Ranskan sotahistoria

Bouvinesin taistelu käytiin 27. heinäkuuta 1214. Horace Vernetin maalaus 1800-luvulta.

Ranskan sotahistoria on pitkälti yli tuhannen vuoden mittainen aikakausi historiassa, joka käsittää Ranskassa, Euroopassa ja Ranskan siirto­maissa tapahtuneet aseelliset konfliktit. Tähän toimintaan ovat osallistuneet historian kuluessa maasotavoimat ja merivoimat laivastoineen, ja uusimpina tulokkaina ilmavoimat sekä ydinasepelote.

Édouard Detaillen Fontenoyn taistelu 1800-luvulta. Taistelu käytiin 11. toukokuuta 1745.

Samaan aikaan tämän eurooppalaisen poliittisen pelin kanssa Ranska rakensi itselleen valtavan laajan kolonialistisen valtakunnan, joka eli aina Algerian sodan loppuun saakka. Vaikka Ranska oli leimallisesti yksi läntisen blokin jäsenistä, niin sen turvallisuus- ja ulkopoliittinen ajattelu erosi tuosta suuresta kokonaisuudesta. Ensiksi Ranska kehitti oman ydinasepelotteensa ja erosi vuonna 1966 Naton yhteisestä komentojärjestelmästä.

Strategisesti Ranska pysyi hyvin pitkään periaatteessa, jonka mukaan sen tuli puolustaa todellisia tai oletettuja luonnollisia rajojaan: Reiniä pohjoisessa ja idässä, Juraa ja Alppeja idässä sekä Pyreeneitä etelässä. Ranskan armeija on historiansa aikana toiminut useiden teknisten ja taktisten innovaatioiden pioneerina.

Nykyisin Ranskan sotilaalliset operaatiot suuntautuvat pääsääntöisesti rauhan turvaamiseen entisissä siirtomaissa sekä maailman kuumissa painopisteissä. Tätä rauhanturvaamistyössä Ranskan toimii kiinteässä yhteistyössä Naton kanssa. Tämän puolustusliiton kanssa Ranska solmi uudelleen suhteet vuonna 1995, kun oli kulunut lähes kolme vuosikymmentä siitä, kun Ranska oli ajanut Naton päämajan pois Pariisista ja eronut komentoyhteistyöstä.

Ranskalaisten pistinhyökkäys ensimmäisessä maailmansodassa.

Redoutable, Ranskan ensimmäinen ydinasein varustettu sukellusvene, joka toi symbolina Ranskan ydinasepelotteelle.

Esihistoria ja antiikki

Esihistoriallisen ajan lopulla läntisen osan Eurooppaa olivat asuttaneet indoeurooppalaista alkuperää olevat kansat. Aikakaudelle on tyypillistä myös uusien asukasryhmien saapuminen alueelle.

Sotilaalliseen toimintaan liittyneet perinteet moninkertaistuivat. Vuosien 900 eaa. ja 800 eaa. välisenä aikana kelttien alueelle saapuminen kiihdytti kehitystä. Tällöin myös raudan käyttö yleistyi ja näin syntyi Hallstattin kulttuuri ja sittemmin La Tènen kulttuuri, jotka edustavat ensimmäistä ja toista rauta­kauden vaihetta. Koska rauta oli keveämpää ja kestävämpää kuin aiemmin käytetty pronssi, sen käsittelytaito mahdollisti entistä pidempien miekkojen käytön (yli metrin pituisten, kun roomalaiset käyttivät vain 60 senttiä pitkiä miekkoja) ja tämä puolestaan lisäsi merkittävästi käytettävää liikevoimaa kun oli kyse jonkun halkaisemisesta tai katkaisemisesta. Tämä puolestaan antoi merkittävän etulyöntiaseman taisteluissa, ja miekan pituus helpotti erityisesti taisteluja hevosen selässä istuen. Keltin kehittivät suoraan päin vastustajaa johtavan taistelutavan, ja näin he yrittivät mahdollisimman paljon pelästyttää vastustajansa, jotta tämän joukot olisivat menneet hajalle. Sotaa käytiin kovan melun, trumpettien törähtelyiden, huutojen ja myös rattaisiin kiinnitetyn siipikarjan kera. Juuri tämän tapansa tähden roomalaiset kutsuivat kelttejä termillä ”galli” eli galleiksi, sillä tämä sana oli latinan kukkoa tarkoittavan sanan monikkomuoto. Tästä tuli termi gallialaiset, ja kukko tuli myös gallialaisten tunnukseksi. Heittoaseinaan keltit käyttivät keihästä ja linkoa. Raudan työstäminen mahdollisti myös laadukkaiden pyörien ja helposti käsiteltävien rattaiden valmistamiseksi, joita käytettiin vihollisten ahdisteluun; ensiksi heitä heitettiin keihäillä ja sitten taisteltiin maassa mies miestä vastaan. Kelttien ansioksi on luettava myös panssaripaidan keksiminen

Raudankäsittelyn taito mahdollisti myös aiempaa parempien maatalousvälineiden valmistamisen, kuten rauta-auran, joka mahdollisti aiempaa vaikeampien maaperien työstämisen ja työstämisen entistä syvemmältä. Tämä mahdollisti puolestaan entistä voimakkaamman väestönkasvun, ja kun se yhdistyi sotilaalliseen herruuteen, niin tämä mahdollisti kulttuurin leviämiseen kaikkialle Pohjois-Eurooppaankin, mikä ranskalaisessa mielessä tarkoittaa kaikkia Ranskan pohjoispuolella olevia alueita. Yhteiskunta perustui maata omistavaan ja kaupalliseen aristokratiaan. Kauppapaikkojen ja asuinkaupunkien linnoittaminen mahdollisti kaupallisten reittien puolustamisen. Nämä linnoitukset ovat yleisesti korkeita paikkoja, maantieteellisesti ihanteellisia puolustautumiselle, jotka linnoitettiin strategisten tarpeiden mukaisesti ja niitä ympäröivät yleisesti metsät ja viljelysmaat.

Alesian piirityksen pienoismalli Beaune arkeologisessa museossa.

Ei ole olemassa käsitteen varsinaisessa merkityksessä kelttien kansakuntaa, mutta yhteiskunnan klienttisuhteet mahdollistivat maanomistusaristokratialle eräänlaisen federatiivisen valtion rakentamisen. Aristokraatit muodostivat myös eräänlaisen senaatin, jonka druidit kutsuivat koolle. Senaattorit valitsivat kokouksessaan joka vuosi uuden kuninkaan (vergobert), joka hallitsi vuoden senaatin nimissä. Sotilaallinen valta oli annettu myös vuosittain valittavalle sotapäällikölle. Tämä ”sotaministeri” ei voinut julistaa sotaa, vaan hänen täytyi tyytyä sodan johtamiseen. Sodasta päättäminen kuului sotilasneuvostolle, jonka piti kuitenkin ennen päätöstään kysyä druidien mielipidettä. Kuitenkin klienttisuhteidensa ja voimakkaan väestönkasvunsa ansiosta keltit pystyivät kokoamaan kymmenien tuhansien miesten vahvuisen vapaiden miesten armeijan, joka uhkasi Roomaa. Gallialainen sotapäällikkö Brennus löi roomalaiset joukot vuonna 390 eaa. Allian taistelussa ja ryösti sitten Rooman. Roomalaisten piti maksaa huomattava korvaus hyökkäämättömyydestä. Samoin kävi myös makedonialaisille useaan otteeseen, sillä Belios voitti heidät esimerkiksi taistelussa vuonna 279 eaa.

Eteläinen Gallia joutui roomalaisten valtaan noin vuonna 125 eaa., jolloin roomalaiset perustivat alueelle Gallia Narbonensiksen provinssin. Vuonna 58 eaa. alkoi kirjallisuudesta tunnettu Gallian sota jossa roomalaiset valloittivat Julius Caesarin johdolla koko Gallian. Gallian sota oli tulosta kelttien mobilisaatiosta, joka toteutettiin Rooman uhkauksen alaisuudessa. Gallia oli tuolloin vielä itsenäinen, mutta se oli jakaantunut eri heimoihin, jotka kuitenkin onnistuivat kokoontumaan yhteen arvernien heimoon kuuluneen Vercingetorixin johdolla ja aloittamaan laajan kapinan roomalaisia vastaan. Keltit saivat useita pienehköjä voittoja etenkin perinteisellä ”poltetun maan” taktiikalla, varsinkin kun roomalaiset kärsivät nälkää kaukana tukikohdistaan. Gergovian piirityksessä vuonna 52 eaa. Caesar kärsi tappion, eikä koskaan enää yrittänyt valloittaa linnaketta. Tämän tapahtuman jälkeen hän sai Roomasta lisäjoukkoja. Tästä seurasi kelttien ratsuväen murskaaminen lähellä Dijonia. Caesar pakotti keltit umpikujaan Alesiaan, ja alkoi piirittää kaupunkia. Hän rakennutti kaupungin ympärille toisen muurin, jonka avulla hän esti kaupungin, sen sotaväen ja asukkaiden ravinnonsaannin. Syynä oli myös kelttien tekemien yllätyshyökkäysten estäminen. Kelttien saamista vahvistuksista huolimatta Vercingetorix joukkoineen joutui antautumaan neljäkymmentä päivää kestäneen piirityksen jälkeen, vaikka hänellä oli paremmin varustettu ja koordinoidumpi armeija sekä taitavammat päälliköt kuin aiemmin. Toisaalta joukot olivat tottumattomia taistelemaan yhdessä. Vercingetorixin täytyi antautua Caesarille, jotta roomalaiset olisivat säästäneet Alesian kaupungin 80 000 asukkaan hengen. Tätä tapahtumaa, huolimatta Lucteriosin johtamasta viimeisestä taistelusta, pidetään kelttien vastarinnan loppuna.

Vercingetorix antautuu Julius Caesarille Alesian piirityksen jälkeen. Lionel Royerin maalaus vuodelta 1899.

Roomalaisten armeijan menestys johtui paljolti legioonalaisten kovasta kurista ja erittäin tehokkaasta taistelutavasta sekä kenraalien strategisista kyvyistä.

Rooman armeija oli ensimmäinen todella nykyaikainen länsimainen armeija, ja se jätti perinnökseen kaikille valloittamilleen alueille ja sitä seuranneille armeijoille puoliammattilaisista rekrytoidut joukot, monesti kopioidun armeijan hierarkian, erittäin tehokkaiden sotilasyksiköiden muodostamisen, jotka olivat strategiaan ja taktiikkaan erikoistuneita, sekä hallitsivat aikakaudella uudenlaisen piiritystaktiikan. Roomalaiset omaksuivat myös useita valloittamillaan alueilla käytössä olleita sotilaallisia keksintöjä.

Keisarikunnan aikana kelttiläis-roomalainen kulttuuri kukoisti ja kehittyi, ja näin se antoi syntyvälle Ranskalle vahvan latinalaisen kulttuurin perustan ja johdatti maan kristinuskon helmaan, tämä tapahtui vähitellen 300- ja 400-lukujen aikana.

Ranskan mantereiselle kokonaisuudelle ja valtioyhteydelle oli jo varhain ominaista kansan ja sen kulttuurin yhtenevyys. Poliittisen yhtenäisyyden muodostuminen puolestaan vaati melkoisen pitkän ajan. Noin vuodesta 400 lähtien, Rooman valtakunnan rappeutumisesta lähtien ja sen menetettyä valtansa Galliassa, frankkien germaaniheimo ryhtyi ottamaan aluetta hallintaansa. Aina Klodvig I:stä lähtien Kaarle Suuren aikoihin asti ensin kuningaskunta ja myöhemmin keisarikunta sulki sisäänsä lähes koko nykyisen Ranskan, mutta myös muita alueita tämän ulkopuolella. Verdunin sopimuksella Karolinginen valtakunta jaettiin vuonna 843 ja tällöin syntyi länsifrankkien valtakunta, josta myöhemmin muodostui Ranska.

Keskiaika

Koko keskiaika oli jatkuvaa taistelua Frankkien tai Ranskan kuninkaiden vallan säilyttämisestä ja myös liian mahtavaksi tulleiden vasallien valtapyrkimyksiä vastaan. Tämän jälkeen olivat vuorossa valtapyyteineen muut monarkiat, kuten Englanti, Burgundi ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Lähes koko keskiajan pysyi kuningaskunnan alue hallinnoltaan melkoisen pirstaleisena.

Keskiajalla kilpailu hegemoniasta Englannin ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välillä johti pitkäaikaisiin sotiin. Joskin ranskalainen armeija oli olemassa jo historian varhaisissa vaiheissa, niin termin todellisessa merkityksessä ranskalainen armeija luotiin vasta satavuotisen sodan loppuvaiheessa kuningas Kaarle VII:n aikana, kun luotiin ensimmäiset Ranskan kuninkaan alaisuudessa olevat jatkuvassa palveluksessa olevat sotajoukot. Tämän mahdollisti Ranskassa vasta 1200-luvulla lujittunut kuninkaan hallitsema keskusvalta, joka vasta saattoi luoda yhtenäisen valtion, ja näin Ranskasta tuli Euroopan voimakkain valtio. Mutta muutama vuosisata myöhemmin uskonsodat ja kasvava Espanjan mahti kyseenalaistivat tuon valtakeskittymän.

Taktisesti aikakauden sodalle on tyypillistä raskaan ratsuväen käyttö, ja tästä tuli myöhemmin ritaristo. Jalustimien, satulan ja horisontaalisesti pidettävän pistimen käyttö liittyivät aluksi ratsastajan ja myöhemmin myös hevosen suojelemiseen haarniskoilla. Tämä teki kokonaisuudesta entistä tehokkaamman aina 1000-luvulta lähtien ja sai aikaiseksi pelkoa yhteisen rahvaan keskuudessa. Sodankäynnissä jalkaväki jätettiin varsin vähäiselle huomiolle, sillä ratsupalvelu oli varattu aristokratialle, joka edusti aikakauden taloudellista ja poliittista valtaa. Ranskalaista ratsuväkeä pidettiin Euroopan parhaana aina satavuotisen sodan suuriin taisteluihin saakka.

Noin vuonna 989 Charroux'n konsiili päätti kanavoida kirkon avulla ratsuväen tuhovoimaa ja antoi sille nimityksen ”Kristuksen sotilaat”. Ritarin tuli varmistaa omistamiensa maiden turvallisuus ja käyttäytyä taistoissa kunniallisesti. Hänen tuli näyttää sankaruutensa taistelutantereella, ja vain siten hän saattoi säilyttää yhteiskunnallisen statuksensa.

Ratsuväen saaman vangit olivat hyvä tulonlähde saatujen lunnaiden tähden. Tämä puolestaan aiheutti sen, että riski tulla surmatuksi taistelukentällä oli melko pieni ja että taloudellisen hyödyn himo sai lähes kaikki haluamaan taistelujen etulinjaan.

Linnoitusarkkitehtuuri sai jatkuvasti inspiraatioita kelttien varustuksista, eli ne perustuivat puolustuksen periaatteelle ja olivat ihmisen paremmin tähän tarkoitukseen muokkaamia luonnollisia rakenteita. Kuitenkin muuraustekniikan kehittyminen mahdollisti myös monimutkaisempien ja vahvempien rakenteiden luomisen.

Frankit

Frankkien aikakausi jaetaan yleisesti kolmeen suureen aikakauteen. Nämä aikakaudet ovat merovingien aikakausi, karolingien aikakausi, sekä kapetingien aikakausi.

Kaarle Martel Poitiers'n taistelussa vuonna (732). Carl von Steubenin maalaus 1830-luvulta.

Merovingien ja Karolingien vallanvaihdon aikoihin frankkien sotataito koki merkittävän muutoksen, sillä ratsuväki alkoi vallata aiemmin jalkaväelle kuulunutta sotatoimien keskeistä roolia. Tässä uudessa roolissa ratsuväellä oli apuna erityisesti jalustin, joka mahdollisti taistelemisen hevosen selässä ratsastaen, vaikka pistinten tulo mukaan taisteluihin on myöhempää perua. Metallin käsittelytaiton lisääntyminen mahdollisti entistä kestävämpien miekkojen valmistuksen, jotka tosin olivat myös aiempaa kalliimpia ja siten vain yhteiskunnallinen eliitti saattoi niitä hankkia. Ratsumiehen varusteiden hankkimisen muodostuttua yhä kalliimmaksi ja kalliimmaksi niin oli pakko rajoittaa sotajoukkojen rekrytointi vain kaikkein varakkaimpiin henkilöihin, niihin jotka saattoivat itse maksaa varusteensa, vaikka samaan aikaa armeijaan levisi halu ammattilaistaa sotilasura. Tämä puolestaan oli eräänlainen esiaste tulevalle ritarien yläluokalle. Tämä frankkien uusi tapa taistella toi voitot Toulousen ja Poitiers'n taisteluissa, mikä puolestaan mahdollisti Iberian niemimaalta tulleiden muslimien valloitusaikeet. Samalla se oli myös uusi alku voimakkaalle laajenemiselle, joka kohosi huippuunsa Kaarle Suuren hallitusaikana. Tällöin keisarikunta ulottui paljon ylitse Reinin luonnollisen rajan. Tämä tapahtui erityisesti tukeutumalla säännöllisen ja hyvin harjoitelleen ratsuväen voimaan, jonka muodosti valtakunnan aatelisto. Ratsuväelle oli alistettu jalkaväki, joka puolestaan oli tarpeen mukaan rekrytoitu paikalliselta maaseudulta tai raja-alueilta. Näin saatiin kokoon noin 20 000 miehen vahvuinen armeija, mutta taisteluissa kuitenkin ratsuväellä on pääsääntöisesti suurempi ja ratkaisevampi merkitys.

Ratsuväki oli todettu merkittäväksi taisteluissa, ja niin myös taisteluiden kustannukset nousivat: Joskin teoriassa kaikki valtakunnan vapaat miehet saattoivat suorittaa sotapalveluksen (service d’ost), niin kuitenkin rahakorvauksen tähden vain rikkaimmat saattoivat lähteä todellisuudessa sotaan. Tämä oli puolestaan johtamassa kehitystä kohden sotilaallisen uran ammattilaistumista, joka puolestaan oli vastakohta aiempien kausien germaaniselle perinteelle.

Karolinginen keisarikunta L'Empire Carolingien

  Pipin pienen kuollessa 768

  Kaarlen Suuren valloitukset 811

  Veroa maksavat kansakunnat

Kuninkaan valta vahvistuu

Vuonna 843 Kaarle Suuren luoma suuri läntinen valtakunta jaettiin kolmeen osaan: Länteen muodostui Länsifrankkien valtakunta, josta kehittyi myöhemmin Ranska, itään muodostui Itäfrankkien valtakunta, joka oli perustana Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle. Näiden kahden alueen jäi Lotharingia, josta tuli useiden valtioiden alku. Vaikka keskushallinto oli vielä olemassa, niin se kuitenkin menetti kaiken valtansa ja näin siitä tuli vain teoreettinen ylimmän vallankäytön väline. Vuonna 877 Quierzyn määräykselle Kaarle Kaljupää loi de facto perinnöllisen kreivin aseman ja viran, ja samalla hän tuli luoneeksi feodalismin. Yhteiskunta alkoi entistä selkeämmin muotoutua desentralisaation avulla ja alueellisten lääninherrojen ympärille. Nämä läänitysherrat ottivat vastatakseen alueensa asukkaiden puolustamisen, ja eritoten tarjoten suojaa vihollisten julmilta ja yllätyksellisiltä hyökkäyksiltä linnoitettujen muurien suojissa. Vaikka hallitsija oli koko valtakunnan kaikkien herrojen valitsema, niin frankkien kuninkaalla ei ollut todellista valtaa muualla kuin henkilökohtaisella, kuninkaallisella läänityksellään. Tämän jälkeen lähes koko keskiajan Ranskan kuninkaat kävivät alituisia taisteluja, jopa huomattavasti itseään rikkaampia ja mahtavampia vasallejaan vastaan.

Satavuotinen sota oli vuosien 1337 ja 1453 välillä käytyjen Englannin ja Ranskan välisten sotien sarja. Sodan aikana siirryttiin uudenlaisiin aseisiin ja taktiikoihin, ja vanha, raskaan ratsuväen hallitsema feodaaliarmeijajärjestelmä hylättiin. Siirryttiin myös vakinaisten ammattiarmeijoiden käyttämiseen.

Aurinkokuninkaan ajasta Napoleoniin

Kuningas Ludvig XIV sodat 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella aikaansaivat alueellisesti entistä laajemman Ranskan, joka kuitenkin oli samalla taloudellisesti konkurssissa. Myöhemmin Ison-Britannian kanssa käyty kilpailu, joka korvasi aiemman Espanjan kanssa käydyn kilpailun, johti Ranskan alueiden menetykseen Pohjois-Amerikassa, eritoten Hudsonin lahden seuduilla ja Acadiassa; myöhemmin menetettiin koko ranskankielinen Kanada. Revanssin ajatus sai Ranskan tukemaan Pohjois-Amerikan englantilaisten siirtokuntien itsenäisyys­taistelua Lontoota vastaan ja täten luomaan Pohjois-Amerikan Yhdys­valtoja. Vallankumouksen aiheuttaman sekasorron jälkeen Napoleonin sodat toivat Ranskalle ennen näkemättömän alueellisen laajuuden. Kuitenkin 1800-luvulla Ranska, muiden suurten valtakeskittyminen tavoin, keskittyi kuitenkin rakentamaan siirtomaaimperiumia.

François Gérardin Austerlitzin taistelu vuodelta 1808.
Austerlitzin taistelussa 2. joulukuuta 1805 Napoleonin Suuri armeija löi Itävallan ja Venäjän armeijat.
Toisaalta taistelun strategian merkitys kuten itse taistelukin olivat Napoleonin taktinen mestarityö.

1900-luku

Ranskan ja Saksan kilpailu, joka syntyi 1800-luvulla, ilmeni ensimmäistä kertaa sotana Preussia vastaan ja se leimahti uudelleen ensimmäisessä maailman­sodassa. Erään­laisen huippunsa se sai toisessa maailman­sodassa, jossa Ranska kuului liittoutuneisiin ja taisteli Berliinin–Rooman akselia vastaan. Maailmanpalosta selviytyivät valtiot poliittisesti heikentyneinä, ja enää oli vain kaksi sotilaallista suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, kun alkoi kylmä sota. Mutta kaksi maailmansotaa olivat vähentäneet ranskalais-saksalaista kilpailua, ja tämä vähentynyt kilpailu toimi positiivisesti, kun oltiin luomassa taloudellisella, poliittisella ja sotilaallisella alalla tapahtuvaa eurooppalaista integraatiota.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan sotahistoria Wikimedia Commonsissa