Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Political Memory and the Constantinian Dynasty

: Fashioning Disgrace Rebecca Usherwood

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/political-memory-and-the-
constantinian-dynasty-fashioning-disgrace-rebecca-usherwood/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Primary Mathematics 3A Hoerst

https://ebookmeta.com/product/primary-mathematics-3a-hoerst/

Political Memory and the Aesthetics of Care The Art of

Complicity and Resistance 1st Edition Mihaela Mihai

https://ebookmeta.com/product/political-memory-and-the-
aesthetics-of-care-the-art-of-complicity-and-resistance-1st-
edition-mihaela-mihai/

Dane The Donovan Dynasty 1 Ac Arthur

https://ebookmeta.com/product/dane-the-donovan-dynasty-1-ac-
arthur/

Rhinestones Religion and the Republic Fashioning

Jewishness in France 1st Edition Kimberly A Arkin

https://ebookmeta.com/product/rhinestones-religion-and-the-
republic-fashioning-jewishness-in-france-1st-edition-kimberly-a-
arkin/
Tudor and Stuart Consorts: Power, Influence, and
Dynasty Aidan Norrie

https://ebookmeta.com/product/tudor-and-stuart-consorts-power-
influence-and-dynasty-aidan-norrie/

Fashioning Postfeminism Spectacular Femininity and

Transnational Culture 1st Edition Simidele Dosekun

https://ebookmeta.com/product/fashioning-postfeminism-
spectacular-femininity-and-transnational-culture-1st-edition-
simidele-dosekun/

The Valley and the Flood Rebecca Mahoney

https://ebookmeta.com/product/the-valley-and-the-flood-rebecca-
mahoney/

Dynasty The Rise and Fall of the House of Caesar 1st

Edition Holland Tom

https://ebookmeta.com/product/dynasty-the-rise-and-fall-of-the-
house-of-caesar-1st-edition-holland-tom/

Confucianism and Autocracy: Professional Elites in the

Founding of the Ming Dynasty John W. Dardess

https://ebookmeta.com/product/confucianism-and-autocracy-
professional-elites-in-the-founding-of-the-ming-dynasty-john-w-
dardess/
NEW APPROACHES TO
BYZANTINE HISTORY AND CULTURE

Political Memory and the

Constantinian Dynasty
Fashioning Disgrace
Rebecca Usherwood
New Approaches to Byzantine History and Culture

Series Editors
Florin Curta, University of Florida, FL, USA
Leonora Neville, University of Wisconsin Madison, WI, USA
Shaun Tougher, Cardiff University, Cardiff, UK
New Approaches to Byzantine History and Culture publishes high-quality
scholarship on all aspects of Byzantine culture and society from the fourth
to the fifteenth centuries, presenting fresh approaches to key aspects of
Byzantine civilization and new studies of unexplored topics to a broad
academic audience. The series is a venue for both methodologically
innovative work and ground-breaking studies on new topics, seeking to
engage medievalists beyond the narrow confines of Byzantine studies.
The core of the series is original scholarly monographs on various
aspects of Byzantine culture or society, with a particular focus on books
that foster the interdisciplinarity and methodological sophistication of
Byzantine studies. The series editors are interested in works that combine
textual and material sources, that make exemplary use of advanced
methods for the analysis of those sources, and that bring theoretical prac-
tices of other fields, such as gender theory, subaltern studies, religious
studies theory, anthropology, etc. to the study of Byzantine culture and
society.

More information about this series at

https://link.springer.com/bookseries/14755
 Rebecca Usherwood

Political Memory
and the Constantinian
Dynasty
Fashioning Disgrace
Rebecca Usherwood
Trinity College Dublin
Dublin, Ireland

ISSN 2730-9363 ISSN 2730-9371 (electronic)

New Approaches to Byzantine History and Culture
ISBN 978-3-030-87929-7 ISBN 978-3-030-87930-3 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-030-87930-3

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive license to Springer
Nature Switzerland AG 2022
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the
Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights
of translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on
microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and
retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology
now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc.
in this publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such
names are exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for
general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and informa-
tion in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither
the publisher nor the authors or the editors give a warranty, expressed or implied, with
respect to the material contained herein or for any errors or omissions that may have been
made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps
and institutional affiliations.

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Springer Nature
Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
For my parents, Carole and David
 Acknowledgements

This book is a substantially revised version of my Ph.D. thesis, which

was generously funded by a Humanities studentship at the University of
Nottingham. My supervisor was Doug Lee, who is the best anyone could
hope for: thank you for putting up with my nonsense and keeping me
on track. I was extremely fortunate to hold a residential Rome Award at
the British School at Rome early in my Ph.D., an experience which had
an enormous impact on the content and direction of this book; particular
thanks are due to Christopher Smith and Robert Coates-Stephens. My
external examiner was Mark Humphries. Not only did Mark make my
viva a (mostly) enjoyable experience, but he also went into the process
with a full understanding that this was only the beginning of his trou-
bles. Thank you for spending the following years writing endless letters
of recommendation, for your advice and mentoring, and for everything
you do to make late Roman history a more welcoming field.
I have had the dubious pleasure of moving five times for work as
an early career academic, holding teaching posts at UCL, Nottingham,
Durham, and St Andrews, before arriving at Trinity College Dublin in
the summer of 2018. One drawback of this itinerant lifestyle is that
this project has taken longer to complete than I would have liked. The
advantage has been having the privilege of working with lots of inspiring
colleagues, and drawing upon the collective knowledge, expertise, and—
most important of all—kindness and encouragement of so many. I owe
special thanks to the following: at UCL, Simon Corcoran and Benet

vii
viii ACKNOWLEDGEMENTS

Salway; at Nottingham, Mark Bradley, Carl Buckland, John Drinkwater,

Lynn Fotheringham, and Oliver Thomas; at Durham, Ted Kaizer, Sarah
Miles, and Phillip Horky; at St Andrews, Michael Carroll, Dawn Hollis,
Jill Harries, Tom Harrison, Jason König, Carlos Machado, Roger Rees,
and Rebecca Sweetman.
I would also like to thank Laura Conroy, James Corke-Webster,
Thomas Coward, Nicola Ernst, Christopher Farrell, Richard Flower,
Becca Grose, Arianna Gullo, Jack Lennon, Julia Pfefferkorn, Shaun
Tougher, and Robin Whelan: you are all examples of the best that
academia has to offer. Myles Lavan was characteristically generous with his
time as my office mate in St Andrews and even after I left Scotland: a huge
thank you for all your insight and advice. A special thanks to Eleri Cousins
for finally convincing me that I’d produced a ‘book-shaped object’. Thank
you to my new department at Trinity for all your support, especially to
Martine Cuypers for her help in the final stages of this project.
Thanks are also due to those in the field who have spent so much
of their time and energy cataloguing and publishing epigraphic mate-
rial, and especially to those who have made that material easily accessible
online (Oxford’s Last Statues of Antiquity database and the Epigraphik-
Datenbank Clauss/Slaby were particularly important for this project:
my gratitude to their creators and contributors). I am grateful to the
following individuals and institutions for their generosity and assistance
in securing image permissions for this book: the American Numismatic
Society (especially Elena Stolyarik), Maria Daniela and Agnese Pergola at
the Museo Nazionale Romano in Rome, Manfred Clauss, Nino Švonja at
the Arheološki muzej u Splitu, and Paolo Jorie at the Museo Correale,
Sorrento. To the series editors and especially Sam Stocker at Palgrave:
thank you for your professionalism and understanding.
Thank you to my many students over the years. You are endlessly
inspiring. I cannot believe I get paid to talk about the Romans with you.
For reading, advice, distraction, and encouragement, a big thanks to
Nick Akers, James Collings, Clare Corbett, Becky Harley, Kate Jacobs,
Maroula Perisanidi, Amy Skilbeck, Laura Trimingham, Laura Turnage,
everyone at InfoCat Ltd., and Phoebe and the kitkats. My love to
my grandmother, Mary, who was always encouraging of my academic
ventures (and once commented that the emperor Maxentius looks like
‘a very handsome chap’). I am sorry that you aren’t here to see the final
product, but you have certainly left your mark. Last but not least, thank
you to my parents, Carole and David. There is no way I could have done
this without you: this book is dedicated to you.
 Contents

1 Introduction 1
Political Memory, Disgrace, and Oblivion 7
Discourses of Disgrace 14
Central Direction and Local Action 21
The Materiality of Disgrace 26
References 39
2 Maximian 49
The Fall of Maximian 50
Disgrace and Iconoclasm 54
Maximian’s Disgrace in Constantine’s Territories 59
Civil War and the Spectre of Maximian 67
Maximian’s Disgrace in the Wider Roman World 75
Rehabilitating Maximian? 95
Conclusion: The Blurred Lines of Disgrace 105
References 106
3 Licinius 111
Licinius and Constantine 112
Civil War and a New Alliance 118
Licinius and the Law 128
The Disgrace of Licinius 132
Conclusion: The Emperor Vanishes 156
References 157

ix
x CONTENTS

4 Crispus 163
Crispus and Constantine 165
Silence and Scandal: Crispus’ Downfall in Ancient Accounts 172
Treason and Condemnation: Modern Interpretations 178
Crispus as a Disgraced Figure 182
Crispus and the Licinii 184
Crispus and the Constantinian Family 188
Conclusion: Constantinian Disgrace 207
References 208
5 Magnentius 213
Magnentius’ Supporters 217
The Disgrace of Constans 233
The Disgrace of Magnentius 250
Conclusion: The Limits of Disgrace 260
References 261
6 Epilogue 267
References 270

Appendix 1: Maximian 273

Appendix 2: Licinius 287
Appendix 3: Crispus 303
Appendix 4: Dating Decentius’ Elevation as Caesar 313
Bibliography 315
Index 341
 Abbreviations

AE L’Année épigraphique
CIL Corpus Inscriptionum Latinarum
ICUR Inscriptiones Christianae Urbis Romae
IG Inscriptiones Graecae
ILAlg Inscriptions Latines de l’Algérie
ILS Inscriptiones Latinae Selectae
ILTun Inscriptions Latines de la Tunisie
InscrIt Inscriptiones Italiae
LSA Last Statues of Antiquity (http://laststatues.classics.ox.ac.uk/)
PLRE Prospography of the Later Roman Empire
RIC Roman Imperial Coinage
SEG Supplementum Epigraphicum Graecum

xi
 List of Figures

Fig. 2.1 Plaque from statue base of Maximian from Segarra (AE
1908.3) (Illustration by author) 62
Fig. 2.2 Follis of divus Maximian, RIC VI Ostia no. 26. ANS
1984.146.117 (Photograph: American Numismatic
Society, reproduced with kind permission) 70
Fig. 2.3 Transcription of statue base of Maxentius from Caesarea
(CIL VIII.20989) 72
Fig. 2.4 Plaque from statue base of Diocletian and Maximian
with rededication to divus Maximian from Aletrium (CIL
X.5803, 5805) (Illustration by author) 73
Fig. 2.5 Statue base of Maximian from Patavium (CIL V.2818)
(Illustration by author) 81
Fig. 2.6 Transcription of fragmentary building plaque
with dedication to Diocletian as Senior Augustus,
from Tuscania (AE 1964.235) 82
Fig. 2.7 Fragments of Baths of Diocletian dedication panel(s)
from Rome (Museo Nazionale Romano, Terme di
Diocleziano, Inv. n. 115,813; 39,893. Photograph
by author, reproduced with kind permission
of the Ministry of Culture, Museo Nazionale Romano) 85
Fig. 2.8 Detail of fragment ‘d’ of Baths of Diocletian
dedication panel(s) (Museo Nazionale Romano,
Terme di Diocleziano, Inv. n. 115,813; 39,893.
Photograph by author, reproduced with kind permission
of the Ministry of Culture, Museo Nazionale Romano) 86

xiii
xiv LIST OF FIGURES

Fig. 2.9 Statue base of Maximian from Teurnia (AE 1992.1359)

(Lower damage is due to later reuse. Illustration
by author) 91
Fig. 2.10 Bronze AE 3 of divus Maximian, RIC VII Siscia no. 4.
ANS 1994.123.33 (Photograph: American Numismatic
Society, reproduced with kind permission) 98
Fig. 2.11 Statue base of Constantine II, Celeia (CIL III.5207)
(Illustration by author) 103
Fig. 3.1 Gold aureus of Licinius Iunior, RIC VII Antioch no. 33.
ANS 1994.100.8978 (Photograph American Numismatic
Society, reproduced with kind permission) 118
Fig. 3.2 Triumphal arch in Cillium (CIL VIII.210). (Photograph
by Manfred Clauss, reproduced with kind permission) 121
Fig. 3.3 Detail of Constantinian/Licinian inscription on the arch
at Cillium (Photograph by Manfred Clauss, reproduced
with kind permission) 122
Fig. 3.4 Transcription of base of Licinius from Parentium (CIL
V.330) 140
Fig. 3.5 Statue base of Licinius from Pola (CIL V.31)
(Photograph by author) 141
Fig. 3.6 Detail of altar from Salona (CIL III.1968). Arheološki
muzej u Splitu inv. no. AMS A-187 (Photograph
by Tonći Seser, reproduced with kind permission) 144
Fig. 3.7 Dedicatory plaque from city gate, Tropaea Traiani (CIL
III.13734) (Illustration by author) 147
Fig. 3.8 Transcription of base with dedication to Crispus,
Licinius Iunior, and Constantine II, altered to Crispus,
Constantine, and Constantius II, Kos (IG-4,2.904).
Emboldening indicates carving into indentations left
by erased text 151
Fig. 4.1 Bronze AE 3 of Crispus, RIC VII Trier no. 142. ANS
1979.78.25 (Photograph: American Numismatic Society,
reproduced with kind permission) 168
Fig. 4.2 Transcription of milestone of Constantine and sons
with Crispus erased, Tolbiacum (AE 1967.341) 189
Fig. 4.3 Transcription of double statue base from Samothrace,
after Friedrich (IG XII-8.244), translation after LSA-826 194
Fig. 4.4 Plaque with dedication to Constantine, Crispus,
and Constantine II, Ostia (CIL VI.40770) (Photograph
by author) 196
Fig. 4.5 Detail of Fig. 4.4 (Photograph by author) 197
 LIST OF FIGURES xv

Fig. 4.6 Transcription of equestrian statue base of Crispus, Puteoli

(AE 1969/70.108) 197
Fig. 4.7 Statue base of Fausta, Surrentum (CIL X.678).
Museo Correale inv. 55 sala 4 (Photograph by author,
reproduced with kind permission of the Museo Correale
di Terranova, Sorrento) 201
Fig. 4.8 Detail of Fig. 4.7 with reconstruction of erased words
(Photograph by author, reproduced with kind permission
of the Museo Correale di Terranova, Sorrento) 202
Fig. 4.9 Transcription of base of Helena, Salernum (CIL X.517) 204
Fig. 5.1 Transcription of forum transitorium inscription, Mustis
(AE 1933.105. Textual reconstruction after Beschaouch
2005) 224
Fig. 5.2 Gold medallion of Magnentius, RIC VIII Aquileia aq.
not. ANS 1967.256.2 (Photograph American Numismatic
Society, reproduced with kind permission) 235
Fig. 5.3 Statue base of Constans with rededication under Fabius
Titianus, Rome (CIL VI.40783a, 41335a) (Illustration
by author) 238
Fig. 5.4 Transcription of statue base of Constans, Rome (CIL
VI.40782) 239
Fig. 5.5 Circus restoration dedication, Augusta Emerita (AE
1927.165) (Illustration by author) 242
Fig. 5.6 Tiber restoration plaque with dedication to Constantius
and Constans, Tibur (CIL XIV.3582) (Photograph
by author) 245
Fig. 5.7 Detail of Fig. 5.6 (Photograph by author) 246
Fig. 5.8 Equestrian statue base of Constantius II, Forum
Romanum, Rome (CIL VI.1158) (Illustration by author) 253
Fig. 5.9 Transcription of lost statue base of Magnentius, Rome
(CIL VI.1166) 255
 List of Tables

Table 2.1 Non-milestone dedications including Maximian

from within Constantine’s territories in 310 60
Table 2.2 Milestones including Maximian from within Constantine’s
territories in 310 60
Table 2.3 Milestones including Maximian from outside
Constantine’s territories in 310 78
Table 2.4 Other dedications including Maximian from outside
Constantine’s territories in 310 79
Table 3.1 Milestones including Licinius and/or Licinius Iunior 133
Table 3.2 Other dedications including Licinius and/or Licinius
Iunior 134
Table 4.1 Milestones including Crispus 185
Table 4.2 Milestones including Crispus, broken down by collegiate
grouping 185
Table 4.3 Other dedications including Crispus 190
Table 4.4 Other dedications including Crispus, broken
down by collegiate grouping 191
Table 5.1 Urban prefects of Magnentius 225

xvii
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Sissisotien
ajoilta
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Sissisotien ajoilta

Author: O. Relander

Release date: April 16, 2024 [eBook #73405]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1907

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISSISOTIEN

AJOILTA ***
SISSISOTIEN AJOILTA

Kirj.

O. Relander

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

1. Uusia asuma-aloja etsimään.

2. Maja ja nuotio.
3. Kotia varustetaan.
4. Uusia tulokkaita.
5. Koti salon sydämmessä.
6. Antti suolan haussa.
7. Liisa.
8. Karhu käy karjassa.
9. Istuimme ilokivelle.
10. Salo kaikuu.
11. Karhun pyynti.
12. Ilveksen ajo.
13. Jaakon viljanhaku-retki.
14. Kaskenpoltto.
15. Siemenen haussa.
16. Ruis lainehtii.
ENSIMÄINEN LUKU.

Uusia asuma-aloja etsimään.

Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja

masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet
omassa kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat
ajat olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli
surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen
vauras kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut
kodistaan muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita
vihollinen ei ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta,
ja uskollinen Hermi koira.

Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä

alkaa elämää.

"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.

"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä
kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö
vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"
 "Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.

Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli
veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä
kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä
tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään,
kalliota kartanonaan.

"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä

heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä
enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin
puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.

"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin

vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa
polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen
mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo
vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla
miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen,
parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan, kun
hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien isän ainainen
toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija, karhujen kiertäjä,
lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat, kun hän Yrjön näki.
Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla tarttui Yrjön
käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi siihen riippumaan.
Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon turvallisemmalta.

Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle,

hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.

"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai

oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"
 "Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi
Antti omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.

"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan

sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin
jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."

"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä

tiedä minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain
himoitsee kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain
saisimmekin pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen
saisimmekaan."

"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan

pojille vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme
kaikki talon vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja
säilyisikö talo? Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi
jätettävät!" —

"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti

Antti sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset
surmattu ja karkotettu — — —."

"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen

silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä,
metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan
mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana siintää
toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne
lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole
ainoatakaan ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät
sitä. Se on kuin suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta
sinne ei myöskään vihollisen jalka löydä."
 Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet
tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin
lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova
kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia
aikaisin kehittäneet.

Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan

maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin,
Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili heille
elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään
lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa
ystävää saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat
kuolleet, hänen kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää
nuori, mutta oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli
toista miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen
vaarat, suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan
liikkunut laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan
lähimpänä miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa
vaaroissa ja seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja
neuvokkaaksi, joka osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.

Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille

seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle
suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua
taloksi, kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat
kasketa ja ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa
päättivät kokonaan hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli
aivan valtatien varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen
Karjalan kahtia. Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa
ensimäiseksi kulkunsa suuntaisivat.
 Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin
vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne ilmestyisi,
vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin kulkeneet.

Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän

majalle. Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna
vaaran juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin
tuumimaan, mitä tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut
otettavaa, eikä sitäkään voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät
olivat selässä kannettavat. Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen
pantiin ruutia ja lyijyä, mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä
välttämätöntä tavaraa, kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti
sai kannettavakseen kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli
Yrjöllä ja Antilla piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini;
kaikilla oli puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän
vaatteita ja vaippa.

Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin

kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto
ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku
sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa,
niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen
kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä
ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin
arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan
mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen.
Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin
huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen
etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.
 Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin
vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.

*****

Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia

kymmeniä vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli
maahan palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan
päässyt vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen
Suomen Karjala vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen
Karjalan kansa ollut yhtä kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu
kahtia. Raja kulki siitä, missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien
välinen raja. Vuonna 1741 alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä,
jota historiassa nimitetään "pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti
ilmituleen. Kauheasti ryöstäen ja hävittäen kulki sekä venäläistä
sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja, että karjalaista kansaa
eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja ryöstäen Ruotsin
puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä sotaväkeä
varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti Karjalan
puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi
vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen
Karjalan kansan oman onnensa nojaan.

Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan

näihin kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase
kädessä. Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien
päällikköjensä johdolla taistellakseen vihollista vastaan. Tämä
itsepuolustus oli oikein virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen
puolesta asestettu ja silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.

Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai se

paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin
molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein retket
muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin, talot
poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta metsiin ja
siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille asuma-aloille
palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata, siellä
rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin
asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja
tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen
latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki
säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin.
Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin
elämän muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.

Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka

neuvokkaina, kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä
kotiseutunsa puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia
seikkailuja, joista muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin
aikoihin.

Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti

Roivas, kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä.
Hänen kotinsa oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle
vievän valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän
oli tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino
kohdistuikin häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät
odottamattoman retken Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa
Antti Roivaan ja polttivat hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi
surun murtamana miestään. Hänen orvoksi jääneet kodittomat
lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa Yrjö Vornasen, Roivaan
vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan uutta kodin
paikkaa.
 *****

"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat

alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja
monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi
painumaan.

Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin,

Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä.
Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta
alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla, vaikka
ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli tuhoten
tästä kulkenut.

"Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta,

jonka sivu juuri kuljettin.

Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin

partioretkiltä.

"Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien
välisen rajan kohdalta.

"Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin

miehin siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran,
Koivuvaaran talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu.
Pohjoiseen päin kuuluvat taas samoilevan.

Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä

vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia
talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.
 "Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin",
sanoi Yrjö.

Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö

lähti poikien kanssa taas eteenpäin.

Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes

taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli
muiden. Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet
lepäämään. Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä
joka suunnalle.

Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen

aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä
kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä;
enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän
peittämää.

"Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista.

"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."

Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota

näkyi silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke
tai korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen
maiseman. Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa
siinti ryhmäke vaaroja.

"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara.

Sinne on meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.

"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.

 Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin
vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas
joen kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat
kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla
jatkamme eteenpäin."

Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja

ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt
teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan
kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan.
Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat palaa.

Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja

nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion
karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä
kokonaan näkymättömiin sammumaan.

"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään
katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle
oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai mitä
sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin ja
näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren
loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut
ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".

"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta

emmehän me saata tulettakaan elää."

"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä,

sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä
mailla liikkuvan."
 Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.

Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi

koira nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa
mukavaa kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä
samanväriseen ruskeaan hiekkaan.

"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin
ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on
toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin
avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.

"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille

vielä paljon hyötyä. —

Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä

siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne
olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi
lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut
painuneet kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä
kuljettiin, kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa
Korpijokea.

Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä, ei
kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon.
Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta
umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala
pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta
se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä
elävämmäksi tehneet.
 "Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo
ihmistä kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut
ihminen tästä koskaan kulkea."

"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon

pahempaankin paikkaan."

Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi

Yrjö ja alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän
on", sanoi hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme
paria.

"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako…"

"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee

kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit
selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."

Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti

hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa kuin
märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti sen, ettei
raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia, semmoisilla
pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi päässyt
kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle
yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.

"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi
mentävä."

"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa

saamme uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli
tässä vähän apuneuvojakin. Kunhan katsotaan…"
 Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai
uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka
hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty
kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli
pahanpäiväinen, pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla
yhteen nivottu. Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla
vettynyt. Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta
yhtaikaa kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan
takaisin joen yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset
pajupensaaseen.

Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän

matkaa ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan
välinen suomaa ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa
monenlaiset suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat.
Eräässä kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat
ihastuivat ja riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä
myös poimittiin ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta
kiskotusta tuohesta.

"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän

yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne
suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas
näkyy. Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin
syömme oikein juhla-aterian, sen saatte nähdä."

Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä

nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus
puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi savea.
Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista lietettä hän
kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo aikaisemmin oli
tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään eivätkä voineet
käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi näyttää heille,
kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa itselleen oikein
oivallisen aterian.

Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne

sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea tätä
puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut
melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli
kuumennut. Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä
kasattiin yhä savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa
mujussa kävivät savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat
punaisiksi. Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan
savikuoren. Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina
odottaville pojille vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö
palotteli linnut ja niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa
retkellään, oivallisen aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja
viileitä, maukkaita muuramia tuokkosesta.

Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan,

mutta Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias
yöpaikaksi. Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi
kaukana vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut
yllätystäkään peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka
joki ei ollut kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli
pääsisi.

"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin

liikkeelle, jo ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla
hiekalla koetella levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi
Yrjö.
 Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan
hiekkapenkereelle. Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi
jaloissa. Yrjö istui ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään
pakolaiset, ainaisten sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.

Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta

mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa
seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan
liekkeihin, vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä
muisteli. Ainaiset partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet.
Hän oli ollut toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken
tehtäviin. Joskus vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen
sieluunsa häämöittänyt ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt,
mutta ne hän oli kohta karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista
ajoista heräsivät mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho
heräsi taas, mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli
toiminnan mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän
tehtäviin. Sen vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin.
Mielessä kytevä kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen
voiman, että mitä hän tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi,
melkeinpä voi sanoa, koko hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen
toimensa ja menettelynsä. Siitä kasvoi luja päätös, sukeusi varma
elämän tehtävä, josta hän ei koskaan luopunut, ja joka tuotti hänelle
sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan vaikutti, että niistä, jotka hänen
kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön olemus niin turvalliselta.

Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta

heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi
partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken
kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain
asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden
suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt
olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset
ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa,
kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot,
auttaisi ja suojelisi heitä.

Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran

muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten
kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan
voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan
hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta.
Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään,
ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten
mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.

Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet

helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti
lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet
olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen
neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja
kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen
mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan
sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn.
Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei
yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.

Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä

melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein
jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet
reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se
kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi
ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen
täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän
tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen
elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt
seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina,
neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla
lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen
väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli
kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit
levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja
joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein
pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas,
harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun
sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön
tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton
helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan
ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin
suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin
iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö
se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö
se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön
hiljaisuudessa.

Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon
salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui
keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.

Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän

kuuli äitinsä laulavan:
 Tuuin, tuuin poikoani,
Vaapotan vakaistani,
Tuekseni tuulisäällä.
Varakseni vastasäällä.
Kyntäjätä, kylväjätä,
Siemenen sirottajata,
Uuen tuvan tekijätä,
Unen saunan saattajata.

Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.

*****

Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli

himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa kävi
taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta
auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä
kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.

Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta.

Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi
kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän
kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä
veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh!
Ueeh! kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui
ulos toinen kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä
kutsuun. — Ueeh! Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa
auringon valossa. Ja kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen
lammen pintaa.

Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen.

Ja etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne
yhtyivät. Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät
toisiaan, pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen
aivan vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne
äännähtivät uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari
eteneviä viivoja.

Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne

viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat,
kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa
pariskunta muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja
elävät ihanan kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen
luonnon hienoimmista antimista, sen salaperäisimmästä
kauneudesta, jota vain harvan silmät on avattu näkemään. Kuikka on
meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja enimmin vapautta rakastava
lintu.

Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan

ruumistaan, oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet
varmoiksi päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja
toimintakykyisen miehen edessä.

Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi:

"Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa
kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun
aurinko alkaa lämmittää."

Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi

oikaisi etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn,
ulvahteli ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin
läksivät matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa
kangasta.
 Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin
kangasta, milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku
kepeintä, rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin
vain oli kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi,
niin mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta
kulkemaan. Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli
varsin hankalaa tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti
raskasta. Missä oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin.
Yrjö kulki riu'un selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa
hänen jalkansa hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus
sattui, etenkin jos väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu
tai muu sattui huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli
kulku pehmeällä suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka
askeleella syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos
siinä harhaan polki, voi henki vaaraan joutua.

Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat

retkeläisemme vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle.
Siihen eivät asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli
matalaan laaksoon korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää
salojärveä. Siihen asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen
asuinpaikka oli huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta
tarkoin seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä
olla.
TOINEN LUKU.

Maja ja nuotio.

Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien

kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta.
Alempaa, kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari
isompaa kuusta. Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla
tavalla.

Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin

korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan.
Tukien kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli
kannattaa koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin
pitkä riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin
viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin
hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja
ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta. Molempiin
päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen
punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä
pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi
lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto
katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.

Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin kuori

irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin kattoriu'ut,
ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten toinen
poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä kuusenoksilla,
sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin oikein pehmeä
vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty muutamia
vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina, joihin kontit
ja pyssyt ripustettiin.

"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä

ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö
tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.

Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä

eletään, kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!"

"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana

tämmöisessä majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää
talvellakin. Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun
ilmat käyvät sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä,
verhoammepa sivuseinätkin koskueilla ja selkäriu'usta annamme
niiden riippua jalan verran alas, ettei tuulellakaan sade pääse
majaan. Tämän avonaisen puolen eteen rakennamme oivan nuotion,
joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei meitä sade haittaa, ei
meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää raitista ilmaa ja
nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme. Talveksi
laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä
nuotion rakentamiseen."
 Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle.
Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala
kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat
paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja
annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta
poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta
katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat
maahan. Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista
kappaletta, oksatonta suoraa, lujaa kappaletta.

"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain

pölkyt majalle."

Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin

raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata,
ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota
rakentamaan.

Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle,

kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten asetettiin
toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan
vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan.
Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä
yksi kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle.
Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli
alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta
puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin
muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille
veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne sytettiin
palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen liekki
nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut
korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta, jos
antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi
sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin,
joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.

Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion

vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin. Sillä
kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä tapana
sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta ei
kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin
olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.

"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille,

"etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion
niiden väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä
sellaisessa majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi
toimeen tulimme."

"Kertokaa meille siitä", sanoi Antti.

"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on

meillä niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa
kartuttamaan."

"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä

oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa."

"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan

laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut,
järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää
emme myöskään voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten
saisimmekin, ei ole sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on,