Luonto (mytologia)

Luonto oli karjalaisten vanhan käsityksen mukaan ihmisen (tai ehkä muunkin persoonan omaavaksi koetun asian tai ilmiön) suojelushaltija. Tämän olennon nimestä on tullut sekä ympäristöä tarkoittava sana luonto että perustavanlaatuisia ihmisen tai eläimen henkisiä piirteitä tarkoittava sana luonne.

Luonto vastaa hieman kristinuskon suojelusenkeliä. Jokaisella ihmisellä on luonto, joka seuraa häntä suojellen ja tuoden onnea. Voimakasluontoiset ihmiset eli ne, joilla on voimakas luontohaltija, menestyvät usein paremmin kuin heikkoluontoiset. Luonto esiintyy toisinaan ihmisen kaksoisolentona. Luonto voi kulkea ihmisen edellä ikään kuin ihmisen kuvajaisena. Tällä tavoin on selitetty etiäisiä.

Luonto saattaa olla suvun kantavanhempi, syntyinen, joka on peräisin vainajalasta. Aihetta tutkineen Martti Haavion mukaan tämä vainajala saattaisi olla veden alla. Sanoilla luonto ja synty on samankaltainen etymologia, luonto tarkoittaa luotua, synnytettyä.

Lapsi saa oman luontonsa vasta ensimmäisten hampaiden puhkeamisen tai nimenannon aikaan. Sitä ennen lasta erityisesti uhkaavat yliluonnolliset pahat voimat, kuten henkiolennot ja kateet. Äidin täytyy olla lapsen kanssa jatkuvasti, että pahat olennot eivät voisi vahingoittaa lasta. Vastasyntynyt on haavoittuvimmillaan, joten lapsi on täytynyt synnyttää salassa. Tämän vuoksi lapset on usein synnytetty saunassa^lähde?.

Luonnon kutsunta

Jos ihmisellä on heikko luonto, hän voi loitsuin kutsua itselleen luontoa tai karaista ja voimistaa luontoaan. Luontoa kutsuttiin myös kateita, vihollisia ja sairauksia vastaan, ja antamaan lisää ruumiillisia, henkisiä tai yliluonnollisia kykyjä. Loitsuissa luontoa kutsutaan nousemaan lovesta ja syvästä paikasta, ilmeisesti vainajalasta. Luontoa kutsutaan usein myös haon eli uppopuun alta. Tämä kertoo Martti Haavion mukaan siitä, että lovi sijaitsee veden pohjan alapuolella samaan tapaan kuin saamelaisten Saivo-vainajala. Joskus taas luontoa kutsutaan nousemaan "haudan alta", joka sekin viittaa siihen, että luonto on vainajalasta. Erään tiedon mukaan luontoaan saattoi karaista siten, että kohotti juhlayönä järvestä hakoa ja kutsui loitsulla luontoaan. Luontoa puhuteltaessa hänet ilmaistaan usein haltijaksi ja synnyksi. Tässä synty merkitsee joko myyttistä syntyä, esi-isän sielua syntyistä tai molempia.

Esimerkkejä loitsuista:

»Nouse luontoni lovesta,

Syntyni syvästä maasta,
Ha'on alta haltijani
Vastuksia voittamah,
Katehia kaatamah,

Sotisia sortamahan...»

»Noin luonto lovesta nouskoon,

Haon alta haltiani,

Kuin nousee Jumalan ilma!»

»Nouse luontoni lovesta,

kiven alta kiilusilmä,
paaden alta paikka poski,
hongan alta haltijani,

pue päälle palava paita...»

Haltioituminen

Ihminen on sananmukaisesti haltioissaan, kun hänen haltijansa eli luontonsa hallitsee häntä. Haltioissaan oleva on esimerkiksi töissään tai tavoitteissaan kiihkeä tai fanaattinen. Tietäjät saattoivat tavoitella haltioitumisen tilaa yliluonnollisissa toimissaan, kuten sairauksien parantamisessa.

Haltijattomuus

Ihmisen haltija voi lähteä pitkäksi aikaa pois ihmisen luota. Tällöin ihminen on haltijaton eli onneton, sairas tai masentunut. Haltijaton on usein kalpea eli veretön, verevyytensä menettänyt. Haltija voi myös jäädä ihmisestä jälkeen, jos tämä siirtyy nopeasti ja pitkiä matkoja. Tilasta käytetään myös nimitystä itsettä olo. Tällä viitataan itseen erityisenä olentona. Itsen rinnastuvuus luontoon on kuitenkin epävarmaa, vaikka ei mahdotonta.

Haltijan vaihtaminen

Jos onnekas ihminen kuolee, voi taitava loitsija saada hänen luontonsa itselleen loitsulla. Tällöin vanha luonto hylätään. Joskus väitetään jopa elävältä viedyn hänen haltijansa.

Kirjallisuutta

• Siikala, Anna-Leena: Suomalainen šamanismi (1992)
• Haavio, Martti: Suomalainen mytologia (1967)