Irakin–Iranin sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Irakin–Iranin sota
Päivämäärä:

22. syyskuuta 1980 – 20. elokuuta 1988

Paikka:

Persianlahti, Irakin ja Iranin raja-alue

Lopputulos:

Pattitilanne, ei rajamuutoksia

Osapuolet

 Iran

 Irak

Komentajat

Iran Ruhollah Khomeini
Abolhassan Banisadr
Ali Shamkhani
Mostafa Chamran†

Irak Saddam Hussein
Ali Hassan al-Majid

Vahvuudet

305 000 sotilasta
500 000 vallankumouskaartilaista
1 000 panssarivaunua
1 000 panssariajoneuvoa
3 000 tykkiä
450 lentokonetta
750 helikopteria[1]

190 000 sotilasta
4 500 panssarivaunua
4 000 panssariajoneuvoa
7 330 tykkiä
yli 500 lentokonetta
yli 100 helikopteria[2]

Tappiot

yli 500 000 taistelijaa ja siviiliä kuoli tai haavoittui

yli 375 000 taistelijaa ja siviiliä kuoli tai haavoittui

Irakin–Iranin sota käytiin 22. syyskuuta 1980 – 20. elokuuta 1988. Irakin johtaja Saddam Hussein aloitti sodan Irania vastaan, koska hän halusi vallata vallankumouksen heikentämältä Iranilta Khūzestānin öljykenttiä ja Shatt al-Arabin vesiväylän.

Kun Irak hyökkäsi vuonna 1980, se menestyi hyvin, mutta kahden vuoden kuluessa Iran pääsi niskan päälle. Sota pitkittyi vuosia kestäneeksi asemasodaksi, joka rasitti molempien maiden taloutta. Iranin johtaja ajatollah Khomeini halusi kostaa sodan aloittamisen. Iranille oli tyypillistä jalkaväkeä käyttävä sodankäyntitapa, kun taas Irakilla puolestaan oli enemmän käytössään raskasta kalustoa. Voimasuhteet olivat suunnilleen tasapuoliset sotakoneistojen erilaisuudesta huolimatta. Iranille sota oli uskonnollinen marttyyrien sota.

Sodassa käytiin ensimmäisen maailmansodan tapaan suuria maataisteluita jalkaväkijoukkojen välillä. Irak käytti ajoittain kemiallisia aseita ja Iran lapsisotilaita[3][4] ihmisaaltohyökkäyksissään. Varsinkin heikommin aseistautuneen Iranin miestappiot olivat valtavat. Koska Irak oli pitkään alakynnessä taistelurintamalla, se koetti etsiä vastustajastaan heikkoa kohtaa. Niinpä se alkoi hyökätä vastustajansa kaupunkien ja tankkereiden kimppuun. Iran kosti tämän, ja pian oli käynnissä kaupunkien sota ja tankkerisota. Molemmat osapuolet upottivat toistensa alueelle purjehtivia ulkomaisia tankkereita. Tämän vuoksi Yhdysvallat alkoi suojella Kuwaitiin matkanneita tankkereita, mikä johti joihinkin yhteenottoihin Yhdysvaltain ja Iranin välillä. Sota loppui, kun Irak alkoi taas menestyä ja Iran oli heikentynytlähde?. Irak ajautui sodan takia valtaviin velkoihin.

Sodan nimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksi azerien muistopaikka sodan uhreille. Iranin vähemmistöt olivat mukana sodassa.

Iranissa sotaa kutsutaan nimellä pakotettu sota (جنگ تحمیلی, jang-e-tahmīlī) tai pyhä puolustus (دفاع مقدس, defā'-e-moqqaddas)[5]. Irakissa nimellä Saddāmin qādisiyyah (قادسيّة صدّام, qādisiyyat saddām), mikä viittaa historialliseen Qadisiyyan taisteluun.

Sodan taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Irakin-Iranin sodan tausta

Irak oli pitkään havitellut itselleen persialaisen Iranin arabien asuttamaa Khūzestānin provinssia. Khūzestānin olivat ottomaanit sen mielestä anastaneet Iranille. Niinpä 1960-luvulla Irak alkoi tukea Khūzestānissa itsenäisyysliikettä. Iran lietsoi Pohjois-Irakin kurdien kapinaliikkeitä antaen niille aseita vuonna 1974[6], jolloin oli suuri kurdikapina.

Irakilla ja Iranilla oli myös kiistaa Shatt al-Arabin vesiväylän käytöstä[7][8]. Ensimmäinen tätä koskeva sopimus oli tehty jo 1800-luvun puolivälissä, mutta sitä oli muutettu Irakille epäedulliseen suuntaan 1900-luvun alussa[9]. Vuonna 1971 Iran valtasi erään kiistellyn alueen saaren[9].

Iranin ja Irakin välit huononivat 1960-luvun lopussa baath-puolueen noustua valtaan Irakissa. 1970-luvulla sekä Irak ja Iran modernisoivat armeijaansa varustelukilvassa. Šaahin Iran osti aseita muun muassa Yhdysvalloista, Irak Neuvostoliitosta.

Sodan syy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irakin–Iranin sodan yksi perimmäinen syy oli se, että maat riitelivät pitkään Shatt al-Arabin vesiväylän omistuksesta. Maat jakoivat sen kahtia vuoden 1975 sopimuksella. Iranissa tapahtui vuonna 1979 Iranin vallankumous, joka muutti maan šiialaisten uskonoppineiden johtamaksi islamilaiseksi tasavallaksi. Iranin johtaja ajatollah Khomeini halusi, että hänen mielestään sorretut šiialaiset nousisivat kapinaan arabimaissa. Khomeinin mielestä baath-puolueen johtama maallisesti hallittu Irak oli paha ja epäpyhä. Iran tukikin irakilaisten šiialaisten vastarintaliikettä, joka alkoi tehdä attentaatteja Irakin johtoa vastaan. Samoihin aikoihin Saddam Hussein kaappasi vallan Irakissa. Saddam pelkäsi šiiakapinaa tukevaa Khomeinia ja halusi syöstä tämän pois vallasta. Saddam halusi myös kumota heti tilaisuuden tullen Shatt al-Arabin vesiväylää koskevan sopimuksen, jota hän piti Irakia nöyryyttävänä, ja nousta lopulta koko arabimaailman johtoon. Saddamin ajatus siitä, että Iran oli vallankumouksen heikentämä, näytti todelta kevään 1980 pienissä rajataisteluissa. Hän halusi antaa Iranille opetuksen valtaamalla koko Shatt al Arabin ja Khūzestānin öljykenttiä. Saddam uskoi Khūzestānin arabien nousevan kapinaan Irania vastaan.[10] Saddam ei kuitenkaan halunnut antaa armeijansa hyökätä Teheraniin asti, mutta uskoi sodan kaatavan Iranin hallituksen. Saddamin mielestä Iraniin kannatti hyökätä, kun maa oli islamilaisen vallankumouksen heikentämä; hän uskoi myös vallankumouksen tuhoutuvan ennen pitkää sisältäpäin. Lisäksi hän pyrki laajentamaan sotaa usuttamalla Iranin kansallisia vähemmistöjä nousemaan kapinaan Khomeinin hallintoa vastaan.

Irakin hyökkäys Iraniin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Irakin hyökkäys Iraniin vuonna 1980
Irakin–Iranin sota - 22. syyskuuta 1980 –Teheran.

Irak epäonnistui yrityksessään lamauttaa Iranin ilmavoimat.[11] Irak aloitti maahyökkäyksensä 22. syyskuuta 1980 etelässä. Irakilaiset etenivät nopeasti muutamana ensimmäisenä sotapäivänä kaikilla rintamilla. Iranin vallankumouskaartien vastarinta oli hajanaista ja heikkoa. Irakilaiset saapuivat lähelle Dezfulia, Ahvazia ja onnistuvat saartamaan Abadanin, mutta eivät tunkeutumaan itse kaupunkiin. Näin Irakin suunnitelma oli osin epäonnistunut. Irakilaiset joukot rikkoivat valtaamillaan alueilla ihmisoikeuksia. Iran sai kuitenkin armeijansa koottua ja iranilaisten vastarinta sitkistyi. Irakilaiset juuttuivat ankariin katutaisteluihin eivätkä onnistuneet valtaamaan tavoittelemiaan Iranin kaupunkeja Khuzestanissa. Khorramšahrin satamakaupungista taisteltiin katu kadulta valtavin tuhansien miesten tappioin, ja Irak onnistui valtaamaan sen. Irakilaiset eivät myöskään onnistuneet saamaan Khuzestanin arabeja kapinaan Iranin hallintoa vastaan.[12]

Iranin vastahyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Iranin vastahyökkäys 1981 alkaen

Toukokuussa 1981 iranilaiset valtasivat takaisin Abadanin[13] ja ylittivät lokakuussa Karun-joen.[13] Iran alkoi olla voitolla marraskuussa 1981,[13] kun iranilaiset alkoivat järjestää suuria ihmisaaltohyökkäyksiä. Iranilaiset nuoret esimerkiksi alkoivat kävellä miinakentille ja konetuliaseiden ammuttaviksi. Iranilaiset etenivät vuoden 1981 lopussa ja keväällä 1982,[14] samaan aikaan, kun tuhansia irakilaisia jäi sotavangeiksi. Tuolloin Irakin öljynvienti oli luhistumassa ja talous vaikeuksissa.[15]

Iranilaiset saivat haltuunsa suurin tappioin Khorramshahrin satamakaupungin toukokuussa vuonna 1982[16]. Keväällä ja kesällä 1982, iranilaiset ajoivat irakilaiset melkein kokonaan pois maaperältään. Vuonna 1982 Khomeini päätti hyökätä kostoksi Irakin maaperälle, vaikka monet maltillisemmat hallituksen jäsenet vastustivatkin sotaa.

Iranin ihmisaaltohyökkäykset ja tasapeli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Iranin ihmisaaltohyökkäykset
Iranilaiset ampuvat vihollista 152 mm haupitsilla.

Iranilaiset aikoivat hyökätä syvälle Irakiin eristämään pääasiassa maan toiseksi suurin kaupunki Basra muusta Irakista ja Bagdad merestä. Niinpä Iran aloitti valtavan ihmisaaltohyökkäyksen sarjan 13. heinäkuuta 1982, jolloin alkoi operaatio Ramadan, johon osallistui 50 000 vakinaisen armeijan joukoista ja noin 50 000 vallankumouskaartilaista. Tällöin vallankumouskaartin ja Iranin armeijan hyökkäys mursi Irakin puolustuslinjan, mutta melko lähelle Basraa edenneet iranilaiset olivat irakilaisten pihdeissä. Irak aloitti vastahyökkäyksen suurin tappioin. Samalla Irakin vahvasti mekanisoitu armeija kuitenkin tuotti iranilaisille valtavat määrät kuolleita ja haavoittuneita. Iranilaisten oli pakko vetäytyä ääriasemistaan takaisin. Iranilaiset eivät onnistuneet hyökkäyksessään muun muassa puutteellisen aseistuksen, joukkojen koulutuksen, taktiikan ja ilmatuen takia[17]. Irakilla oli taistelukentällä muun muassa konekiväärein ja ohjuksin aseistettuja helikoptereita, jotka olivat tehokkaita Iranin jalkaväkeä ja panssareita vastaan.

Iranin menestys ajoi Irakin puolustuskannalle, ja armeijan taistelumoraali oli huono. Irak oli vuonna 1982 romahduksen partaalla. Länsi alkoi tukea Irakia, koska pelkäsi Iranin vaikutusvallan kasvua. Niinpä Irakin asema koheni jonkin verran, ja vuonna 1984 mennessä sota oli vakiintunut tasapeliin[18], jossa Iran näytti olevan kuitenkin niskan päällä. Saddam järjesti kovalla kädellä muun muassa upseerien teloituksin armeijan uudelleen. Iran ja Irak ajautuivat asemasotaan, jossa yrittivät näännyttää toisensa. Iran ei saanut Irakin šiioja puolelleen[19], koska Saddam paransi heidän asemaansa Irakissa, ja Irakin shiiat olivat arabeja, eivät iranilaisia. Irakin puolella taisteli myös muun muassa jordanialaisia ja egyptiläisiä sotilaita[19].

Iran halusi pitkään kaataa Saddamin ja vallata shiiojen alueella olevia pyhiä kaupunkeja[20] [21]. Niinpä Iran jatkoi ihmisaaltohyökkäyksiä muun muassa Aamunkoitto- ja Kerbala-nimisinä yleensä talvella[22]. Iranin tekemissä ihmisaaltohyökkäyksissä oli mukana kymmeniätuhansia, monesti satojatuhansia usein kouluttamattomia vallankumouskaartilaisia ja kansanarmeijan sotilaita. Ihmisaaltoon osallistuvalla saattoi olla aseenaan vain nuija, Koraani tai kiviä[19]. Iranilaiset saattoivat vallata ilman tuliaseita ryhminä irakilaisen panssarin nyrkein ja puukoin[19]. Iranin armeija oli pääosin melko vanhanaikainen, vaikka sillä oli jonkin verran lentokoneita ja panssareita. Iranilla oli pulaa nimenomaan tykistöstä, jota tarvittiin hyökkäyksissä panssareiden ja jalkaväen tukemiseen.

Iranin hyökkäykset kilpistyivät yleensä Irakin tykistön, kranaatinheitinten, panssareiden ja helikoptereiden tulitukseen. Irak alkoi enenevissä määrin käyttää kemiallisia aseita ihmisaaltoja vastaan. Alussa Irak käytti kyynelkaasua[19], myöhemmin tappavia kaasuja.

Iran menestyi kuitenkin joissain hyökkäyksissään ja valtasi onnistuneesti Faon niemimaan vuoden 1986 alussa ja onnistui torjumaan Irakin vastahyökkäykset[23] vuoteen 1988 asti.

Irak rakensi sodan aikana vahvoja linnoitteita pitkin koko rintamaa, muun muassa Basran ympärille 30 kilometriä pitkän ja 1 800 metriä leveän vesialtaan. Tämän ympärillä oli bunkkereita, miinakenttiä, piikkilankaa sekä tankkien ja tykistön tuliasemia. Suurhyökkäysten lisäksi molemmat tekivät pienempiä häirintähyökkäyksiä vastustajan asemiin.

Iran ei onnistunut tekemään merkittäviä aluevaltauksia suurhyökkäyksissään. Nämä suurhyökkäykset rasittivat silti maan taloutta ja pitivät Irakissa yllä pelkoa puolustuksen luhistumisesta. Shiiapapiston hallitsemassa Iranissa annettiin ymmärtää että sota oli pyhä ”marttyyrien sota”[24]. Molemmat sodan osapuolet julistivat pitkään nopeaa voittoa. Yleensä molempien maiden uutistoimistot ilmoittivat vihollisten tappiot, mutteivät omia[25].

Irakin ja Iranin tukijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Irakin–Iranin sodan tukijat

Molemmilla sodan osapuolilla oli ulkomaisia tukijoita, jotka myivät sotilaille aseita. Kummassakaan maassa ei ollut merkittävää raskasta teollisuutta, joka olisi kyennyt tuottamaan esimerkiksi panssarivaunuja tai lentokoneita. Irak osti aseita sodan aikana muun muassa Neuvostoliitosta ja Ranskasta. Yhdysvallat alkoi sodan aikana tukea Irakia sen takia, että pelkäsi Iranin vaikutuksen leviämistä. Niin pelkäsivät Persianlahden öljynviejätkin, jotka vuodesta 1981 tukivat Irakia rahallisesti. Iran osti aseita lähinnä Kiinasta. Se kuitenkin osti yhteen aikaan aseita myös Yhdysvalloista, joka tuki enemmän Irania. Tämä aiheutti Iran-Contra-skandaalin. Yhdistynyt kuningaskunta tuki Irakia.

Yllättäen Israel tuki sionismin vihollista Irania, koska piti Irakia pahempana uhkana itselleen. Sodan edetessä Iran pyrki lähentymään Neuvostoliittoa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät sotaan puuttuneet, koska se tasaväkisenä ja jatkuvana heikensi molempia osapuolia ja näin esimerkiksi Yhdysvaltain kannalta katsoen loppujen lopuksi vakautti aluetta. Yhdysvallat ja Israel eivät halunneet kummankaan osapuolen voittavan.

Iranin lapsisotilaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Iranilainen lapsi sotarintamalla.

Iran käytti myös 9–16-vuotiaita Basijin lapsisotilaita osin sen takia, että suuri osa maan väestöstä oli lapsia.[26] Lapsia ei ollut taisteluissa siksi, että Iranilla olisi ollut pulaa täysi-ikäisistä miehistä.

Iranin hallinto salli lapsimarttyyrien käytön sodassa.[27] Mullahit kiertelivät eri puolilla Irania kouluissa[28] ja kylissä.[29] ja sotaan värväytymiseen innostavaa uskonnollista propagandaa esitettiin Iranin tiedotusvälineissä. Ajatuksena oli, että pyhässä sodassa kuollut pääsi Koraanin mukaisesti paratiisiin[30]. Eräs vangiksi jäänyt lapsisotilas kertoi, että kylään oli saapunut mullah, joka sanoi, että jokaisesta perheestä oli luovutettava yksi Jumalan soturi.[29] Lapset uskoivat taistelevansa siionisteja, eivät Irakia vastaan, ja että armeija oli matkalla Jerusalemiin.[31] Sotaan menneiden lasten tausta oli usein työväenluokkainen[28] ja he saattoivat joskus karata vanhempien tietämättä sotaan.[28] Eräiden epävirallisten tietojen mukaan noin kymmenvuotiaiden lasten lähettäminen rintamalle lopetettiin, mutta sitten kutsuttiin kokonaisia murrosikäisiä koululuokkia ”vapaaehtoiseen” asepalveluun.[32]

Iran kiisti useaan otteeseen lapsisotilaiden käytön vastoin kansainvälisiä sopimuksia, mutta silminnäkijähavainnot, valokuvaajat ja Iranin omakin lehdistö kertoo toista[33], samoin Irakin vangiksi jääneet lapsisotilaat. Myös vuonna 1984 Punaisen ristin kokouksessa Iranin edustajat toisaalta kiistivät lapsisotilaat, toisaalta mainitsivat että lapsia on vaikea estää sotaan osallistumasta.[34]

Lapset ja varhaisnuoret halusivat saamansa koulutuksen jälkeen surmata itsensä taistelukentällä ja päästä näin paratiisiin[35].

Lapselle saatettiin antaa esimerkiksi kivääri ja 20 patruunaa. Vastoin yleistä luuloa, lapsilla ei ollut kaulassaan muovinauhaan sidottua paratiisin avainta[36] joka kertoman mukaan saattoi olla puuta tai kullattua kartonkia[37]. Lapsisotilailla oli kuitenkin otsallaan punainen panta, joka oli marttyyrin tunnus[37] ja kaulassaan tuntolevy.

Vaikka lapset eivät olleetkaan hyviä sotilaita, heidän avullaan voitiin puhdistaa etenemistie miinoista.[33] Lapset harhauttivat vihollista kohdistamalla huomion itseensä. Lapset myös hämmensivät tarkka-ampujat hetkeksi, jolloin he saattoivat vallata panssarin tai saattoivat tehdä itsemurhahyökkäyksen.[37] Lapset saattoivat estää irakilaisten tankkien etenemisen. Lapset räjäyttivät edetessään tarkoituksella miinat pois surmaten itsensä.[37] Useimmat lapset kuolivat irakilaisten konekiväärituleen. Hyökkäysjärjestys oli tämä: ensin lapset ja nuoret vapaaehtoiset, sitten vallankumouskaartin aallot ja lopuksi vakinainen armeija miehitti vallatun alueen.[38] Näin Iranin armeija minimoi varsinaisten joukkojensa tappioita.[38] Jotkut lapsisotilaat selvisivät uskonnollisen fanatismin innoittamista itsemurhahyökkäyksistä hengissä, ja irakilaiset hoitivat heitä. Monet lapset kieltäytyivät lääkäreiden avusta, ja soimasivat itseään siitä etteivät olleet päässeet paratiisiin.[37]

Irakin kemialliset aseet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaasunaamarilla varustautunut Iranin sotilas rintamalla.

Irak vastasi Iranin ihmisaaltohyökkäyksiin kemiallisin asein, vaikka olikin allekirjoittanut niiden käytön kieltävän Geneven sopimuksen. Eräiden tietojen mukaan Irak käytti operaatio Ramadanissa kyynelkaasua. Taistelukaasut olivat tehokkaita hyökkääviä sotilastihentymiä vastaan.[39]

Iran ilmoitti Irakin käyttävän kemiallisia pommeja Susangerdia vastaan marraskuussa 1980.[40] Irak kehitti sodan edetessä kyvyn tuottaa taistelukaasuja muun muassa monien länsimaalaisten yritysten turvin. Apua kemiallisten aseiden tuotantoon tuli Irakiin Länsi-Saksasta, Ranskasta, Yhdistyneestä kuningaskunnasta ja Yhdysvalloista sekä monesta muusta maasta.lähde? Alussa Irak osti suuria määriä taistelukaasujen tuotantoon tarvittavia aineita ulkomailta, mutta hankki ja kehitti myöhemmin kyvyn tuottaa niitä itse. Irak käytti suuremmassa mitassa kemiallisia aseita ensi kertaa Haj Omranissa heinä–elokuussa 1983 Iranin operaatio Aamunkoitto 2:ta vastaan vaatimattomin tuloksin.[41] Tällöin irakilaiset ampuivat ilmaa raskaampaa sinappikaasua vuoren huipulle, josta kaasu valui hyökkäävien iranilaisten päälle.

Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti (SIPRI) huomasi kemialliset aseet vuonna 1984, jolloin Irak oli alkanut käyttää niitä laajemmin.lähde? YK:n pääsihteeri mainitsi Irakin kemialliset aseet maaliskuussa 1986. YK:n mukaan ne olivat tappaneet 10 000 henkeä ja niiden käyttö oli muuttunut voimaperäisemmäksi sitten vuoden 1984. Suurin iranilaisia vastaan tehty yksittäinen kaasuaseen käyttö lienee liittynyt helmikuussa 1986 käytyihin Faon niemimaan taisteluihin, joissa irakilaiset tappoivat sinappikaasulla ja tabunilla 8 000–10 000 iranilaista.lähde? Kaksi kolmannesta Irakin sodassa käyttämistä taistelukaasuista käytettiin sodan viimeisenä 1,5 vuotena.

Loppujen lopuksi irakilaisten käyttämiin kaasuihin kuoli ehkä 100 000 Iranin sotilasta.[42][43] Arviolta 5 % iranilaisista kaatuneista kuoli tuskallisesti sinappikaasuun ja sariiniin, jotka tappoivat luultavasti vahingossa myös irakilaisiakin. Irak käytti myös hermokaasuja. Irak käytti iranilaisia siviilejä vastaan lentokonein ja ohjuksin kuljetettavia kaasuaseita. Hieman ennen sodan loppua vuonna 1988 Irakin armeija kaasutti hengiltä tuhansia kurdisiviilejä Halabjan kylässä.

Sodan pituus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan pitkittyminen johtui lähinnä Iranin johtajan Khomeinin halusta kostaa hyökkäys Saddamille. Iran vaati ehtona rauhalle Irakilta suuria sotakorvauksia ja Saddamin vallasta poistamista ja tuomitsemista sotasyyllisenä[44]. Ensimmäisen vuoden aikana olisi ollut hyvä mahdollisuus sodan loppumiselle. Iran valtasi takaisin kaikki kaupungit joita se oli menettänyt, ja irakilaiset sotilaat Iranissa oltiin tapettu, vangittu ja osa oli karannut Irakiin. Tässä vaiheessa YK ehdotti, että muut arabimaat korvaisivat Irakin puolesta Iranille ja auttaisivat rakentamaan Khūzestānin uusiksi, mutta Khomeini ei hyväksynyt tarjousta, vaan päätti hyökätä Irakiin aikomuksenaan kaataa Saddam Hussein vallasta. Khomeini luuli että Iran pystyisi helposti valtaamaan Irakin, kun se näki kuinka nopeasti Iran valloitti takaisin Khūzestānin. Näin ei kuitenkaan käynyt eikä Iran kaatanut Saddamia, Iranille tuli vain enemmän tappioita. Pitkää sotaa piti yllä se, että molemmat osapuolet olivat sotilaallisesti tasavahvoja: Irakilla oli enemmän aseita, Iranilla sotilaita. Se että muut maat myivät aseita sotijamaihin, joissa ei ollut merkittävää raskasaseteollisuutta, pitkitti myös sotaa. Irak olisi halunnut rauhaa jo 1982, kun Saddam huomasi sodan kääntyneen tappiolliseksi. Khomeinin sotahalua lienee selittänyt eniten kiihkeä uskonnollisuus. Khomeinin mielestä sota teki vallankumouksesta täydellisen. Iranilaisten johtajien mukaan maa pyrki valtaamaan muun muassa pyhän kaupungin Kerbalan ja pyrkivän jopa Jerusalemiin asti. Iranin sotahalun syyksi on väitetty muun muassa sitä, että maan vallankumousjohtajat Khomeini ja Rafsanjani halusivat kiinnittää kansan huomion maan sisäisistä ongelmista ulkoiseen viholliseen, ettei kansa nousisi vallankumoushallitusta vastaan[45].

Sissiliikkeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Molemmat sodan osapuolet tukivat vihollisen alueella toimivaa sissiliikettä. Irak tuki sodan alussa Khuzestanissa toimivaa MEK:iä, minkä toiminnan iranilaiset kukistivat kovalla kädellä vuosina kesäkuussa 1981 – syyskuussa 1982[46] ja lopullisesti sodan lopussa. Samoihin aikoihin Irakin kurdit alkoivat joissain kaupungeissa taistella Irakin hallitusta vastaan[46]. Turkin armeija toimi Irakin hallituksen luvalla hävittäen kurdipuolue KDP:n tukikohtia jo vuonna 1983, ja lokakuussa Irakin ulkoministeri Tariq Aziz matkusti Turkkiin neuvotellakseen kurdien vastaisista toimista[47]. Toisaalta Saddam yritti neuvotella kurdialueen eteläosaa hallinneen Jalil Talabanin johtaman PUK:n kanssa. Loppujen lopuksi vuonna 1985 kaikki kurdit kääntyivät Saddamia vastaan, ja saivat aseita Iranista, Syyriasta ja Libyasta[47]. Pohjoisessa toimi myös shiiojen al Daawa[47]. Vuonna 1987 Iran ja kurdit toimivat irakilaisia vastaan yhdessä.

Kaupunkien sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotivat osapuolet pyrkivät haittaamaan toistensa taloutta. Maasotarintamilla alakynteen joutunut Irak pyrki lisäämään sodan kohteeksi Iranin teollisuuden. Vuonna 1985 molemmat osapuolet alkoivat pommittaa toistensa kaupunkeja ja tehtaita. Irak iski ilmasta käsin 5. maaliskuuta 1985 Ahvazin terästehtaaseen ja Bushehrin ydinvoimalaan, mikä oli Iranin mielestä kesäkuussa 1984 annetun YK:n päätöslauselman vastaista[48]. Iran tulitti kostoksi jatkuvasti Basraa[49], minkä Irak kosti Isfahanin pommituksella[48]. Iranin lentokoneet pommittivat Bagdadin esikaupunkeja 11. toukokuuta, minkä Irak kosti ilmaiskuilla kuuteentoista iranilaiseen kaupunkiin. Sekä Irakissa että Iranissa räjähti ainakin yksi terroristin asettama pommi. Kaiken lisäksi Irak uhkasi hyökätä Iranin ilmatilassa siviili-ilmailua vastaan[48]. Iran vastasi tähän ampumalla Scud-B-ohjuksen Kirkukiin[48]. Kun Irak vastasi tähän Teheranin pommituksilla, Iran ampui neljä Scud-B:tä Bagdadiin. Irak ei ilmaiskuillaan onnistunut heikentämään iranilaisten moraalia ja nostamaan näitä kapinaan Khomeinia vastaan sodan lopettamiseksi[48]. Elo–marraskuussa 1985 Irak hyökkäsi Khargin saaren öljynjalostamoa vastaan turhaan 44 kertaa. Iranin vastavetona olivat ilma- ja ohjushyökkäykset Irakin kaupunkeihin. Iran alkoi tästä lähin säännöllisemmin pysäyttää Persianlahdella Irakiin meneviä laivoja, ja etsiä sotatarvikkeita niistä.

Irak uusi kaupunkisodan 1986, koska sillä oli silloin ilmaherruus[50]. Irak keskeytti hyökkäykset helmikuussa 1987. Kaupunkisota alkoi taas voimakkaana, kun molemmat tulittivat toistensa kaupunkeja raketein maaliskuussa 1988[51]. Kohteiksi joutuivat varsinkin maiden pääkaupungit Teheran ja Bagdad sekä ensi kertaa Qomin pyhä kaupunki. Teheranissa kansa osoitti mieltään Neuvostoliittoa vastaan, joka oli toimittanut Irakille raketteja. Mielenosoittajat koettivat murtautua Neuvostoliiton suurlähetystöön, minkä poliisi onnistui vaivoin estämään[52].

Tankkerisota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Tankkerisota
Katso myös: Iran Airin lento 655
Persianlahti, jossa tankkerisotaa käytiin.

Irak alkoi vuonna 1981 hyökätä iranilaisia kauppalaivoja vastaan niiden kotisatamien lähellä. Se teki hyökkäykset ranskalaisvalmisteisin Exocet-ohjuksin, jotka laukaistiin hävittäjistä tai helikoptereista. Irak pyrki vuonna 1984 painostamaan Irania rauhaan. Vuonna 1984 Irak alkoi hyökätä paljon useammin ja laajemmalla alueella muun muassa Khargin öljyterminaalista lähteviä iranilaisia laivoja vastaan, ja Iran alkoi vastata omilla iskuillaan.

Tällöin tankkerisota käynnistyi täyteen laajuuteensa[53]. Laivoista valui mereen öljyä, ja vieraiden maiden merimiehiä kuoli[54].

Iran alkoi hyökkäillä vuonna 1984 myös Saudi-Arabian ja Kuwaitin tankkereiden kimppuun. Irak pyrki vuonna 1985 tuhoamaan kymmenittäin tehdyillä ilmaiskuilla Khargin öljyterminaalin. Irakin oma öljy kulki pääosin öljyputkien kautta, joten sitä eivät Iranin hyökkäykset niin paljoa häirinneet. Iran uhkasi moneen kertaan Hormuzin salmen sulkemisella, mikä olisi katkaissut muun maailman kannalta erittäin tärkeän Persianlahden öljynviennin. Vaikka Irak teki enemmän tankkeri-iskuja kuin Iran, länsimaat alkoivat enemmän pelätä Iranin tekemiä iskuja, koska se hyökkäsi myös muiden kuin Irakin laivojen kimppuun. Irak iski voimalla Khargin öljynjalostamoa vastaan, ajaen öljysataman Sirrin ja Larakin saarille, mihin Irak myös iski. Vuonna 1986 Persianlahdella hyökättiin 111 puolueetonta laivaa vastaan. Myös Irak hyökkäsi 1986–1987 konservatiivisten arabimaiden tankkereiden kimppuun. Irakilainen lentäjä ampui maaliskuussa 1987 vahingossa Yhdysvaltain fregattia USS Starkia tappaen kymmeniä yhdysvaltalaisia sotilaita. Tähän kohdistuneena vastareaktiona Yhdysvallat syyttikin tankkerisodasta Irania, ei Irakia. Tankkerihyökkäyksiä eniten pelkäävä[54] Kuwait pyysi Yhdysvalloilta, että sen tankkerit purjehtisivat Yhdysvaltain lipun alla ja että Yhdysvallat suojelisi sen tankkereita. Tähän Yhdysvallat suostui ja lähetti sotalaivojaan tankkereita saattamaan. Myös Neuvostoliiton, Britannian, Ranskan ja Italian sotalaivat liikkuivat Persianlahdella[54]. Neuvostoliitto piti Iranin tavoin Yhdysvaltain läsnäoloa Persianlahdella provokaationa, mutta toisaalta julisti alkavansa suojella kauppalaivoja tarpeen vaatiessa[55]. Iran uhkaili Yhdysvaltoja. Eniten kauppalaivaliikenteelle oli ongelmia Iranin aseistetuista pikaveneistä ja maan Persianlahteen laskemista miinoista, jotka vaurioittivat ja upottivat monia laivoja vuodessa[55]. Iran myös hyökkäili noin 80 kilometriä kantavin Silkworm-ohjuksin Yhdysvaltain lipun alla purjehtivia tankkereita vastaan. Yhdysvallat vastasi tähän laivasto- ja erikoisjoukko-operaatioin Iranin öljysatamia vastaan, vaikka maat eivät olleet virallisesti sodassa. Yhdysvallat osallistui meritaisteluihin Irania vastaan 1987 ja 1988. Risteilijä USS Vincenness ampui alas Iran Airin matkustajakoneen tappaen koneen 290 matkustajaa ja miehistön. Tankkerisota tuhosi noin 1/50 Persianlahdella liikkuvista tankkereista, eikä nostanut pitkällä tähtäyksellä öljyn hintoja. Sen sijaan sillä oli merkittävä vaikutus kansainväliseen politiikkaan.

Sodan loppuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Irakin hyökkäys 1988

Iranilaiset hakivat sodan edetessä Irakin kurdeilta tukea. Vastavetona Saddam Husseinin hallinto käytti kemiallisia aseita maassa asuvia kurdeja vastaan.

Irak voimistui merkittävästi vuonna 1987, jolloin sen armeijaa laajennettiin, koulutettiin ja maa oli saanut ulkomailta uusia aseita.

Vuonna 1988 Irakin armeija, jota oli nykyaikaistettu, oli voimistunut ja se kykeni valtaamaan takaisin Iranin Irakista anastamia alueita. Samalla Iranilla oli aseista huutava pula. Iranin oli vaikea saada aseita vuonna 1988[56], ja maalla oli pulaa varsinkin tykin ammuksista[56] sekä kiinalaiset panssarit, ainoat joita sai, olivat huonoja[56]. Irak hyökkäsi entistä laajemmin Iranin öljykohteita vastaan. Kansainvälisesti eristetty Iran pyrki nyt lähestymään Neuvostoliittoa[56]. Irak siirtyi puolustussodasta hyökkäyssotaan kesällä vuonna 1988, jolloin sen joukot etenivät taas pitkälle Iraniin. Khomeinin oli nyt pakko taipua rauhaan, vaikka se tuntuikin hänestä myrkkymaljan juomiselta. Iran taipui rauhaan, kun oli heikentynyt sodassa ja kansainvälisesti eristetty. Saddam oli ehdottanut rauhaa jo selvästi aikaisemmin. Maat lopettivat taistelunsa elokuussa 1988, jolloin alkoi tulitauko.

Sodan tappiot ja jälkivaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakolaisia oli miljoonia. Sekä irakilaisten että iranilaisten sodan aikana antamat ilmoitukset kuolleiden määristä yksittäistä taisteluissa olivat liioiteltuja tai vähäteltyjä.

Sodassa kuoli 100 000–150 000 työikäistä irakilaista ja 400 000–600 000 iranilaista[57]. Irakilaiset kärsivät arviolta 375 000 kuolonuhria, ja 60 000 joutui iranilaisten sotavangeiksi. Ainakin 300 000 iranilaista kuoli ja 500 000 haavoittui. Toisen arvion mukaan 100 000–300 000 irakilaista kuoli ja kaksi kertaa saman verran iranilaisia. Tämä merkitsisi noin miljoonaa kuollutta. Iranissa oli sodan loppuessa kaikkiaan 60 miljoonaa asukasta.

Sota seisautti tai jarrutti molempien maiden taloudellista kehitystä sekä häiritsi maiden öljykauppaa lännen kanssa. Sodassa tuhoutui myös paljon öljyteollisuutta. Suurin osa Iranin öljytuloista meni sodan kustantamiseen. Työikäisten miesten lähtö sotaväkeen, kuolemat ja vammautumiset siellä supistivat Irakin maataloutta[58]. Irakille sodan arvioidaan maksaneen noin 450 miljardia dollaria ja Iranille 650 miljardia dollaria[58]. Sodan alkaessa Irakilla oli ollut valuuttavaroja yli 15 miljardia dollaria mutta sodan päätyttyä velkaa 30 miljardia dollaria[59]. Velka uhkasi Irakin olemassaoloa[60]. Kuwait vaati antamansa velan takaisinmaksua[60]. Näin Irakin-Iranin sota johti Irakin hyökkäykseen Kuwaitiin, joka johti Persianlahden toiseen sotaan, joka johti osaltaan lopulta Irakin sotaan. Irakin sota puolestaan johti islamilaisen fundamentalistijärjestö Isisin nousuun.

Irakin–Iranin sota johti Irakin armeijan muuttamiseen tehokkaaksi sotakoneeksi Iranin armeijaa vastaan, ei Yhdysvaltain asevoimia vastaan. Iranin armeijan taktiikka oli käydä rintamataisteluja, sillä Iranin joukot liikkuivat hitaasti jalan. Yhdysvaltain armeija toimi mekanisoidusti ja sillä oli tehokas ilmatuki. Irakin armeijalla oli vuonna 1991 runsaasti vanhanaikaisia, mutta halpoja panssarivaunuja. Vain pieni osa Irakin panssareista oli yhtä hyviä kuin Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan panssarivaunut.

Sota kuitenkin vaikutti jonkin verran Iraniin positiivisesti, sillä sota teki Iranin armeijasta vahvemman ja Iran alkoi tuottaa omia sotakalustoja ja muita sotatarvikkeita.

Saddam Hussein oli ollut oikeudessa syytettynä sotarikoksista. Osa syytteistä perustui tapahtumiin tässä sodassa.

Armeijoiden voimasuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Voimasuhteet (1980–1987)[61] Irak Iran
Panssarivaunut 1980 2 700 1 740
Panssarivaunut 1987 4 500+ 1 000
Hävittäjälentokoneet 1980 332 445
Hävittäjälentokoneet 1987 500+ 65 (taistelukelpoisia)
Helikopterit 1980 40 500
Helikopterit 1987 150 60
Tykistö 1980 1 000 1 000+
Tykistö 1987 4 000+ 1 000+

Muut Irakin käymät sodat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vihervuori, Marita & Schreiberhuber, Hermine: Iran, maa mullahin varjossa Allahin nimeen. Helsingissä: Otava, 1989. ISBN 951-1-10387-3
  • The Iran-Iraq war, Bob Johnson, Palgrave Macmillan, 2011. ISBN 978-0-230-57774-9
  • The Iran-Iraq war: the politics of aggression. Farhang Rajaee. Gainesville : University Press of Florida, 1993.
  • UN Secretary General report to the UNSC: p1 p2 p3
  • Efraim Karsh: The Iran-Iraq War 1980–1988. Osprey, 2002.
  • Frederick Stanwood, Patrick Allen ja Lindsay Peacock: Persianlahden sota päivä päivältä. Määritä julkaisija! ISBN 951-9153-51-9 suomi
  • The Iraq War, Paul Keegan, Publ. Alfred a Knopf 2004, FirstBorzoi Book, Random House Inc. ISBN 1-4000-4199-6
  • Scott Ritter, William Rivers Pitt: Irakin sota: mitä Bush ei halua sinun tietävän. Suomentanut Petri Stenman. Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 9789524711357
  • Panelia, Carlo: Islamin musta kirja. (Il libro nero dei regimi islamici) Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. WSOY. ISBN 978-951-0-33865-0
  • Johnson, Robert: The Iran-Iraq War: Twentieth-century wars. Palgrave Macmillan, 2010. ISBN 9780230577749
  • Willett, Edvard: The Iran-Iraq War – War and conflict in the Middle East. The Rosen Publishing Group, 2004. ISBN 951-1-10387-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
Tarkennus: yhdistettävää
  1. ↑ https://archive.is/20120526055558/lcweb2.loc.gov/frd/cs/cshome.html
  2. ↑ http://www.globalsecurity.org/military/world/war/iran-iraq.htm
  3. ↑ Vihervuori & Schreiberhuber 1989, s. 178
  4. ↑ Johnson 2011, s. 73
  5. ↑ [1][www.saylor.org/site/wp-content/.../HIST351-11.1.4-Iran-Iraq-War.pdf]
  6. ↑ Weapons of Mass Destruction The Iran – Iraq War
  7. ↑ Iran-Iraq War
  8. ↑ The Iran-Iraq War (1979-1988) Jewish virtual library
  9. ↑ a b Suomen Kuvalehti 87, numero 14, artikkeli "Iranin ja Irakin hullu sota", s 42–43
  10. ↑ Panella 2009, s 309
  11. ↑ Otavan suuri maailmanhistoria 19, Erling Bjöl, Otava 1987, ISBN 951-1-09631-1, s. 187
  12. ↑ Islamin musta kirja, Carlo Panella, WSOY 2009, 978-951-0-33865-0, s. 316
  13. ↑ a b c Keegan 1984, s 62
  14. ↑ Keegan 1984, s 62–63
  15. ↑ Keegan 1984, s 63
  16. ↑ Iran ja Irak sodassa Lähi – Idän kriisit, Avoin oppimiskeskus Jorma Sarsama
  17. ↑ IRAQ vii. IRAN-IRAQ WAR Saskia M. Gieling, Encyclopædia Iranica, November 28, 2006
  18. ↑ Kaagen 1984, s 64
  19. ↑ a b c d e Suomen kuvalehti 1982, numero 33, s 43
  20. ↑ Odyssey Illustrated Guide to Iran, Helen Loveday, Odyssey 1994, s 48
  21. ↑ Vihervyori s. 174
  22. ↑ Vihervuori s. 173
  23. ↑ Johnson 2011, s 113-115
  24. ↑ Vihervuori 1989
  25. ↑ Vihervuori 1989 s 171
  26. ↑ Vihervuori 1989, s 174, s 178
  27. ↑ Panella 2009, s 316–318
  28. ↑ a b c Willett 2004, s. 30
  29. ↑ a b Suomen kuvalehti 1982, numero 33, s 42
  30. ↑ Otavan suuri maailmanhistoria 19, Erling Bjöl, Otava 1987, ISBN 951-1-09631-1, s. 189
  31. ↑ Suomen kuvalehti 1982, numero 33, s 41
  32. ↑ Vihervuori 1989, s. 178
  33. ↑ a b Johnson 2011, s 73
  34. ↑ Suomen kuvalehti 84, s 66–68
  35. ↑ Otavan suuri maailmanhistoria 19, Erling Bjöl, Otava 1987, ISBN 951-1-09631-1, s. 188
  36. ↑ Suomen kuvalehti 1982, numero 33, s. 42
  37. ↑ a b c d e Panella 2009, s. 317
  38. ↑ a b Suomen kuvalehti 1982, numero 33, s. 43
  39. ↑ Iran-Iraq War 1980-1988] (History of Iran) Iran Chamber Society. Viitattu 16.11.2013. (englanniksi)
  40. ↑ Perry Robinson, Julian & Goldblat, Jozef: Chemical Warfare In The Iran-Iraq War 1980-1988 (History of Iran) 5/1984 (alkuperäinen). SIPRI. Viitattu 16.11.2013. (englanniksi)
  41. ↑ [Chemical Weapons and the Iran-Iraq War: A Case Study in Noncompliance] JAVED ALI, The Nonproliferation Review/Spring 2001 s 47
  42. ↑ In Iran, grim reminders of Saddam's arsenal Monday, October 27, 2002, By FARNAZ FASSIHI,STAR-LEDGER STAFF
  43. ↑ Iraq Chemical Arms Condemned, but West Once Looked the Other Way Elaine Sciolino, Published on Thursday, February 13, 2003 by the New York Times
  44. ↑ Vihervuori s. 175
  45. ↑ Vihervuori 1989, Luku Sota vallankumouksen henkivakuutus, s. 172, s. 173
  46. ↑ a b Johnson 2011, s 119
  47. ↑ a b c Johnson 2011, s. 128
  48. ↑ a b c d e Johnson 2011, s 124
  49. ↑ The Gulf Now, the War of the Cities Time magazine U.S. Monday, Mar. 25, 1985, William E. Smith;Barry Hillenbrand/Basra
  50. ↑ Vihervuori 1989, s 177
  51. ↑ Vihervuori 1989, s 176
  52. ↑ Vihervuori 1989, s 176–177
  53. ↑ Tanker War 1984-1988
  54. ↑ a b c Vihervuori 1989, s. 175
  55. ↑ a b Suomen kuvalehti 1987, numero 31 31.7.1987, s 10
  56. ↑ a b c d Vihervuori, s. 215
  57. ↑ Maailma tänään – Lähi-itä, Peter Haggett päätoim., Bonniers 1999, ISBN 87-427-0809-5, s. 69
  58. ↑ a b Haggett 1999, s 69
  59. ↑ Stanwood, Allen ja Peacock 1991, Luvun 1, s. 7 (teoksessa ei ole sivunumeroita)
  60. ↑ a b Pitt&Ritter 2003, s 30
  61. ↑ "The Arming, and Disarming, of Iran's Revolution," The Economist, International Edition, 19 September 1987, 56–57.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irakin–Iranin sota.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Irakin–Iranin_sota&oldid=22781381”