa
kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan
kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen
mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan
tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella
ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin
korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan,
maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa
pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori
aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa
hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti
yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen
kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista
mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan
uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun
vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa
mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari
oli tuona yönä kantanut.
2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.

Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan

minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen
ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän
oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä,
jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta
viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä
keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan
vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.

Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen

hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa
oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme
kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti
ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä
puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa
verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä
antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen
valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa
kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen
Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja
herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa
asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle
maaperälle.

Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen

astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin
kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin
vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä
uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat
päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan
kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat
perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen
kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä,
jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua
viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit
poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken
tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto
haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän
luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön
parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen
hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita
esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi
muuriin.

Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että

en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa.
Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet
jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle
alttiiksi.

Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta.

Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja
korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet,
pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä
rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan
maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion
ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri
Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella
palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja
menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat
käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut.
Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja
vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli
toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset
pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä
päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja
entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli
jälleen pysähtynyt kulussaan.

Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen

kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat
kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.

Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana.

Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin
nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman
valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni
alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan
ruhtinaallisen linnan vieressä.
3. PERHE-ELÄMÄMME.

Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua

ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin
jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut,
kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani
muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen
kauneuden perikuviin — kauneuden, joka enemmän ilmenee
taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden
säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli
jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen
ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa
mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle
monta kyyneltä.

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä

voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän,
yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin
hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan,
josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat.
Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan
raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin
komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja
kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan
sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari
sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas
päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se
nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini
kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että
se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi
olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen
yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta,
suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia
keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu
Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa
perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden
ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa

lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea
juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa
luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia

taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan
henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel,
Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä
samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa
suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin
parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini
riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen
seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli
pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista,
jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että
yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän
läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen
ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta
arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien
näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat
hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut
vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä
teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin
hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei
suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin
tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä
mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin
seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki
harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin
usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa
henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän
perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten
elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu
etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten
henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän
arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja
että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen
tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa
heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät
todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä
tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En

muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen
rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme
palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on
tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä,
jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka
ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin
tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon
hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas
Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu
kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin

rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka
ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa
siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä
sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen
velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan
unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini

makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme.
Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan
tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure,
lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan
pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja
sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni
antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat,
joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä
salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli
kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja
yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut
kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.
 Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin
huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa
sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua pidettiin
siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai
kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan
puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä
nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.
4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella.

Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu,
että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja
samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan
selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan,
joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen
vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat
erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä

mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut
niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti
voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta
kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan
päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa
maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin
minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli
molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut
kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan
liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja
laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja
asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen
edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei
minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä
»etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi

säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti
tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni.

Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa.
Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja
siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo,
vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha
täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä
kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli
kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha
kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran
näin katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi
on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli
nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa
esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi,
kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa
asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he

näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta
en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan
katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista
linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan.
Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini
puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella
riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan
edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» —
Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän
kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen
ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet
rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli
hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa
taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja
onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa
lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä
kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja

minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon
edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja
saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme
kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten
myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat
ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian
jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille
huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja
keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän
abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian
jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä
kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä
löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla
vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen
verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui
juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen
sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se
tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko
päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen
elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan
kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät
voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti
omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan.
Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin
pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja
ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen
vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa
eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt
tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja
luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi
tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin
lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään
luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin
kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että

luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja
varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.
5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä

kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä
vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä
korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren
perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla
hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut
äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo
kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen,
nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa
maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan
rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen
nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin
palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja
heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä
yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin
lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka
hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini,
mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain
välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki
ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan
toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat
yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan
luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän
ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui
aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen
puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja
omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä
ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli
ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi
silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli
kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen.
Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan
voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja
kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että
hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka
silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran
sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi
ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita
kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo
tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut
ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella
unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri,
jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja
oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan.
Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset
mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän,
että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen
vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin
tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski
tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-
intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä,
nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni
kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi
ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut

samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle
ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan,
että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen
avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista
taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia,
ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat
vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä
ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen
historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt
Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt
Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena
historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee
näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt
saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala
avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät
kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja
ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan

ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella
innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä
vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini
kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti
syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani
Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta
kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään
haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen
lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä,
Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta,
kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa kanssa
ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle, mikä oli
ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-ihailu oli
lapsuuteni todellinen uskonto.
6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.

Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan,

jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi
tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että
asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa
hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli
juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa
vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät
ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi
kerran sanan vallankumous.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi,

että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten
lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin
rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa
kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain
rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet
kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka
kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta
salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi
maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä
aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti
kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien
myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni
pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan
käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi
silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin
Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna
taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua
kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen.
Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos
hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni
onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli

uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee sen
kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia
sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta
ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa,
puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän
maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman
rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että
näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni
seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran
kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja
vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa,

perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita
läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron
jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet
eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen
saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät
linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät
hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella
kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät
vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli
pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen

niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä
loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta
puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä
syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren
kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan
suosionosoituksia jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet,
lyhyesti, että hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän
päinvastoin maan eduksi oli pontevasti vastustanut ruhtinaan
mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren apuun vain silloin,
kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten

kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai
taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin
vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti
vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä
kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin
intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka
en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni
tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen
puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen
vihollistensa ilkeämielisyydestä.
 Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi
yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin
matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi
tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla
kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista
tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan.
Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan
luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa
tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman
hyväksi.

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka

toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa
tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-
asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina
ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan
epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan
koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos
meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta
tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja
olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni
ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista
hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä
leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu

rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas
valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää
tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea
huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut
olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka
järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten
ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat
ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä
kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika,
muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat
miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi
sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa
oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui
siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä.
Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia
tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut
asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi
nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana
huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen
jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian
näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman,
joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas
mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja
koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen
mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme
kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa
silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet
äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois
ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria
kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme.
Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi
paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen
kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet
väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua
olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui
jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen
adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui
muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja
rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan
huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan
aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua
pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä
kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi
luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä
ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet
täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme.
Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä
kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika

ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa.
Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli
suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin
intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan
yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita
rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui
laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella
innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin
kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen
kasteen vallankumouksen kädestä.
7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista

saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää
suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat
esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta
saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman,
pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet
kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä
oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan
edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet,
vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen
saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin
hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota

suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja
kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin
kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan
äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan
pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja
kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki
pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas
hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan,
jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa.
Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi
äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen
kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä,
mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet
ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei
tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka
ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani.

Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini,
nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui
sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus
siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa
sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko
myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön
hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi
poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti
kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä
lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti
täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja
monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen
itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä
päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen
yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä,
ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana
vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.
 Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä
leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion
palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa
pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen
toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä
salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä
määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse
oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha

perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön
jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin
nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa
jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja
muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei
korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron
häntä liiaksi järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa,

kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu
yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä
postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja
äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja
hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei
vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana
ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli
kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus

pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten
olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä
yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että
tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden
lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät
käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin
tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.

8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.

Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia

vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä
opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri
onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani
sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani.
Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut
harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen
sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja
taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota
pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle
ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla
tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava
kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei
löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja
antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He
ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia
menehtyen niiden puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai
juhlatyöhön, jota heille sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että

meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta.