Tämä on lupaava artikkeli.

Seita

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Inarijärven Ukonsaari on suuri seita. Se oli inarinsaamelaisten keskeinen kulttipaikka.[1]

Seita (pohjoissaameksi sieidi) on saamelaisessa muinaisuskossa pyhä paikka, uhripaikka. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset kalliomuodostelmat, jättimäiset kivikasat, isot luonnonkivet tai pystytetyt kivet. Seitakivet ovat usein helposti tunnistettavia poikkeuksellisen muotoisia tai kookkaita kallionlohkareita, joskus lähitienoon ainoita kiviä. Joskus on käytetty myös puupaaluja. Seidoille uhrattiin erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa tai kalaa, jotta ne antaisivat uhraajalle elinkeino-onnea. Saamelaisten suhde seitoihin oli vastavuoroinen, sillä kumpaakin osapuolta saattoi kohdata rangaistus, jos keskenäinen sopimus rikottiin.

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seita on yleissaamelainen käsite, joka tarkoittaa palvottua luonnonkohdetta (joskus myös ihmisen tekemää puupaalua).[2] Saamelaisten käyttämä sana ’siedi’ on myös lähes yleissaamelainen, ja ainoastaan eteläiset saamelaiset sekä koltat eivät sitä tunne.[3]

Seidat olivat alkujaan elinkeinojen harjoitukseen liittyviä kultti- ja uhripaikkoja. Niiden kautta uskottiin vaikuttavan jokin nimeämätön luonnonmahti, jonka avulla elinkeinonharjoitus oli mahdollista. Seidat olivat todennäköisesti heikosti personoituja, vaikka seita-hengistä puhutaankin välillä. Myöhäisessä saamelaisperinteessä seidoilta on joskus pyydetty myös terveyttä ja muuta menestystä. Seitojen toimenkuva laajentui mahdollisesti sen jälkeen, kun esikristilliset jumalat kiellettiin.[2]

Seita-paikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seitakivi Muoniovaarassa. Kivessä on myös John Wolleyn 1800-luvulla tekemä riimukirjoitus.

Suurin osa seidoista oli kiviä tai kalliopaikkoja. Niiden lisäksi on ollut puuseitoja, ja myös pyhiä lähteitä on nimitetty seidoiksi. Suuri osa seidoista on ollut yksilö- tai perhekeskeisiä, mutta suurimpia seitoja on saattanut palvoa jopa kaikki siidan asukkaat. Tällaisia suuria seitoja ovat Inarijärven Ukonsaari ja Pelkosenniemen Pyhätunturi.[2] Jokaisella siidalla ja useilla perheilläkin oli oma seita, ja monen kodan takana oli puinen ukkosenjumalalle omistettu seita.[4]

Kiviseitojen koko on vaihdellut pienistä kuljetettavista kivistä massiivisiin luonnonmuodostelmiin. Useimmat seidoista olivat suuria kiviä tai kivimuodostelmia, joissa oli halkeamia, luolia ja koloja. Seitoja voi kutsua miljöödominanteiksi, sillä niissä oli tavallisesti piirteitä, jotka kiinnittivät huomion; jotkin kiviseidat muistuttivat esimerkiksi ihmis- tai eläinhahmoa.[5] Osa seidoista oli kuitenkin aivan tavallisen näköisiä kiviä, jotka ovat mahdollisesti liittyneet eläinten vaellusreittiin tai poikkeuksellisen hyvään saalis- tai apajapaikkaan.[2]

Puuseidat olivat kiviseitoja harvinaisempia, ja todennäköisesti ne olivat vähemmän kunnioitettuja.[2] Puuseitoja on ollut pääasiassa metsäisillä alueilla, hyvien kala-apajien lähellä. Ne muotoiltiin usein karsimalla alaoksia tai nostamalla puupölkky tai kanto näyttävään asentoon. Niihin saatettiin kaivertaa myös ihmiskasvojen tai -hahmojen piirteitä.[4] Puuseidat ovat todennäköisesti olleet toissijaisia tai kalapaikkojen luona käytettyjä vaihtoehtoja, kun lähistöllä ei ole ollut sopivaa kivistä kalaseitaa.[2]

Seita-kultti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seita-kultti on todennäköisesti alkujaan ollut pääasiallisesti siitojen organisoima suku- ja perheinstituutio, jota perheen tai klaanin vanhemmat ovat ylläpitäneet. Saamelaiset käyttivät perheen tai klaanin uhria vearroksi. Seita oli kuitenkin naisille tabu.[6] Uskontotieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna seitauhrit ovat olleet joko lahjauhreja, yhteisöllisiä uhreja tai sovitusuhreja.[2]

Saamelaiset uhrasivat seidoille erilaisia luonnontuotteita, kuten lihaa, kalaa sekä verta ja toivoivat, että seidat vastaanottaisivat lahjan ja antaisivat vastalahjana menestystä.[6] Usein uhrin antanut ryhmä söi itse suurimman osan uhrieläimestä, mutta seidan piti saada osansa jokaisesta eläimen ruumiinosasta. Yksinkertaisessa uhrirituaalissa seitaa voideltiin kalanrasvalla tai verellä.[7]

Kultin kohde vaihteli tilanteen ja tehtävän mukaan. Poronomistajat uhrasivat yleensä kuolleille esi-isille, alisen maailman asukkaille tai erilaisille jumalille. Lahjat olivat usein poron tai peuran sarvia. Kalastajat ja metsästäjät puolestaan uhrasivat esi-isilleen, veden hengille ja riistaeläinten herralle, Leibolmmáille. Seita teki eräänlaista veronkantoa, sillä se kokosi pyydystyskauden ensimmäiset antimet. Seita-kultin myöhempään vaiheeseen kuuluvat raha-, viina- ja tupakkauhrit, joita on dokumentoitu 1800-luvulta.[6] Metsä- ja kalaonnen takaamiseksi seidoille tehtiin uhrilupauksia, joita vahvistettiin varoitustarinoin. Lupaukset saatettiin myös joikata.[6]

Saamelaisten suhde seitoihin oli tasa-arvoinen ja vastavuoroinen, sillä sekä ihmisellä että seidalla olivat omat velvollisuutensa. Jos jompikumpi rikkoi sopimuksen, siitä seurasi rangaistus. Jos ihminen käyttäytyi seitaa kohtaan ylimielisesti, rangaistuksena hän menetti elinkeino-onnen tai sairastui. Samaan tapaan myös huonoa tai saamatonta seitaa saatettiin rangaista. Seidan hylkäämisestä on useita tarinoita. Niissä yleensä poltettiin seitaa tai valeltiin sen päälle vettä.[7]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat tunnetut arkeologiset todisteet seitoihin liittyneestä kulttitoiminnasta ovat 1000-luvulta.[8] Vanhin kirjallinen dokumentti on vuodelta 1560. Se ei kuitenkaan vielä mainitse seitaa käsitteenä vaan kertoo saamelaisten tavasta palvoa puu- tai kivijumalia. Käsitteenä seita tuli dokumentteihin vasta 1600-luvun lopulla. Ensimmäisinä siitä kirjoittivat Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus. Vanhat ruotsalaislähteet puolestaan käyttävät nimitystä ’storjunkare’.[9]

Seitojen palvonta alkoi vähentyä 1600- ja 1700-luvuilla. Kirkolliset ja maalliset tahot tuhosivat seitoja, sillä ne olivat kristinuskon käsityksen mukaan epäjumalanpalvelusta.[4] Ensimmäisenä hävisivät suuret yhteisölliset uhrit, sillä niiden uhraamista oli vaikea pitää salassa. Yksilöllinen palvonta jatkui kuitenkin vielä pitkään kristinuskon tulonkin jälkeen.[3] Merkkejä uhraamisesta on vielä 1900-luvultakin, ja palvonta jatkui ainakin maailmansotien väliseen aikaan ja ehkä jopa 1950-luvulle saakka.[4][2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pentikäinen, Juha: Saamelaiset: Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-826-3
  • Pulkkinen, Risto: ”Saamelaisten etninen uskonto”. Teoksessa. Seurujärvi-Kari, Irja & Halinen, Petri & Pulkkinen, Risto: Saamentutkimus tänään. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-220-6

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Pentikäinen 1995, s. 142.
  2. ↑ a b c d e f g h Pulkkinen 2011, s. 222–223.
  3. ↑ a b Pulkkinen, Risto: Sieidi Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Arkistoitu 9.10.2019. Viitattu 25.6.2015.
  4. ↑ a b c d Seidat saamelaisten palvontapaikkoina Luontoon.fi. Metsähallitus. Viitattu 25.6.2015.
  5. ↑ Pentikäinen 1995, s. 149, 152.
  6. ↑ a b c d Pentikäinen 1995, s. 154–155.
  7. ↑ a b Pulkkinen 2011, s. 225.
  8. ↑ Siidassa esitellään uusimpia tutkimustuloksia seitapaikoilta 30.8.2011. Siida. Arkistoitu 26.6.2015. Viitattu 25.6.2015.
  9. ↑ Pentikäinen, s. 153.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pentikäinen, Juha: Karhun kannoilla: Metsänpitäjä ja mies. Helsinki: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-3-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Seita&oldid=22502644”