Full download ebooks at https://ebookgrade.

com

Voices Carry Behind Bars and Backstage during

China's Revolution and Reform (Asian Voices)
Wei Zhi

For dowload this book click link below

https://ebookgrade.com/product/voices-carry-behind-bars-and-
backstage-during-chinas-revolution-and-reform-asian-voices-
wei-zhi/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Voices of Diversity Multi Culturalism in America Wei

Zhi

https://ebookgrade.com/product/voices-of-diversity-multi-
culturalism-in-america-wei-zhi/

Voices of Decolonization A Bri Todd Shepard

https://ebookgrade.com/product/voices-of-decolonization-a-bri-
todd-shepard/

Financial Restructuring and Reform in Post WTO China

https://ebookgrade.com/product/financial-restructuring-and-
reform-in-post-wto-china/

Culture Wars in America An Encyclopedia of Issues

Viewpoints and Voices

https://ebookgrade.com/product/culture-wars-in-america-an-
encyclopedia-of-issues-viewpoints-and-voices/
Talking voices Repetition dialogue and imagery in
conversational discourse DEBORAH TANNEN

https://ebookgrade.com/product/talking-voices-repetition-
dialogue-and-imagery-in-conversational-discourse-deborah-tannen/

Hearing Voices The Histories Causes and Meanings of

Auditory Verbal Hallucinations

https://ebookgrade.com/product/hearing-voices-the-histories-
causes-and-meanings-of-auditory-verbal-hallucinations/

Gendered Voices Feminist Visions 7th Edition By Susan M

https://ebookgrade.com/product/gendered-voices-feminist-
visions-7th-edition-by-susan-m/

Black Imagination Black Voices on Black Futures Natasha

Marin

https://ebookgrade.com/product/black-imagination-black-voices-on-
black-futures-natasha-marin/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Mökistä
maantielle
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Mökistä maantielle

Author: A. V. Multia

Release date: June 18, 2024 [eBook #73861]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1925

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKISTÄ

MAANTIELLE ***
MÖKISTÄ MAANTIELLE

Kirj.

A. V. Multia [Akseli Viljasalo]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean

salmen yli toistaan silmäilee.

Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut

väistyä uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa
ympäröivä vanha hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja
heidän jälkiänsä seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten
päivänsä päättäneet kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on
täytyttyään saanut luovuttaa oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta,
Keikkulankankaalla sijaitsevalle hautausmaalle.

Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa

huokaillut, ei saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.

Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja

työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä sitä,
sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet
sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti…

Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset

joutaneet ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot,
suurimmatkin niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat
rakennuksiltaan ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin
ja peltojen pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli
yksinkertainen. Tuoli, pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä
järjestyksessä kukin ne tahtoi lausua, olivat tavallisemmat
huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty astiakaappi kuului jo
harvinaisuuksiin.

Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien

tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä
säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa
lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.

Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.

Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun

joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa
kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä
elävilläkään sen parempaa ole.

Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.

Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun

pahakseen panivat.

Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli

uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä
vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse,
Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta
hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon
suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset
taas suurta ja komeata.
 — Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti
kysytty.

— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.

Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi

ja kauhistukseksi kinnarniemeläisille.

Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten

kinnarniemeläiset älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet
siihen silmänsä iskivät.

*****

Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.

Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan

paljon pahan kera joukon hyvääkin.

Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin

liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme
kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista
puolta edustavat.

Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten

seurojen ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun
yhteisenä huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan
ikkunoista, ja köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus
päästä henkisestä valosta ja valistuksesta osalliseksi.

Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken

kaiken nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja
kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt vallitsee.
 Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan
pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.

Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen

joukkoon vain talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä
hääräävät sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät
kuljeksijat… Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien
orhia ohjaillessa.
TOINEN LUKU.

Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia

taloja.

Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran

lääniksi. Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen
rakennuksista, ovat sellaisia, että niitä kelpaa katsella.

Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera

mies, kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja
hänen isänsä ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet.
Ei ole tästä nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on
viinaanmenevä ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.

Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille,

Risumäen rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa
kyhännyt. Vuosien vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta
majasta paisunut talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana,
omistajiensa ahkeruudella oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on
vielä tänäkin päivänä. Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo
hiukan rappeutunut, mutta huoleti se kestää vielä tämän miespolven
raastamisen, ja ehkäpä tuleva polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen
entiselleen kohottaa.

Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee

Risumäen talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella.
Jo etäälle paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi
tultua avautuu tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt.
Siitä, missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä
alkavat talon viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin
neliökilometrin alan ja antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa
niistä ottaa. Etäämpänäkin on kasvavia kytömaita ja heinää antavia
niittyjä, mutta ne eivät näy maantielle.

Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä

ensimmäiseksi komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään
rakennutti. Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä
onkin vastassa jo Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän
etäämpänä siitä toinen pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa,
joka on palvelusväen ja päivätyöläisten hallussa.

Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu.

Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja
rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista
ei ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa
kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan
koskea. Se on isännän tahto.

— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja

tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.

Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut

ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja
riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä
metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa
vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden
tupaan, talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä
nykyinen, taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä
hyvää suunnitelmaa toteuttaa.

Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet

heti lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän
saa väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin
kutsutulle vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista
huolimatta pian pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan
isännän saapumista odottaa.

Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti

kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain
pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt
siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä
ruveten.

Aika ja tavat ovat muuttuneet.

Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo

suoraan sanoen. Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät
tänne aina aikanaan ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin
kaulaa kastella.

Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen

souvari, Hanssu nimeltään.

— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.

 — Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain
kukaan kuulisi.

— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa.

Jokos sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?

— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä. Hän

on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että isäntä
viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta
keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan
vaivaloisesta työstään.

— Ei tule? perää isäntä.

Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.

— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.

— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka
rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?

— Ju-juuri vissiin ni-niin!

Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa

isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään
lipoen, ähisten aukaisee korkin.

Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.

Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein

hiukan maistellaankin.

— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.

 — Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin
jo o-osaan.

— Pirun hyvin osaatkin!

— Jo-joo!

Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että

Hanssu hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin
ja kulettaa sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.

— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun

lähtiessä.

— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.

Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on

Hanssulla uusi annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman
korvessa happanemassa.

Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta

Risumäen isäntä on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.
KOLMAS LUKU.

Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.

Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivat

ikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.

Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreä

naama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin
rusina leipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.

Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun.

Partakarvat kastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä
hän kulausten väliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun
voima», vaikka kotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.

Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohta
valmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.

Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:

Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ——. trallallaa

— —.
 Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen
ärähti:

— Missä pirussa se viipyy?

Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa

myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja
hämmensi suurta vellipataa.

Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia

kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko
kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua
myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle
annettiin.

Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.

Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän
aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:

Veel… lille… veel, lille…

veel… lille…

Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika

Amaljan kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello
pauhasi:

Pe… ru… noi… ta!

pe… ru… noi… ta!

Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä

asiaankuuluvan lisäyksenkin:
 ru… sa… koita, ru… sa… koita.

Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea

vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:

Kytölästä Risumäkeen
vellin malli tuotiin,
kun puuroa piti keitettämän,
niin vellinä sitä juotiin.
Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.

Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän

polttamat kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja
punaiset huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.

— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja

kourien.

— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.

— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja

nuuskaisia huuliaan Amaljan huulille törköttäen.

— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.

— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla

aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.

— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.

— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki

humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua
pelännyt, kultuseni.
 — En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa
syleilyssä sanotuksi.

Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.

Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen

ja totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä
hyväilyasioissa, joita isäntä taas mielityönään harrasti.

Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan

välisestäkin suhteesta sanonut.

— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet

piikojen perässä hypätä, senkin sonni!

Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.

Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo

kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy nyt
tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin
vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.

Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja

niin, sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan
liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.

Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.

Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen

tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse
asiansa, jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit
kestävät.
 Ja toisekseen!

Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se

mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin
joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian
kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän
häthätään ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.

Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.

*****

Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää

kauhansa pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.

Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja

isännältä röhänauru.

Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo

äsken odotti.

— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa

avata.

— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä

ja kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta
ojensi.

— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.

— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen

tullakaan, vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.
 Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle
silmää vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja
kehoitti:

— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!

Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden
suu ei ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!

Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.

— Kas niin!

— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.

— Kiitos, kiitos! Kas niin!

Ja taas mestari otti ja irvisti.

Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan
hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:

— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut

tänne haettanut?

— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.

— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?

— En, en, epäsi Neulanen.

— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen… Maistetaas

välillä… Sellainen mies, että… hei kippis!… joka en kaikkien kanssa
kuppia kallistele. No, hei!
 Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle
ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale.
Mutta ääneen hän sanoi:

— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile… Meinaan, ettei

ryyppää kuin…

— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minä

kippistelen.

— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile…

Juu, juu…

— Eri miehet, sanon minä… eri miehet, jotka lauluja laulaa ja

tyttöjä kaulaa. Eikös niin, Neulanen?

— Juu, juu.

— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule,

Neulanen, mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko
minä, Neulanen?

— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan

tuhautteli.

— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas… Mutta ryypätääs

välillä… Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet… Papiksi tai
vallesmanniksi paremmin passaisit… Kippis!

— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin

kovin mukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.
 — Joo… papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi… Jos minulla olisi tuo
sinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin… Kippis… ja
näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen…

— Kyllähän se, isäntä…

— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää… uskotko Neulanen…

Uskotko etten voi? Häh!?

— Uskon, uskon… Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.

— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu

on kanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään
sille, että rahalla saa ja hevosella pääsee… Näytetäänkö, Neulanen?

— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti

ajatus, että jospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo
isäntä oikein tähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei
se muuten näin lojaalisti juota…

Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä

isäntä paljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja
nuuskamälliä parantaen hän Neulasen korvaan supisi:

— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari

Neulasen tänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran
eräässä asiassa… Arvaathan sinä missä asiassa?

— En voi kommertaa hoksaamaan… Mistäpäs minä, epäsi

Neulanen.

— Sinä olet viisas mies… pirun viisas… Neulanen. Kuule, ruvetaan

yhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan
asiat niin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasi
palkitsen… Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvin
korvannut? Häh!?

— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.

— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuin

muut… olen minä vain sellainen eppu…

— Juu, juu… Paljonkin paremmin.

Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun

kimppuun käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet
oikein sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen
kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja
rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa
lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:

— Perkele!

Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin

itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:

— No, no… Mitäs isäntä nyt meinaa?

Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin,

jääden siihen paikoilleen istumaan.

Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan

edelleen kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä
asiassa ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta,
kuten ennenkin tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se
ilmaisee kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja
ryhtyy puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää…
Mutta eihän se ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut,
puhunut ja tehnyt kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä
Heinälän jutussakin väärin, että paukkui… ja senkin se teki sadalla
markalla… Eikä se uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa… ei,
piruvie, uskallakaan. Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän
minä sen pirun vaikenemaan saisin… Juottaisin humalaan ja kalloon
kolhaseisin… Perkele!

Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa

turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:

— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen

sanoi.
Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.

Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta

tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:

— No, hei! Kippis!

— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.

Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:

— Kaunis se on, Syrjälä… Hyvin sopisi Neulasellekin… Ja jos

Neulanen haluaa, niin…

Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.

… niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen…

 Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään
pääseekin asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian
suuri palkkio, tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin.
Ja niinpä hän tokasikin:

— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.

Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi

kaataa hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen
aikoi sanoa? Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole
niin hotale. Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit
helposti pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia… ei riennetä riitinkien
edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi
äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:

Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.

Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen… eihän

asia vielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvät
sanat? En pentele sanokaan… Mutta mistäs se muuten…

Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot

eivät tahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla,
ettei peli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivät
jaksaneet täydelleen harkita.

Ahaa… nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taas

askartaa.

Ja se auttoi.

Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoi

vuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää Syrjälän
Teemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias,
ja valmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa
pitää täydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.

Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja

lupasi häntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki
pois.

— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena.

Kyllä minä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan
hänet mökistä maantielle…

— Joo… joo -.. perskutavie… hykerteli isäntä innostuneena lihavia

käsiään. Pois… pois…

— Että rusahtaa, vakuutti räätälimestari Neulanen, tehden

kädellään sanojaan kuvaavan liikkeen.

*****

Risumäen ruokakello pauhasi: Veel… lille… veel… lille… veel…

lille…

Väki tuli pian pellolta tupaan.

Sinttyneet silakat ja vetelä velli painuivat kesäkuumalla aluksi

vastenmielisesti syöjien vatsaan. Mutta vähitellen vauhti koveni ja
vellikuppi toisensa jälkeen tyhjeni. Näivettyneet, toissilmäiset silakat
vain itsekseen ihmettelivät, että miksikähän ne meitä oikein luulevat,
kun ovat jo kohta kaksi kuukautta kolmasti päivässä nurkkakaapista
pöydälle ja pöydältä nurkkakaappiin viskelleet, että kuivuneet niskat
ovat rutisseet…
 Kamarista kuului isännän voimakas kuorsuu.

Väki piti taas tänään tavallista pitemmän ruokalevon. Eihän sillä

ollut kiirettä, kun isäntäkin kuului lepäilevän.
NELJÄS LUKU.

Räätälimestari Neulanen mennä viuhtoi jo maantiellä.

Ristimäestä lähdettyä eivät jalat aluksi tahtoneet isäntäänsä

totella, mutta nyt käveleminen sujui jo suuremmitta vaikeuksitta.
Etenkin, kun asteli keskitietä eikä pitänyt turhaa kiirettä.

Ja minkäpäs räätälimestari Neulasella olisi kiire ollut.

Hän oli niitä miehiä, jotka eivät liialla työllä itseään rasita.
Sananparsi: »Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»,
piti räätälimestari Neulaseen nähden liiankin hyvin paikkansa.

Vaikka räätälimestari Neulanen oli jo viisissäkymmenissä oleva

mies, ei hän mieheksi vartuttuaan ollut yhtäkään kokonaista päivää
työnsä ääressä pysynyt. Silloin, milloin hän ei selkänsä kipeyttä
valitellen laiskotellut, silloin hänellä oli aina joku muu tekosyy, jonka
nojalla saattoi työnsä keskeyttää ja lähteä kylälle.

Viimeaikoina ei syiden keksiminen tuottanutkaan minkäänlaisia

vaikeuksia. Elettiinhän nyt yleistä seurojen, yhdistysten, lauta- ja
toimikuntien aikakautta. Näissä kaikissa tarvittiin joutilaita miehiä,
joilla oli aikaa ja halua istua päiväkaudet kokouksissa tätä risaista
maailmata paikkaamassa ja parsimassa ja kaskuja kertomassa.

Ja mestari Neulanen oli kuin vartavasten luotu tällaiseksi uuden

ajan edistys- ja kokousmieheksi.

Hänellä oli aikaa ja halua enemmän kuin tarvittuakaan.

Ja niinpä hän sitten olikin kaikkien niiden yhdistysten lauta- ja

toimikuntien jäsen, jotka Risumäen kylälle olivat pesiytyneet.

Ainut seura, itsekseen kuollutta nuorisoseuraa lukuunottamatta,

missä räätälimestari Neulanen ei ollut jäsenenä, oli
pakanalähetyksen ompeluseura. Siihen hän ei ammattikateuden
vuoksi, voinut liittyä. Sitä seuraa hän suorastaan vihasi ja olisi
hävittänyt sen niin, ettei siitä olisi jäänyt hajuakaan jälelle, jos hänen
näivettynyt nyrkkinsä olisi vain sellaiseen tekoon pystynyt.

Mutta se ei pystynyt.

Risumäen emäntä oli pakanalähetyksen ompeluseuran tuki ja

turva.

Ja räätälimestari Neulanen oli monessa suhteessa Risumäen

isännästä riippuvainen.

Ei sopinut suututtaa emäntää. Se voi vaikuttaa isäntään. Piruko ne

akat tietää. Ja silloin menee pian välit poikki kuin savipiipun varsi.

Räätälimestari Neulanen tiesi tämän ja siksi hän tyytyi

pakanalähetyksen ompeluseuralle vain nyrkkiä housuntaskussa
pudistamaan ja itsekseen kiroamaan.
 Ja kostoa se oli sekin, paremman puutteessa.

Kyllähän se monasti kävi sisulle, kun näin vähään täytyi tyytyä.

Mutta minkäs teki.

Akat, peijakkaat, olivat kahvikesteissään puhuneet, että

pakanalähetyksen ompeluseurassa tehdään paljon parempi ja
siistimpi työ kuin esimerkiksi räätälimestari Neulasen verstaassa. Ja
sehän se harmitti, kun sitä sitten vielä pitkin kyliä puhuttiin. Niinkuin
ei muka hän, Ryynäsellä, paikkakunnan ja koko pitäjän parhaalla
räätälillä, Ryynäsvainajalla, opin käynyt, räätälimestari Optatus
Neulanen kykenisi akkojen kanssa kilpasille, tekemään sellaisia
vaatteita, että pakanapojat ällistyisivät, kun yllensä vetäisivät.

Ja mitäs ne akat!

Kursimista se heidän neulomisensa on. Paitoja ja alushousuja vain

värkkäilevät… fiinimmästä työstä ei puhettakaan. Kun kehtaavatkin,
kelvottomat… suutaan soittaa… pirulaiset! —

*****

Mutta nyt oli räätälimestari Neulanen lystillä tuulella.

Risumäen isännän viina oli hänen mielensä kirkastanut. Kintutkin

tuntuivat niin köykäsiltä kuin ennen poikasena kyliä kierrellessä.

— Hih, vaan! hän kiljasi ja hypätä loiskautti mielestään hyvinkin

korkealle, vaikka tassut eivät kohonneet tantereesta juuri ollenkaan.

*****