Inkeri Lehtinen
| Inkeri Lehtinen | |
|---|---|
 1938. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 7. maaliskuuta 1908 Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta, Venäjän keisarikunta |
| Kuollut | 1. maaliskuuta 1997 (88 vuotta) Helsinki, Suomi |
| Poliitikko | |
| Puolue | Suomen Kommunistinen Puolue |
| Kotipaikka | Helsinki |
Inkeri Lehtinen (7. maaliskuuta 1908 Helsinki – 1. maaliskuuta 1997 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, Terijoen hallituksen valistusasiain ministeri ja Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö.[1] Hän käytti myös puolue- eli peitenimiä Helga Strom ja Maija Falk. Lehtinen toimi 1930- ja 1940-luvulla Kommunistisen internationaalin palveluksessa, ja hän oli yksi Kominternin lakkautuspäätöksen (1943) allekirjoittajista. Lehtinen oli viimeinen elossa ollut Terijoen hallituksen ministeri.[1] Lehtinen oli 1960- ja 1970-luvulla Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n asiamies, jota valvoi Sergei Istomin.[2][3]
Kansanedustajan tytär
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lehtinen syntyi Helsingin Siltasaaressa vasemmistolaiseen kotiin. Äiti Sandra Lehtinen oli yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista (SDP) ja myös isä Juho Kustaa Lehtinen oli myöhemmin kansanedustajana. SKP:n niin sanottujen punaorpojen sukupolveen lukeutuva Lehtinen pakeni Suomesta Neuvosto-Venäjälle 1918 kymmenvuotiaana vanhempiensa kanssa. Hän oli paikalla, kun Suomalaista kommunistista puoluetta samana vuonna perustettiin. Lehtinen muutti vuonna 1921 äitinsä kanssa takaisin Suomeen, mutta Neuvostoliitosta tuli myöhemmin hänen toinen kotimaansa, kun hän palasi sinne 1920-luvun lopulla.[1]
Nuori puolueaktivisti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lehtinen tarkasteli poliittista toimintaa koko ikänsä aitiopaikalta. Hän aloitti oman politikointinsakin nuorena. Marraskuussa 1925 Etsivä keskuspoliisi kuulusteli häntä epäiltyään häntä yhdeksi Punatyttöjen klubin perustajista, ja sen jälkeen Lehtisen postia alettiin seurata. Kuulustelujen seuraukseksi Lehtinen erotettiin koulusta epäiltynä vallankumouksellisesta agitaatiosta. Hän luki myöhemmin itsensä ylioppilaaksi iltakoulussa. Helsingin työväen paikallisjärjestöön hän liittyi myös samana vuonna. Hän alkoi saada myös luottamustoimia työväenliikkeessä ja toimi useissa eri järjestöissä.
Vuonna 1928 Lehtinen kutsuttiin puolueen komennukselle Moskovaan. Tosiassa Lehtinen vietti seuraavat vuodet muun muassa Saksassa ja Ruotsissa. Vuodet 1931–1933 hän opiskeli Moskovan yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Lehtinen edusti Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI) Suomen kommunistista nuorisoliittoa,[1] johon hän oli liittynyt 1923, ja toimi siellä tulkkina ja kääntäjänä, samoin kuin Kominternissa. Kielitaitoinen Lehtinen osasi suomen kielen lisäksi ruotsia, venäjää, ranskaa ja saksaa. Suomessa hän kävi 1930-luvulla muutaman kerran ollessaan etsintäkuulutettu. Lehtinen liittyi SKP:hen vuonna 1927, ja hänet valittiin ensimmäisen kerran puolueen keskuskomiteaan vuonna 1935.
1930- ja 1940-luku Neuvostoliitossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lehtinen menetti 1930-luvun Stalinin vainoissa paljon läheisiään. Häneltä menivät isä, yksi mies ja melkein toinenkin sekä useat työtoverit, ja hän tuomitsi heidät kaikki.[4] Isäänsä hän tosin ei ollut ollut yhteydessä enää aikoihin, kun tämä tuomittiin vuonna 1937.[5]
Lehtinen kutsuttiin vuonna 1939 valistus- eli opetusministeriksi (valistusasiain kansankomissaariksi) Terijoen hallitukseen,[6][1] millä tuli olemaan suuri vaikutus hänen julkisuuskuvaansa sotienjälkeisessä Suomessa. Ministerinä Lehtinen hahmotteli siirtymistä punaiseen Suomeen asiakirjassa Kommunistien toiminnasta valkoisten vallasta vapautuvilla alueilla. Heinäkuussa 1940 hänet nimitettiin Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston jäseneksi. Vuonna 1941 hän eli kuusi kuukautta piiritetyssä Leningradissa huonoissa olosuhteissa. Jatkosodan aikana Lehtinen työskenteli Kominternissa sihteeristön lehdistö- ja radio-osaston Suomen edustajana järjestön lakkauttamiseen (1943) asti. Hän oli yhdessä Armas Äikiän kanssa toimittamassa "Suomen vapausradion" radiolähetyksiä Suomeen 1941–1945.
Paluu Suomeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotien jälkeen Suomeen joulukuussa 1945 palaamaan päästetty[1] Lehtinen oli yksi julkisen SKP:n johtohenkilöistä, keskuskomitean ja poliittisen toimikunnan jäsen (1954–1969). Hertta Kuusisen ja Aili Mäkisen ohella Lehtinen kuului vaikutusvaltaisimpiin suomalaisiin naiskommunisteihin. Lehtinen vastasi puolueen valistusasioista, kuten aatteellisesta kasvatuksesta. Hän sai 1950-luvulla avioliiton kautta takaisin Suomen kansalaisuuden, mutta yhteydet itärajan taakse säilyivät lämpiminä, ja hän tapasi säännöllisesti sikäläisiä tiedusteluviranomaisia.
Lehtinen meni kolme kertaa naimisiin. Aiemmin hän oli ollut naimisissa Eino Lehdon ja Antti Hyvösen kanssa, joista jälkimmäisen kanssa Lehtinen sai Visa-pojan vuonna 1937. Vuonna 1952 hän avioitui Arvo Hildenin kanssa.
Asema taustavaikuttajana jatkuu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Lehtinen oli SKP:n keskuskomitean poliittis-teoreettisen äänenkannattaja Kommunistin pitkäaikainen toimittaja (1946–) ja päätoimittaja (1963–1976). Puoluetta repineessä osapuolitaistelussa Lehtinen asettui tukemaan oppositiota, joskin hän päätoimittaja-asemansa johdosta joutui tasapainoilemaan mielipiteiden välillä. Esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen syksyllä 1968 Lehtinen hyväksyi oikeutettuna toimenpiteenä. Hän puolestaan katui myöhemmin sitä, että ehti epähuomiossa allekirjoittaa SKP:n tapahtuneen tuominneen lausunnon. SKP:n 15. edustajakokouksesta muiden mukana ulosmarssinut Lehtinen menetti keskuskomitean ja poliittisen toimikunnan jäsenyytensä, mutta hän pysyi SKP:ssa tärkeänä taustavaikuttajana.[7]
Lehtinen kuoli pitkän sairauden jälkeen 7. maaliskuuta 1997.[1] Hänen itsensä järjestämää henkilöarkistoa säilytetään Kansan Arkistossa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu: Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8
- Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Talvisodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9
- Hämäläinen, Timo: Inkeri Lehtinen, Terijoen hallituksen ministeri. (Muistokirjoitus. Maksullinen artikkeli.) Helsingin Sanomat. 1.3.1997. Viitattu 15.7.2016.
- Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991: Strategia ja toiminta. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-6548-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g Hämäläinen 1997.
- ↑ Seppinen 2006, s. 444, 478.
- ↑ Leppänen 1999, s. 142.
- ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa : Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947 - 1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
- ↑ Lebedeva, Natalia. Rentola, Kimmo. Saarela, Tauno.: "Kallis toveri Stalin!" : Komintern ja Suomi. Edita, 2002. 58351267 Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio (viitattu 4.1.2020).
- ↑ Talvisodan pikkujättiläinen 1999, s. 148.
- ↑ Seppinen 2006, s. 444.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katainen, Elina: Lehtinen, Inkeri (1908–1997). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 21.3.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Käyhkö, Ulla: Inkeri Lehtinen ja stalinismi SKP:ssä. Pro gradu. (PDF-tiedosto.)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
