Joosef II

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joosef II
Joosef II äitinsä kanssahallitsijana, Anton von Maron 1775
Pyhä saksalais-roomalainen keisari
Valtakausi 18. elokuuta 1765 –
20. helmikuuta 1790
Edeltäjä Frans I
Seuraaja Leopold II
Unkarin ja Kroatian kuningas
Böömin kuningas
Valtakausi 29. marraskuuta 1780 –
20. helmikuuta 1790
Edeltäjä Maria Teresia
Seuraaja Leopold II
Syntynyt 13. maaliskuuta 1741
Schönbrunnin linna, Wien, Itävallan arkkiherttuakunta
Kuollut 20. helmikuuta 1790
Wien, Itävallan arkkiherttuakunta
Puoliso Isabella Bourbon-Parma
Maria Josefina, Baijerin prinsessa
Lapset Maria Teresia
Maria Kristiina
Koko nimi Joseph Benedikt Anton Michael Adam
Suku Habsburg-Lothringen
Isä Frans I
Äiti Maria Teresia
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus
Joosef II:n patsas Uničověssa, Tšekissä

Joosef II, Josef Benedikt Anton Michel Adam (saks. Joseph II); (13. maaliskuuta 1741 Schönbrunnin linna, Wien, Itävallan arkkiherttuakunta – 20. helmikuuta 1790 Wien) oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ja Itävallan arkkiherttua vuodesta 1765. Hän oli keisarinna Maria Teresian ja keisari Frans I:n vanhin poika.[1] Hän oli yksi 1700-luvun lopun valistuneista itsevaltiasta.

Arkkiherttua Joosef lapsena, Martin van Meytens vanhempi, n. 1747-1749

Suku, nuoruus ja kasvatus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Josef Benedikt Anton Michel Adam syntyi 13. maaliskuuta 1741 kesken Itävallan perimyssodan. Hänen syntymänsä hetkellä, jolloin valtakunnan olemassaolo oli uhattuna, lisäsi hallitsijaparin kansansuosiota.[2] Hänen äitinsä Maria Teresia hallitsi Habsburgien perintömaita ja hänen isänsä, keisarinarvon saanut Frans I hallitsi Toscanan suurherttuakuntaa ja hoiti perheen talouden.[3] Joosef oli vanhempiensa esikoinen ja hänellä oli 15 sisarusta, joista yksi oli Marie-Antoinette, Ranskan kuningatar. Hänen nuorempi veljensä Peter Leopold seurasi häntä valtaistuimelle keisari Leopold II:na.[1]

Preussin suurlähettiläs kirjoitti hallitsijalleen kuvauksen Joosef-prinssistä: Erittäin ylpeä pikku herra, röyhkeä, kärsii mieluummin turhaan rangaistuksen kuin myöntää olleensa väärässä. Poika osoittautui kuitenkin älykkääksi, ahkeraksi ja taitavaksi.[4]

Tullessaan valtaistuimelle Maria Teresia oli huomannut kuinka vaikeaa on tulla hallitsijaksi ilman koulutusta ja perehdytystä. Joosefille annettiin tietopuolista koulutusta ja hänet laitettiin käytännön työhön valtion virastoissa. Hänestä tuli myös vasta jälleenperustetun valtioneuvoston (Staatsrath) jäsen.[5]

Joosef oli ahkera lukija. Häntä kiinnostivat erityisesti politiikka ja kansantaloustiede. Historiantutkimus on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa miettiäkseen mistä hän sai eniten vaikutteita. Selvää on kuitenkin, että luettuaan paavin asemaa kritisoineita katolisia teologeja hän päätyi kannattamaan uskonnonvapautta. Hallitsijan tehtävänä oli hänen mukaansa tuottaa mahdollisimman suurta onnea mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Hän uskoi vakaasti, että suurten kansalaisryhmien hyvinvointi lujittaa valtiota.[6]

Hallituskausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Joosef II kruunajaisasussaan, Joseph Hickel 1764

Äidin kanssahallitsijana 1765–1780

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Frans I:n kuoleman jälkeen vuonna 1765 Joosefista tuli keisari, jolloin Maria Teresia teki pojastaan kanssahallitsijansa. Todellisena hallitsijana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit toimivat tuohon aikaan ainoastaan Itävallassa ja siihen liitetyissä maissa, kuten Böömissä ja Unkarissa. Äidin kanssa tuli pian paljon mielipide-eroavaisuuksia hallitusasioissa.[7]

Yhteiskunnallisia uudistuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensiksi keisariperheen yksityisomaisuutena ollut Praterin puisto lahjoitettiin kansalle. Nyt voitiin nähdä keisari päiväkävelyllä tavallisten wieniläisten porvareiden ja alemman rahvaan parissa. Isältään perimänsä valtavan omaisuuden hän tilitti valtion kassaan. Maria Teresia oli ollut pohjimmiltaan konservatiivi ja ajatellut, että varovainen uudistaminen olisi paras tapa johtaa valtiota. Poika oli toista mieltä: koko vanha yhteiskuntarakenne piti hävittää, jos se oli välttämätöntä. Häntä alettiin kutsua vallankumoukselliseksi valtaistuimella.[8]

Puolan jako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanssahallitsijana Joosef osallistui ensimmäiseen Puolan jakoon vuonna 1772. Katariina Suuri oli pitkään haaveillut mahdollisimman suuren Puolan alueen liittämisestä Venäjään. Hän kävi sotaa Turkkia vastaan ja Valakian ja Moldovan mahdollinen joutuminen osaksi Venäjää huolestutti Joosefia. Katariina totesi, että hän voi hyvin niistä luopua, jos saa osia Puolasta. Lisäksi Itävalta voisi hänen mukaansa ottaa yhdessä Preussin kanssa alueita Puolasta. Puola oli parhaillaan sisäpoliittisen hajaannuksen tilassa eikä siitä olisi naapurivalloille vastusta sodassa. Fredrik Suuri myöntyi tuumaan. Maria Teresia piti asiaa loukkauksena puolalaisia kohtaan, mitä pidettiin tekopyhyytenä. Joosef II sai liitettyä Itävaltaan Galitsian. Galitsiassa oli merkittäviä suolakaivoksia, joiden hyödyntämisestä Itävallan talous sai piristysruiskeen.[9] [10]

Baijerin perimyssota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baijerin hallitsija vaaliruhtinas Maksimilian III Joosef kuoli yllättäen vuonna 1777. Tilanne johti Baijerin perimyssotaan ja Joosef näki siinä tilaisuuden liittää osia Baijerista Itävaltaan. Maria Teresian mielestä asiasta ei kannattaisi sotia, mutta Joosef teki päätöksen ryhtyä sotimaan. Sota päättyi elokuussa 1778 ja maksoi Itävallalle 10 000 miehen hengen. Sillä ei saavutettu juuri mitään, vain pieni maa-alue liitettiin rauhansopimuksessa Itävaltaan. Itse asiassa Maria Teresia nöyryytti rauhansopimuksella poikaansa, sillä hän solmi rauhan puhumatta asiasta mitään Joosefille. Kansa kutsui sotaa myöhemmin "perunasodaksi".[11] [12]

Joosef uhkasi välillä jopa erota virastaan kun äiti Maria Teresia ei suostunut hänen hankkeisiinsa uskonnonvapaudesta. Joosefilla oli myös aikaa matkustella, ja hän tapasi Fredrik II Suuren Neissessa vuonna 1769 ja 1770, vuonna 1770 sisarensa Marie-Antoinetten Ranskassa ja Katariina Suuren Venäjällä vuonna 1780.

Yksin vallassa 1780–1790

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maria Teresian kuoltua vuonna 1780, Joosef II hallitsi yksin kuolemaansa vuoteen 1790 asti. Päästyään yksin valtaan hän otti Itävallassa heti ohjat ja toteutti maaorjien vapautuksen, laajensi koulutusta, alisti kirkon valtiolle, toteutti rajoitetun uskonnonvapauden ja määräsi saksan kielen käyttöön kaikkialla. Tätä pidettiin uhkana omalle kulttuurille erityisesti Unkarissa ja Tšekissä.[13] Kymmenvuotisen valtakautensa aikana Joosef julkaisi 17 000 uutta lakia, jotka käsittelevät lähes kaikkea kuviteltavissa olevaa. Hänen työpäivänsä venyivät usein 16-tuntisiksi.[6] Uudistusten tuottaminen liukuhihnalta vei virkamieskunnan vaikeuksiin. Virkamiehet eivät enää tienneet mitä kiertokirjettä, asetusta tai lakia piti noudattaa, sillä ne olivat keskenään usein ristiriitaisia tai toinen toisensa kumoavia.[14]

Yhteiskunnalliset uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joosef II pyrki yhdenmukaistamaan valtakuntaansa. Myös luokkaerot piti poistaa. Hänelle oli samantekevää oliko hänen alamaisensa saksankielinen tai tšekki. Kaikkien tuli työskennellä yhteishyvän eteen. Niille jotka vastustivat, oli luvassa kurinpitoa. Unkarin ja Itävallan Alankomaiden valtiosäännöt julistettiin merkityksettömiksi historiallisiksi dokumenteiksi. Niiden tilalle tulivat keisarilliset käskykirjeet. Yhtenäistämisen symbolina Unkarin Pyhän Tapanin kruunu vietiin Wieniin valtion rahakamariin.[15]

Keisari Joosef II kyntämässä peltoa lähellä Slavíkovicea Etelä-Määrissä 19. elokuuta 1769
Joosef II äitinsä kanssahallitsijana, Joseph Hickel (attr)

Erityisesti aatelisto asettui vastustamaan uudistuksia, sillä se pelkäsi historiallisten etuoikeuksiensa menetystä. Joosef vastasi aatelin oppositiohenkisyyteen värikkäällä kielenkäytöllä ja alkoi suosia tavallisia virkamiehiä valtiopäivien valitsemien asemasta. Virkamiehiltä hän vaati ympäripyöreitä työpäiviä ja maksoi heille huonoa palkkaa. Virkamiehistön taso parani heille asetettujen pätevyysvaatimusten johdosta. Heidän työteliäisyyttään valvoivat keisarin lähettämät urkkijat.[16]

Monia yhteiskuntaluokkia Joosef II piti laiskureina ja loiseläjinä. Oikeastaan vain talonpoikia hän arvosti. Hän ryhtyi parantamaan maaorjien asemaa yrittäen tehdä heistä maanvuokraajia. Maaorjuus käytännössä hävisi Itävallasta hänen valtakaudellaan. Päivätyövelvollisuutta rajoitettiin ja se muutettiin lopulta rahalla maksettavaksi vuokraksi. Hän antoi myös julistuksia jotka koskivat kukkien kasvattamista, tiineiden lehmien kohtelua ja peltojen kyntämistä.[17]

Joosef II:n valtakauden kultadukaatti 1787

Talouden ja oikeuslaitokset uudistukset, sananvapauden asema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouselämässä pyrittiin suojelemaan omaa tuotantoa asettamalla ulkomaisille tuotteille korkeat tuontitullit. Toisaalta vientitulot vähenivät kun kiellettiin viemästä raaka-aineita ulkomaille. Pyrkimyksenä oli alamaisten verorasituksen alentaminen, mutta tässä ei onnistuttu. Lopulta verorasitus oli korkeampi kuin Maria Teresian aikana.[18]

Seuraavaksi huomio kiinnitettiin rikollisten kohteluun. Joosef II kielsi kidutuksen ja hänen aikanaan toimeenpantiin vain yksi kuolemantuomio. Vankiloista piti tehdä siistejä ja terveellisiä ja paatuneet vanhat rikolliset erotettiin nuorista ensikertalaisista. Toisaalta vankiloihin tuli ehdoton vierailukielto.[19]

Joosef II ei kannattanut sananvapautta. Itävallassa ei saanut esittää Schillerin "Rosvot"-näytelmää. Sanomalehdistä sallittiin ainoastaan Wiener Zeitung, joka sisälsi ainoastaan hallinnon antamia virallisia tiedotteita ja sen tilaamia artikkeleita. Keisarista sai kuitenkin kirjoittaa melko vapaasti. Sensuuri johti myös merkilliseen tilanteeseen, kun Joosef II kielsi paavin ylläpitämän kiellettyjen kirjojen luettelon, Indexin. Tätä perusteltiin sillä, että Indexiä lukemalla kansa saa tietää, mitä kaikkia kirjoja siltä on kielletty.[20][21]

Così fan tutte oopperan kantaesityksen mainosjuliste, Burgtheater Wien 26. tammikuuta 1790

Tieteiden, koulutuksen ja taiteiden uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wienin Allgemeines Krankenhaus valmistumisvuonna, kaiverrus Josef ja Peter Schaffer 1784

Lääketiede oli alkanut kehittyä Itävallassa harppauksin Maria Teresian aikoina. Joosef II:n aikana kehitys jatkui suotuisana, sillä hallitus halusi päästä eroon hintavista karanteeneista ja tuhoisista epidemioista. Paremmin koulutetut lääkärit alkoivat vaatia, että kaupunkeihin perustetaan kunnollisia sairaaloita. Kaupungeilla ei niihin kuitenkaan ollut varaa. Joosef keksi, että sairaat keskitettäisiin yhteen suureen sairaalaan. Kuuluisa Allgemeines Krankenhaus (Yleinen sairaala) avasi ovensa Wienissä vuonna 1784. Puhtautta ei tuolloin vielä osattu hoitaa kunnolla ja kuolleisuus sairaalassa oli jopa 20 %.[22]

Koululaitoksen uudistaminen, joka oli alkanut jo Maria Teresian aikana, jatkui Joosef II:n valtakaudella. Kansakoulujen määrää lisättiin ja opettajilta vaadittiin suurempaa pätevyyttä. Koulu-uudistus sai tosin hieman kummallisia muotoja: opetussuunnitelma oli niin mekaaninen ja yksityiskohtainen, että Joosef II ilmoitti tietävänsä lähes minuuttien tarkkuudella, mitä lapset koulussa tekevät. Yliopistoilta poistettiin niiden autonomia ja lähes kaikki uusi tutkimus lakkautettiin. Niistä tuli lähes pelkkiä virkamiesten koulutuslaitoksia.[23]

Kuten muutkin valistusmonarkit, Joosef II suosi taiteita. Hänet tunnettiin "musiikkikuninkaana" ja hän ohjasi Itävallan kulttuurin kohti saksalaisuutta. Hän tilasi Mozartilta saksankielisen oopperan Ryöstö seraljista (Die Entführung aus dem Serail). Lisäksi teatteritaiteelle annettiin avokätisiä avustuksia. Hallitsija oli itse mieltynyt erityisesti Wienin Burgtheateriin.[24]

Joosef II:n hallituskauden aikana lyöty mitali uskonnonvapauden myöntämisestä Unkarin juutalaisille ja protestanteille, 1786

Uskonnon uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joosef II:n papistonvastaisuus ja vapaamieliset uudistukset saivat paavi Pius VI:n tekemään vierailun heinäkuussa 1782. Joosef II vakuutti olevansa kunnollinen katolilainen ja pyhä isä otettiin vastaan juhlallisilla seremonioilla. Uskonnonvapaudesta hallitsija totesi paaville, että on Jumalan asia palkita hyvät ja rangaista pahoja. Siksi hän ei peräänny uudistuksistaan. Kun Joosef II:n uudistusinto alkoi ulottua uskonnonharjoittamiseen, alkoi kansa kääntyä häntä vastaan. Ne nunna- ja munkkikunnat, jotka eivät työskennelleet opetuksen, köyhäin- tai sairaanhoidon parissa lakkautettiin. Näissä toimineet henkilöt julistettiin "kuolleeksi ihmispääomaksi" ja niissä toimineiden munkkien piti valita joko maastakarkotus tai seurakuntapapiksi ryhtyminen. 700 luostaria lakkautettiin.[25]

Tämän kansa saattoi vielä jotenkin sietää, mutta kun alkoi tulla määräyksiä alttareilla poltettavien kynttilöiden määrästä ja pyhimyskuvien koristelusta sekä kirkkojen kynttelikköjen ja ehtoollisastioiden takavarikoinnista, alkoi kansa hermostua. Joosef II pidettiin nyt hallitsijanvalansa rikkoneena vääränä hallitsijana. Myös hautajaisjärjestelyihin puututtiin, tästä lähtien hautajaiset piti järjestää mahdollisimman halvalla.[26] Kansan parissa alkoi kierrellä vuonna 1787 lentolehtinen, jonka otsikko kysyi, miksi keisari Joosef II ei ole kansan suosiossa.[24]

Joosef II, Carl von Sales 1823

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisinä vuosinaan Josef II sairasti malariaa ja tuberkuloosia. Uudistuspolitiikan ajautuminen vastatuuleen ja ulkopolitiikan epäonnistuminen masensivat häntä. Valtakunnan monet osat kuten Unkari, Tiroli ja Itävallan Alankomaat olivat kapinassa. Paavi oli vetänyt häneltä tukensa ja Ranskan vallankumoushallitus vihasi häntä. Lisäksi oli pelko, että Itävaltaa vastaan liittoutuvat Iso-Britannia, Puola ja Ruotsi. Joosef II:n kuoltua häntä seurasi hallitsijana hänen veljensä Leopold, hallitsijanimeltään Leopold II. Hän tyynnytti levottomuudet kovalla kädellä ja perui monet veljensä uudistukset.[21] [27]

Keisari Joosef II kuoli Wienissä 48-vuotiaana, 20. helmikuuta vuonna 1790. Hänet on haudattu Wieniin Habsburgien keisarillisen kryptan (Kaisergruft) hautaan numero 42 Maria Teresian holviin, johon on haudattu myös hänen kaksi puolisoaan ja kaksi lastaan. Hautakirjoituksessa lukee: "Tässä lepää ruhtinas, joka parhaista aikomuksistaan huolimatta ei onnistunut toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan." (Hier liegt ein Fürst, der trotz der besten Meinung keiner seiner Pläne durchsetzen konnte) [28]

Ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eurooppa vuonna 1790. Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rajat on merkitty punaisella viivalla.
Joosef II (oik.) veljensä ja seuraajansa Peter Leopoldin kanssa, maalauksen valmistumisen aikaan Toscanan suurherttua, keisarina Leopold II. Pompeo Batoni 1769.

Joosef II:n ulkopolitiikka oli tempoilua. Hän halusi Itävallan laajenevan, mutta mihin suuntaan ja miten oli epäselvää. Omasta mielestään Joosef II oli ulkopolitiikassaan ja diplomatiassaan realisti, mutta merkittäviä tuloksia hän ei saanut aikaan.[12]

Ensiksi Joosef II yritti vaihtaa Itävallan Alankomaat (vastaa nykyistä Belgiaa) Baijeriin. Hanke kaatui ja yritettiin myös laajentaa Habsburgien alueita Italiassa, valloittaa Elsass ja lopuksi edetä Balkanilla. Joosefin toimet herättivät naapureissa ja myös Britanniassa ärtymystä ja Puolan toiseen jakoon häntä ei enää luottamuksen puutteen vuoksi otettu mukaan.[12])

Joosef II ja hänen upseerinsa, 1787

Itävallan laajentumispyrkimykset saivat Preussin hallitsija Fredrik Suuren perustamaan yhdessä pikkuruhtinaskuntien kanssa Fürstenbundin Joosef II vastaan. Tilanne oli sikäli erikoinen, että ruhtinaat kuuluivat Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja Joosef oli heidän muodollinen valtionpäämiehensä. Sitä, että Joosef oli valmis antamaan Itävallan Alankomaat Ranskalle korvauksena Baijerista, pidettiin uhkana pikkuruhtinaille. Jos Ranska saisi Itävallan Alankomaat, se hankaloittaisi purjehtimista Pohjanmereen laskevilla joilla ja voisi myös hyökätä syvemmälle Saksaan, oli yleinen pelko.[29]

Katariina Suuri sai houkuteltua Joosef II:n yhteiseen sotaan Turkkia vastaan. Se tuotti Itävallalle paljon onnettomuutta. Sota alkoi epäonnistuneella yllätyshyökkäyksellä Belgradin valtaamiseksi ja jatkui epäonnisella vuoden 1788 sotaretkellä. Joosef kulki armeijansa mukana, mutta ei onnistunut sodanjohdossa. Sotaretken heikoin hetki oli Karansebesin taistelu, jossa Itävallan armeija pakeni kuviteltuja turkkilaisia. Surkean sotamenestyksen pääsyy oli, että minkäänlaista sotasuunnitelmaa ei tehty oltu etukäteen ja että suurin osa kenraaleista oli epäpäteviä.[21]

Arvioita elämäntyöstä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo omana aikanaan Joosef II:n uudistuspolitiikka herätti huomiota. Jatkuvasti tarkastusmatkoilla olevaa hallitsijaa nimitettiin "hallitsijaksi postivaunuissa" Hänen esikuvansa Preussin kuningas Fredrik Suuri ihmetteli valtavaa lakien ja asetusten vyöryä ja totesi, ettei kukaan voi olla niin monipuolinen, että ymmärtää kaikkia aloja.[26]

Uudistuksillaan Joosef II ärsytti kaikkia yhteiskuntaryhmiä, jopa talonpoikia, jotka olivat hänelle monista asioista kiitollisia. Talonpoikia ärsytti hänen papiston vastainen asenteensa. Hän ei koskaan yrittänyt muokata kansan mielipiteitä uudistuksille otolliseksi vaan runnoi ne väkisin läpi. Hän ei ymmärtänyt myöskään monien arkisten asioiden kansassa herättämiä tunteita, siihen hän oli liikaa järki-ihminen.[26]

Joosef II:n uudistuspolitiikka ei koskaan ratkaissut siihen liittynyttä ristiriitaa. Uudistukset tähtäsivät talouselämän vilkastuttamiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntyyn, mutta poliittista ja yhteiskunnallista muutosta ei haluttu. Vaikka kaikki tehtiin vilpittömin aikein kansan parhaaksi, kaiken piti pohjautua yksinvaltiudelle.[21]

Kun konservatiivisuus tuli 1800-luvulla valtavirraksi, alkoi Joosef II:n arvo nousta tavallisen kansan silmissä. Hänen kuvaansa pidettiin talonpoikaistaloissa kunniapaikalla ja "Joosef Ainoasta" kulki kansan parissa monia häntä ymmärtäneitä ja lämminhenkisiä tarinoita.[30]

Avioliitot ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen vaimo Isabella, Bourbon-Parman prinsessa, Jean-Marc Nattier 1758

Joosef avioitui vuonna 1760 espanjalaissyntyisen prinsessa Isabella Bourbon-Parman (esp: Isabel María Luisa Antonieta, saks: Isabella Maria Ludovica Antonia); (1741–1763) kanssa, joka oli Parman herttua Filipin (1720–1765) ja Ranskan prinsessa Louise-Élisabetin (1727–1759) vanhin tytär. Isabellan isoisät olivat Filip V ja Ludvig XV, hänen sisarestaan Maria Luisasta tuli Espanjan kuningatar.[31]

Isabella Bourbon-Parman ja hänen saattueensa tulo Wieniin vuonna 1760, Martin van Meytens vanhempi

Joosef ja Isabella tulivat hyvin toimeen keskenään ja rakastivat toisiaan. Isabella pelkäsi raskauksia, jotka olivat hänelle vaikeita joten Joosef rauhoitteli ja tuki vaimoaan. Heille syntyi 20. maaliskuuta 1762 tytär, jolle annettiin nimi Maria Teresia isoäitinsä mukaan.[32] Heti tämän perään Isabella koki kaksi perättäistä keskenmenoa, jotka vaikuttivat häneen murskaavasti. Toinen tytär Maria Kristina syntyi kolme kuukautta ennen laskettua aikaa 20. marraskuuta 1763 ja kuoli vain vuorokauden ikäisenä. Isabella kuoli viikkoa myöhemmin 22-vuotiaana isorokkoon raskauksien ja keskenmenojen heikentämänä 27. marraskuuta 1763.[31]

Toinen vaimo Baijerin prinsessa Maria Josefina, Martin van Meytens n. 1765
Arkkiherttuatar Maria Teresia (1762–1770) lapsena. Kyseessä on tekniikka, jossa lapsen kasvot on lisätty jälkikäteen valmiiseen aikuisen naisen vartaloon. Pienenä kuolleista lapsista tehtiin tällaisia muistomuotokuvia.

Rakastetun puoliso Isabellan ja pienen tyttären kuoleman jälkeen lohduton Joosef järjestettiin vastoin tahtoaan naimisiin vuonna 1765 Baijerin vaaliruhtinaan Kaarle Albrektin tyttären Maria Josefina Antonian (1739–1767) kanssa.[33] Toisesta avioliitosta tuli epäonnistunut ja rakkaudeton. Puolisoilla ei ollut mitään yhteistä vaikka ujo ja arka Maria Josefina rakastikin miestään, joka ei tuntenut mitään viehtymystä vaimoaan kohtaan, jolla oli hänen mukaansa tasapaksu vartalo, huono iho sekä huonot hampaat. He eivät olleet juurikaan tekemisissä keskenään eivätkä saaneet lapsia. Maria Josefina kuoli kahden vuoden avioliiton jälkeen 28-vuotiaana isorokkoon. Vaimon kuoleman jälkeen Joosef katui kylmää käytöstään.

Vanhempi tytär Maria Teresia (1762–1770) kuoli 7-vuotiaana keuhkopussitulehdukseen 23. tammikuuta 1770.[34] Lapsen kuolemalla oli murskaava vaikutus Joosefiin. Hän ei koskaan avioitunut uudelleen.

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 9.1.2024.
  2. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 156
  3. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 173–181
  4. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 262
  5. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 262–263
  6. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 263
  7. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 183
  8. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 263–264
  9. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 474–475
  10. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 339
  11. ↑ runeberg.org/nfbb/0383.html
  12. ↑ a b c Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 333
  13. ↑ Votruba, Martin: Emperor Joseph II, The Law on the German Language in Administration. 18 May 1784. Slovak Studies Program, Määritä ajankohta! University of Pittsburgh. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 12 toukokuu 2012. Arkistoitu 5 kesäkuu 2010. (Arkistoitu – Internet Archive)
  14. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 335
  15. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 264
  16. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 264–266
  17. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 267–268
  18. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 332
  19. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 268
  20. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 329
  21. ↑ a b c d Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 272
  22. ↑ https://www.jstor.org/stable/2737597?seq=1
  23. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 329–330
  24. ↑ a b Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 336
  25. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 268, 271
  26. ↑ a b c Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 271
  27. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 334
  28. ↑ http://www.archive.org/details/europehistory00norm
  29. ↑ Friedell, E: Uuden ajan kulttuurihistoria, WSOY, kirjapainoyksikkö, Juva 1999, s. 333-334
  30. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, 1983, s. 267, 272
  31. ↑ a b Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 9.1.2024.
  32. ↑ Beales, Derek Edward Dawson: Joseph II: Volume 1, In the Shadow of Maria Theresa, 1741–1780. Cambridge: Cambridge University Press, 1987. ISBN 0-521-24240-1. OCLC 13823416.
  33. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 9.1.2024.
  34. ↑ Person Page www.thepeerage.com. Viitattu 9.1.2024.
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joosef II.
Edeltäjä:
Maria Teresia 		Unkarin kuningas
1780–1790 		Seuraaja:
Leopold II
Böömin kuningas
1780–1790
Itävallan arkkiherttua
1780–1790
Edeltäjä:
Frans I 		Pyhä Rooman keisari
1765–1790
Kanssahallitsija: Maria Teresia vuoteen 1780 asti
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Joosef_II&oldid=22664023”