Ubikinoni

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ubikinoni
Tunnisteet
IUPAC-nimi
Pitkä sisältö
2-[(2E,6E,10E,14E,18E,22E,26E,30E,34E)-3,7,11,15,19,23,27,31,35,39-Dekametyylitetrakonta-2,6,10,14,18,22,26,30,34,38-dekaenyyli]-5,6-dimetoksi-3-metyylisykloheksa-2,5-dieeni-1,4-dioni
CAS-numero 303-98-0
PubChem CID 5281915
SMILES
Pitkä sisältö
O=C1/C(=C(\C(=O)C(\OC)=C1\OC)C)C\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)CC\C=C(/C)C
Ominaisuudet
Molekyylikaava C59H90O4
Moolimassa 863.365 g/mol
Ulkomuoto oranssi jauhe[1]
Sulamispiste 48 °C[2]
Liukoisuus veteen rasvaliukoinen[3]

Ubikinoni eli koentsyymi Q10 (CoQ10) tai ubidekarenoni[4] on 1,4-bentsokinonin johdannainen. Siinä 2,3-dimetoksi-5-metyyli-1,4-bentsokinoni, jossa on kymmenen isopreenin trans-isoprenoidiketju. Bentsokinonin karbonyylit voivat pelkistyä, joten ubikinonilla on kaksi pelkistynyttä muotoa: ubikinoli (CoQ10H2) ja semikinoni (CoQ10H•), joka on radikaali.[5] Synteettisissä muodoissa voi olla myös cis-sidoksia.[1]

Isoprenoidiketjun pituus vaihtelee eliölajeittain, mutta ihmisillä yleisin on kymmenen isopreenin ubikinoni.[6] Ihmiset ja kaikki eläimet tuottavat ubikinonia tai sen isopreenijohdannaisia. Nämä toimivat eläimillä hapetus-pelkistysreaktioiden kautta osana energian eli ATP:n tuottoa elektroninsiirtoketjussa ja kinolimuodossa solujen lipidikalvoja härskiintymiseltä suojaavana hapettumisenestoaineena.[7][5] Ihmisillä kehon ubikinonituotto on normaalisti riittävää,[5] mutta ubikinonin synnynnäinen puutos aiheuttaa vakavia sairauksia.[8]

Ubikinonia ja ubikinolia myydään Suomessa ja monissa muissa maissa lisäravintoaineena. Suomessa sitä ei käytetä lääkkeenä.

Kemia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ubikinoni on oranssi jauhe. Se on hajuton ja mauton.[1] Se on rasvaliukoinen ja liukenee erittäin hyvin dodekaaniin, kloroformiin ja bentseeniin. 20 °C:ssa se liukenee asetoniin, (35 g/l) heikosti etanoliin (5 g/l) ja on liukenematon veteen, 1,4-butaanidioliin ja formamidiin.[3]

Ubikinoli liukenee 20 °C:ssa dodekaaniin (65 g/l), kloroformiin (277 g/l), bentseeniin (208 g/l), asetoniin (64 g/l) ja etanoliin (17 g/l) ja on liukenematon veteen, 1,4-butaanidioliin ja formamidiin.[3]

Ubikinoni voi hajota hapen, UV-säteilyn tai korkean lämpötilan vaikutuksesta.[2] Se ei ole kovin vakaa esimerkiksi noin 46 °C:ssa.[1]

Toiminta eliöissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ubikinoni vastaanottaa kaksi elektronia (e–) ja protonia (H+) muuntuen ubikinoliksi.

Ubikinoni on välttämätön osa adenosiinitrifosfaatin (ATP) tuottoa eläinten mitokondrioissa. Niissä ubikinoni on osa elektroninsiirtoketjua. Reaktiossa ubikinoni vastaanottaa kaksi elektronia joko sukkinaattidehydrogenaasilta tai NADH-dehydrogenaasilta ottaen samalla vastaan kaksi protonia mitokondrion matriksin sisältä. Reaktiossa ubikinoni muuntuu ubikinoliksi. Ubikinoli siirtää elektronit sytokromi bc1-kompleksille luovuttaen protonit mitokondrion ulkopuolelle hapettuen siten takaisin ubikinoniksi.[9]

Ubikinonia ja ubikinolia on useissa lipidikalvoissa, kuten solujen lipidikalvoissa, veren lipoproteiineissa ja liposomeissa.[4] Eläinsoluissa se on lähinnä ubikinolin muodossa. Ubikinoli toimii niissä lipidejä suojaavana hapettumisenestoaineena elektroneja ja protoneja luovuttaen joko suoraan tai epäsuoraan. Suoraan toimiessaan se neutraloi lähinnä lipidien peroksyyliradikaaleja. Epäsuoraan toimiessaan se neutraloi α-tokoferolin ja askorbaatin radikaaleja, jotka voivat neutraloiduttuaan taas toimia hapettumisenestoaineina. Neutraloinnissa ubikinoli hapettuu semikinoniradikaaliksi, joka voi hapettua edelleen ubikinoniksi. Ubikinoni ja semikinoni pelkistyvät takaisin ubikinoliksi lähinnä eri NAD(H)-dehydrogenaasien avulla.[7]

Ubikinonin isoprenoidiketjun pituus vaihtelee eliölajeittain. Ihmiskehossa on lähinnä ubikinonia (CoQ10), mutta muilla nisäkkäillä yleisin muoto voi lajista riippuen olla yhdeksän isopreenin CoQ9. Rotilla tämä on yleisin.[6][7] Se on yleisin myös Caenorhabditis elegans -madolla. Leivinhiivalla isopreenejä taas on 6 (CoQ6).[7]

Puutos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ubikinonin puutokset jaetaan kahteen joukkoon: ensisijaisiin ja toissijaisiin. Ensisijaiset johtuvat ubikinonin tuottoon suoraan osallistuvien geenien mutaatioista ja ne ovat äärimmäisen harvinaisia. Oireet ilmenevät usein jo vauvana. Oireet voivat olla vakavia, mutta ne riippuvat mutaatiosta. Oireina voi olla muun muassa ataksia, munuaisten vajaatoiminta tai erilaiset enkefalopatiat ja lihasongelmat.[8]

Toissijaiset puutokset ovat yleisempiä ja ne johtuvat mistä tahansa muusta syystä kuin suorista ubikinonin tuottoon osallisten geenien mutaatioista. Toissijaiset puutokset liittyvät usein elektroninsiirtoketjuun vaikuttaviin mitokondriosairauksiin, jotka johtuvat tuman tai mitokondrion DNA:n mutaatioista. Esimerkkejä toissijaisesta puutoksesta ovat Kearns-Sayre-syndrooma ja Leberin tauti.[8]

Ensisijaisia puutoksia voidaan pyrkiä hoitamaan ubikinonilla, mutta hoidon teho voi olla huono, vaikka tila olisi todettu jo varhaisessa vaiheessa. Taas esimerkiksi Leberin tautiin on kehitetty ubikinonin tapaan hapettumisenestoaineena toimiva idebenanoni.[8] Se on hyväksytty EU:ssa lääkkeeksi Leberin taudin hoitoon.[10]

Biosynteesi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisillä ubikinonin kinoni muodostuu normaalisti tyrosiinista tai fenyylialaniinista monivaiheisella synteesireitillä. Vaihtoehtoisesti kinoni voi olla peräisin tietyistä fenoleista tai polyfenoleista, kuten p-kumaarihaposta tai vanilliinihaposta. Isoprenoidiketju muodostuu mevalonaattia tuottavan reitin kautta. Esimerkiksi leivinhiivalla synteesi etenee samantapaisesti, mutta se voi tuottaa kinonin pienemmistä aineista korismaatin kautta tai vaihtoehtoisesti 4-aminobentsoehaposta.[11]

Lisäravinteena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ubikinoni-lisäravinne.

Ubikinonia ja ubikinolia myydään lisäravintoaineena monissa maissa, myös Suomessa.

Lisäravinteissa ubikinonia tai ubikinolia voi olla esimerkiksi 5–150 milligrammaa (mg) ja ne ovat usein kapseleissa liuotettuina rasvaliukoiseen nesteeseen, kuten ruokaöljyihin, tai tablettien muodossa. Lisäravinteiden todelliset pitoisuudet voivat kuitenkin vaihdella ja niissä voi olla myös paljon vähemmän ubikinonia tai ubikinolia, kuin mitä pakkauksessa on ilmoitettu.[4]

Ubikinonia on myös ruuissa. Sitä on lähinnä lihoissa ja eritoten eläinten elimissä, kuten sikojen ja kanojen sydämissä, joissa sitä on noin 15 mg/100 g.[4][9] Sen pitoisuudet ruuissa eivät ole ihmisten kannalta merkittäviä ja vasta noin 100 mg päivittäiset annokset ubikinonia lisäävät veren ubikinonipitoisuuksia huomattavasti.[9] Nieltynä ubikinonin hyötyosuus on pieni ja voi vaihdella valmisteittain. Pienempiin kerta-annoksiin jaetut vuorokausiannokset imeytyvät tehokkaammin kuin kerran vuorokaudessa otetut suuret kerta-annokset.[2]

Ihmiset sietävät ubikinonia hyvin ja jopa 3 600 mg päivittäisiä annoksia on käytetty ilman merkittäviä haittoja.[2]

Terveysvaikutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Statiinien käyttö alentaa kehon ubikinonipitoisuuksia estämällä HMG-CoA-reduktaasia. Tämä on osa synteesireittiä, joka johtaa ubikinonin tuottoon vaaditun mevalonaatin muodostumiseen. Statiinien yleisimpiin sivuvaikutuksiin lukeutuvat lihaskivut ja muut lihasongelmat. Ongelmien ja ubikinonipitoisuuden laskun on teoretisoitu liittyvän toisiinsa, mutta todistamattomalla tavalla. Ubikinonin käyttöä statiinien sivuvaikutusten vähentämiseksi on siksi tutkittu.[12] 2018 tehdyn meta-analyysin mukaan lihasongelmat voivat vähentyä päivittäisin 100–600 mg ubikinoniannoksin suhteessa lumelääkkeeseen. Analyysi ei ollut laaja: tutkimuksissa oli yhteensä 575 henkilöä, joista 281 sai lumelääkettä.[13]

Ubikinonin vaikutusta myös sydämen vajaatoimintaan liittyvään kuolleisuuteen on tutkittu. 2017 tehdyssä meta-analyysissä tarkasteltiin sydämen vajaatoimintaa potevia, joista 904 sai ubikinonia ja 923 lumelääkettä henkilöä. Kuolleisuus oli 30–100 mg/vrk ubikinonia saavilla 31 % alempi (riskisuhde 0.69). Analyysi ei ollut laaja.[14]

Ikääntyessä ubikinonipitoisuudet alenevat. Seleenin saanti voi olla tietyissä maissa myös vähäistä. Näiden vaikutusta on tutkittu muun muassa eräässä yksittäistutkimuksessa, jossa 443:sta keskimäärin 78-vuotiaasta 221 sai 200 µg/vrk seleeniä ja 100 mg/vrk ubikinonia neljän vuoden ajan. Loput saivat lumelääkettä. 12 vuoden kuluttua tutkimuksen alusta seleeniä ja ubikinonia saaneilla havaittiin 9,7 % alempi kuolleisuus. Otanta oli pieni,[15] eikä ole varmaa vaikuttiko seleeni, ubikinoni vai molemmat kuolleisuuteen.[16]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950 G. N. Festenstein eristi pienen määrän ubikinonia hevosen suolikudoksesta Englannin Liverpoolissa. Jatkotutkimuksissa ainetta kutsuttiin substanssi SA:ksi, sen havaittiin muun muassa olevan kinoni ja että sitä on useilla eläimillä monissa kudoksissa.[17]

1957 Frederick L. Crane ja kollegat eristävät Wisconsinin yliopistossa Madisonissa ubikinonia naudan sydämen mitokondriokalvoista ja osoittivat ubikinonin toimivan mitokondrioissa elektronien siirtäjänä. He havaitsivat pian aineen, jota he kutsuivat Q-275:ksi, olevan sama kuin Englannissa tutkittu aine.[18][17] Myöhemmin samana vuonna aine nimettiin ubikinoniksi, sillä se oli kinoni ja sitä vaikutti olevan kaikissa eläinten kudoksissa (eng. ubiquitous, "kaikkialla oleva").[17][1]

1958 Donald E. Wolf ja kollegat selvittivät aineen kemiallisen rakenteen Merckin laboratorioissa Rahwayssa Karl Folkersin alaisuudessa.[19][1] Wisconsinin yliopiston tutkimusryhmään kuuluneet D. E. Green ja kollegat ehdottivat samana vuonna ubikinonin korvaavaksi nimeksi joko mitokinoni tai koentsyymi Q sen mitokondriotoimintojen takia.[17]

1966 A. Mellors ja A. L. Tappel osoittivat Kalifornian yliopistossa ubikinonin toimivan soluissa hapettumisenestoaineena.[20][1] Eritoten 1980-luvulle tultaessa ubikinoniin kohdistuvat kliiniset kokeet alkoivat yleistymään.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h M Boreková et al: Nourishing and health benefits of coenzyme Q10. Czech Journal of Food Sciences, 2008, 26. vsk, nro 4, s. 229–241. doi:10.17221/1122-cjfs Artikkelin verkkoversio.
  2. ↑ a b c d NM Zaki: Strategies for oral delivery and mitochondrial targeting of CoQ10. Drug Delivery, 2016, 23. vsk, nro 6, s. 1868–1881. PubMed:25544601 doi:10.3109/10717544.2014.993747 ISSN 1071-7544 Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ a b c M Ondarroa, SK Sharma, PJ Quinn: Solvation properties of ubiquinone-10 in solvents of different polarity. Bioscience Reports, 1986, 6. vsk, nro 9, s. 783–796. PubMed:3814770 doi:10.1007/bf01117101 ISSN 0144-8463 Artikkelin verkkoversio.
  4. ↑ a b c d A Kettawan et al: The quality control assessment of commercially available coenzyme Q10-containing dietary and health supplements in Japan. Journal of Clinical Biochemistry and Nutrition, 2007, 41. vsk, nro 2, s. 124–131. PubMed:18193106 doi:10.3164/jcbn.2007017 ISSN 0912-0009 Artikkelin verkkoversio.
  5. ↑ a b c Scientific Opinion on the substantiation of health claims related to coenzyme Q10 and contribution to normal energy-yielding metabolism (ID 1508, 1512, 1720, 1912, 4668), maintenance of normal blood pressure (ID 1509, 1721, 1911), protection of DNA, proteins and lipids from oxidative damage (ID 1510), contribution to normal cognitive function (ID 1511), maintenance of normal blood cholesterol concentrations (ID 1721) and increase in endurance capacity and/or endurance performance (ID 1913) pursuant to Article 13(1) of Regulation (EC) No 1924/2006. EFSA Journal, 2010, 8. vsk, nro 10, s. 1793. doi:10.2903/j.efsa.2010.1793 ISSN 1831-4732 Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ a b SA Banihani: Effect of coenzyme Q10 supplementation on testosterone. Biomolecules, 2018, 8. vsk, nro 4. PubMed:30551653 doi:10.3390/biom8040172 ISSN 2218-273X Artikkelin verkkoversio.
  7. ↑ a b c d P Navas, JM Villalba, D Cabo: The importance of plasma membrane coenzyme Q in aging and stress responses. Mitochondrion, 2007, 7. vsk, s. S34–S40. doi:10.1016/j.mito.2007.02.010 Artikkelin verkkoversio.
  8. ↑ a b c d V Neergheen et al: Coenzyme Q10 in the treatment of mitochondrial disease. Journal of Inborn Errors of Metabolism and Screening, 2017, 5. vsk. doi:10.1177/2326409817707771 ISSN 2326-4098 Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ a b c FL Crane: Biochemical functions of coenzyme Q10. Journal of the American College of Nutrition, 2001, 20. vsk, nro 6, s. 591–598. PubMed:11771674 doi:10.1080/07315724.2001.10719063 ISSN 0731-5724 Artikkelin verkkoversio.
  10. ↑ Raxone European Medicines Agency. 17.9.2018. Viitattu 12.9.2019.
  11. ↑ AM Awad et al: Coenzyme Q10 deficiencies: pathways in yeast and humans. Essays in Biochemistry, 2018, 62. vsk, nro 3, s. 361–376. PubMed:29980630 doi:10.1042/EBC20170106 ISSN 0071-1365 Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ A Selva-O’Callaghan et al: Statin-induced myalgia and myositis: an update on pathogenesis and clinical recommendations. Expert review of clinical immunology, 2018, 14. vsk, nro 3, s. 215–224. PubMed:29473763 doi:10.1080/1744666X.2018.1440206 ISSN 1744-666X Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ Q Hua et al: Effects of coenzyme Q10 on statin‐induced myopathy: an updated meta‐analysis of randomized controlled trials. Journal of the American Heart Association, 2018, 7. vsk, nro 19, s. e009835. PubMed:30371340 doi:10.1161/JAHA.118.009835 Artikkelin verkkoversio.
  14. ↑ L Lei, Y Liu: Efficacy of coenzyme Q10 in patients with cardiac failure: a meta-analysis of clinical trials. BMC Cardiovascular Disorders, 2017, 17. vsk. PubMed:28738783 doi:10.1186/s12872-017-0628-9 ISSN 1471-2261 Artikkelin verkkoversio.
  15. ↑ U Alehagen et al: Still reduced cardiovascular mortality 12 years after supplementation with selenium and coenzyme Q10 for four years: a validation of previous 10-year follow-up results of a prospective randomized double-blind placebo-controlled trial in elderly. PLoS ONE, 2018, 13. vsk, nro 4. PubMed:29641571 doi:10.1371/journal.pone.0193120 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio.
  16. ↑ N Flowers et al: Co-enzyme Q10 supplementation for the primary prevention of cardiovascular disease. Cochrane Database of Systematic Reviews, 2014. doi:10.1002/14651858.cd010405.pub2 ISSN 1465-1858 Artikkelin verkkoversio.
  17. ↑ a b c d RA Morton: Ubiquinone. Nature, 1958, 182. vsk, nro 4652, s. 1764–1767. PubMed:13622652 doi:10.1038/1821764a0 ISSN 0028-0836 Artikkelin verkkoversio.
  18. ↑ FL Crane et al: Isolation of a quinone from beef heart mitochondria. Biochimica Et Biophysica Acta, 1957, 25. vsk, nro 1, s. 220–221. PubMed:13445756 doi:10.1016/0006-3002(57)90457-2 ISSN 0006-3002 Artikkelin verkkoversio.
  19. ↑ DE Wolf et al: Coenzyme Q. I. structure studies on the coenzyme Q group. Journal of the American Chemical Society, 1958, 80. vsk, nro 17, s. 4752–4752. doi:10.1021/ja01550a096 ISSN 0002-7863 Artikkelin verkkoversio.
  20. ↑ A Mellors, AL Tappel: Quinones and quinols as inhibitors of lipid peroxidation. Lipids, 1966, 1. vsk, nro 4, s. 282–284. PubMed:17805631 doi:10.1007/BF02531617 ISSN 0024-4201 Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ubikinoni&oldid=21843413”